Kerronpa, millaista täällä oli puoli tuntia sitten.
Aamupäivä oli mennyt vauvaa kanniskellen, lounas oli myöhässä, vauva huusi, kaksivuotias huusi, minä mietin miten pilkon salaattia samalla kun kannan vauvaa, nälkä oli, väsytti ja *tutti.
Kerroin kaksivuotiaalle niin ystävälliseen sävyyn kuin kykenin, että koska hän osaa puhua, hänen ei tarvitse huutaa kuin vauva, vaan hän voi kertoa asiansa. Kirkumisen seasta erotin sanat "vierashuoneen sänky". No, arvelin että eipä tämä katastrofi tästä enää pahene, jätin kattilan hellalle, mentiin vierashuoneeseen, otin vauvan tissille ja taaperon kainaloon. Ihana hiljaisuus. Suljin silmät.
No eihän se nälkäinen kaksivuotias tietenkään siihen nukahtanut, mutta viisi minuuttia pötkötettiin, ja sen jälkeen kaikki oli ihan toisin. Vauva oli unessa. Taapero rauhoittui sen verran että jaksoi ottaa leipää ja salaattia. Minä totesin, että nyt vaihtavat lounas ja välipala paikkaa.
Nyt, molempien lasten nukkuessa, osaan täältä oman kaaokseni keskeltä antaa kaksi neuvoa. Ensinnäkin: lepo on tärkeää, jopa tärkeämpää kuin rutiinit. Ja toiseksi: kannattaa välillä tehdä niin kuin taapero tahtoo.