Tulipa mieleen se ajat, kun lapseni menivät isänsä luo tai sittemmin mummolaan keäksi. Pitkän välimatkan takia tapaamisia oli harvoin, mutta ne kestivät sitten viikon tai kaksi. Oli tosin myös viikonlopputapaamisiakin jos meillä / mulla vaan oli mahdollisuutta kuljettaa sinne toiselle paikkakunnalle...
Ja minä olin just semmonen exä ja lasten äiti, joka soitteli lapsille päivittäin.
Ei minua kiinnostanut lasten isän elämä.
Olin itse elänyt siinä elämässä lasten isän kanssa, käynyt ex-anoppilassa yms. yhdessäolon aikana, joten tiesin millaista siellä se elo on.
Halusin kuulla, että lapsilla menee hyvin ja että heillä on kivaa. Lisäksi muistutin mm. hampaiden pesusta, sillä tätä puolta ei siellä huolehdittu. Makeisia ja sokerimehua ja limpparia kyllä oli tarjolla. Lapset olivat pieniä, ja vastuu heistä oli ollut koko ajan, yhdessäolommekin aikana, minulla. En minä osannut siitä vastuusta päästää irti tapaamisviikonlopun aikana.
Minusta oli ihan kivä, että he kävivät sillä ja täällä ja olivat mökillä. E estänyt menoja. Mutta kyse oli minun lapsistani, ja minä halusin tietää, mitä heille kuuluu, missä he ovat. Vastuu oli kuitenkin minulla. Isällään ja mummolassa he olivat vain käymässä.
Jos laitan lapseni kesäleirille, on minulla oikeus soittaa ja pitää yhteyttä sinnekin, leirin ohjaajille. Kysyä mitä kuuluu. Miksi ei mummolaan / isälleen??
Toisaalta lapsillani ei ollut oikeutta soittaa minulle, jos ikävä tulee. Heillä ei ollut oikeutta potea äiti-ikävää. "mitä sinä sitä nyt itket" vähätellen "hyvähän sinun täällä on olla" eli lapselle ei annettu mahdollisuutta kokea ja potea aivan normaalia koti-ikävää. Lapsi oli kuitenkin ihan pieni, leikki-ikäinen.
He soittivat mulle kerran, Ukki hoki vieressä kuinka kauan nyt on puhuttu ja on jo aika lopettaa... joten minä soitin sen jälkeen aina lapsille. Ei tule isovanhemmille puhelinlaskua. Isänsä ei myöskään antanut soittaa: tulee laskua.
Edelleen: eräänä vuonna lapsi pyysi, että laittaisin hänelle postissa synttärionnittelukortin. Kesälomatapaamiselle mummolaan. Hän täytti vuosia talvella. Kysyin: miksi. Mutta lapsi ei osannut sanoa. Joten postitin kortin: onnea että olet jo 7 vuotta!
Ja edelleen: kun lapset olivat mummolassa, minä reissasin reppumatkaajana hiukan suomessa. Noin viikon verran. Junalla. Aiheesta oli puhetta lasten kanssa, ja taisi olla yhteinen sopimus: laitan heille kortin joka pv.
Niinkuin teinkin.
Mummon oli sitä vaikea sietää.
Siis isän ja mummon oli vaikea sulattaa sitä tosiasiaa, että lapsilla on äiti, joka välittää lapsistaan.
Meidän ongelmat olivat sitä, että minä olisin halunnut yhteistyötä ja joustavuutta ja sitä, että sovitaan asioista yhdessä. Eron aikaan kuvittelin, että ero on meidän aikuisten ero, mutta lapset saavat pitää yhteyttä isovanhempiin ja isäänsä.
Kuvittelin myös, että siihen kuuluu yhtä itsestäänselvästi elatusvelvolliuudesta huolehtiminen. Että raha tulee ajoissa ja oikein suuruisena, ja jos ei pysty maksamaan, edes ilmottaisi eikä vain jättäisi maksamatta.
Yhteistyö jäi minun yhteydenottojeni varaan: vaatimukseen että isän on tavattava lapsiaan, koska lapset ikävöivät.
Sain silmilleni sontaa, etten anna tavata ja että hankaloitan, koska ihan mikä tahansa aikataulu ei mullekaan sovi. Olin kuitenkin töissä ja välimatka pitkä myös minun suunnastani laskettuna.
Sain myös kuulla, kuinka huono äiti ja kurja ihminen olen. Niin mummo kuin isäkin tätä suolsi mulle. Silti päästin lapset tapaamiselle. Ja yhteydenotot olivat siis minun aloitteestani; jos olisin jäänyt odottamaan isän yhteydenottoa ja ehdotusta tapaamisesta, sitä odoteltaisi varmaan vieläkin.
Koska hyvään ei aina vastata hyvällä, jossain vaiheessa katekaa kamelin selkä.
Annoin sitten tulla takaisin ihan samaa paskaa heillekin.
Ja muuten: minäKIN sain lapsiltani kuulla yhtä jos toista tarinaa siitä, mitä ikävää oli mummolassa ja isän luona tapahtunut.
Lapset ovat varmasti siis kertoneet miten epäoikeudenmukainen äiti on ollut, ja minua on pidettu kauheana ihmisenä. Olen saanut haukut siitä silmilleni. Kun olen niin ajattelemattomasti ja itsekkäästi toiminut ja aiheuttanut lapselle ahdistusta.
En ole vieläkään heille kertonut, mitä kaikkea olen heistä kuullut, miten tavattoman huonosti ovat lapsiani kohdelleet. Olisiko pitänyt?! Laitainko heille nyt jälkijättöisesti kirjeen: sinä sanoit näin, syytit minua tästä. Tiedätkö miksi toimin niin? Ja sitten kerron, mite siellä on lasteni kertoman mukaan heitä kohdeltu, mitä kaikkea sanottu ja miten lapsi on sitten itkenyt ahdistuksensa ja pettymyksensä minulle..