viikonloppuperheet

Onko täällä muita ns. viikonloppu uusiperheitä?Minun avomiehellä on kaksi lasta edellisestä liitosta ja meillä kaksi yhteistä lasta.Päänvaivaa tuottaa sääntöjen ym. yhteensovittaminen lasten äidin kanssa.Lisäksi lasten äiti tarkkailee lasten kautta jatkuvasti miten meillä eletään ja yhdessä ollaan avomiehen kanssa kuitenkin oltu jo viisi vuotta...Vähänkin jos ääntänsä korottaa tulee sanomista ja viikkojen mykkäkoulu.Tai jos isäntä juo kaksi olutta ollaan kaikki juoppoja...Lapset on mukavia ja ihanaa kun käyvät.Mutta raskasta asua "akvaariossa".Meillä on kuitenkin kaksi lasta ja haluamme elää normaalia perhe elämää vaikka avomiehen lapset ovatkin paikalla.Miten minä selitän omille lapsille että miehen lapset voivat käyttäytyä miten haluavat kun ei heitä saa edes komentaa????

 

Teillä on teidän säännöt, olkoon lasten kotona miten hyvänsä.
Jos aikuinen ihminen mykkäkoulua, niin pitäköön. Kaikkien lasten kannalta selkeä rajat ja säännöt ovat tärkeät. Älä anna ex:n häiritä teidän elämäänne.

 

Äh.
Eksä ei ole vielä käsittänyt että teidän katon alla asiat eivät kuulu hänelle!
Älä välitä.
Kyllä se siitä.

 

Moikka. Me olemme viikonloppuperhe. Meillä on ollut semmoissia ongelmia että minun ex-vaimo on alkanut kilpailemaan meidän kanssa erinäisistä aisoista. EX-vaimo on mennyt uusiin naimisiin ja hänen perheessä on ollut nyttemmin väkivaltaisuutta lapsia kohtaan. Minä olen tehnyt selväksi asiat että miten menee ja olenkin aloittanut prosessin jossa lapset tulisivat kokonaan minun luokseni. Meillä on se ongelma että exä ei osaa sanoa omia mielipiteitään vaan myötäilee kaikissa asioissa muita. Olen sanonut että lasten kustannuksella ei saa kilpailla ja muutenkin lapset eivät saa kärsiä vanhempien tyhmyyksistä. Onneksi minä elän omaa elämää ja lapset tykkäävät olla kanssamme. Muille sanonkin että ei kannata välittää muiden hölmöyksistä jos ei lapset kärsi. Omat asiat ovat omia ja sillä selvä. Oikeestaan minä ainakin nauran ihmisille jotka yrittävät sekaantua minun elämään.

 

Meillä kans miehen lapset viikonloppuja ja viikollakin. Aina se lasten tulopäivä on sitä sääntöjen ja sopimusten kertaamista ja aloilleen asettumista. Pitemmät ajat sujuvat kaikilla paremmin.

samanlainen tunne mullakin on ollut akvaariossa elämisestä. Monesti olen ajatellut että kunpa joskus saisi elää oman perheensä elämää rauhassa. Mutta se on vain päättäväisesti rajattava lasten äidin säätämiset meidän elämästä pois ja tosiaankin itse päätettävä, että meillä eletään meidän elämäämme ja sillä selvä. Mutta onhan se vaikeaa kun toisesta paikasta jatkuvasti soitellaan ja kysellään meidän tekemisiämme lapsilta jne...

EN tiedä pitäisikö sanoa niin kuin olen kuullut joskus lastentarhassa hoitajan sanovan joistan lasten puheista, että sovitaanko että uskotte vain puolet siitä mitä lapset kertovat meistä, niin me uskotaan kanssa vain puolet siitä mitä lapset kertovat teistä meille. ;-) Kyllä noiden viikareiden jutuissa on toisinaan vähän korjaamisen varaa. Ihan vakavasti ottaen tuntuu siltä, että lapsi kertoo juuri sitä, mitä odottaa vanhempiensa haluavan kuulla.

Mun mielestä kyllä mies tai se osapuoli yleensä jonka lapsia viikonloppuisin vierailevat lapset ovat ( yleensä siis se myös,joka hoitaa asioita lasten lähivnhempaan päin), on aika oleellisessa asemassa siinä, että tuntuu siltä että meillä on oma perhe ja oma rauhamme. Jo sellaisissa jutuissa kun tapaamisten sopimisessa ja niistä kiinni pitämisessä, saa paljon ryhtiä aikaan. Ja sitten siinä miten pitää kiinni etäperheen yhteisistä sopimuksista.

Aina välillä helpottaa ja sitten sitä taas mennään eteenpäin kunnes joku uusi "katastrofi" kohtaa..

 

Tulipa mieleen se ajat, kun lapseni menivät isänsä luo tai sittemmin mummolaan keäksi. Pitkän välimatkan takia tapaamisia oli harvoin, mutta ne kestivät sitten viikon tai kaksi. Oli tosin myös viikonlopputapaamisiakin jos meillä / mulla vaan oli mahdollisuutta kuljettaa sinne toiselle paikkakunnalle...

Ja minä olin just semmonen exä ja lasten äiti, joka soitteli lapsille päivittäin.
Ei minua kiinnostanut lasten isän elämä.
Olin itse elänyt siinä elämässä lasten isän kanssa, käynyt ex-anoppilassa yms. yhdessäolon aikana, joten tiesin millaista siellä se elo on.
Halusin kuulla, että lapsilla menee hyvin ja että heillä on kivaa. Lisäksi muistutin mm. hampaiden pesusta, sillä tätä puolta ei siellä huolehdittu. Makeisia ja sokerimehua ja limpparia kyllä oli tarjolla. Lapset olivat pieniä, ja vastuu heistä oli ollut koko ajan, yhdessäolommekin aikana, minulla. En minä osannut siitä vastuusta päästää irti tapaamisviikonlopun aikana.

Minusta oli ihan kivä, että he kävivät sillä ja täällä ja olivat mökillä. E estänyt menoja. Mutta kyse oli minun lapsistani, ja minä halusin tietää, mitä heille kuuluu, missä he ovat. Vastuu oli kuitenkin minulla. Isällään ja mummolassa he olivat vain käymässä.

Jos laitan lapseni kesäleirille, on minulla oikeus soittaa ja pitää yhteyttä sinnekin, leirin ohjaajille. Kysyä mitä kuuluu. Miksi ei mummolaan / isälleen??

Toisaalta lapsillani ei ollut oikeutta soittaa minulle, jos ikävä tulee. Heillä ei ollut oikeutta potea äiti-ikävää. "mitä sinä sitä nyt itket" vähätellen "hyvähän sinun täällä on olla" eli lapselle ei annettu mahdollisuutta kokea ja potea aivan normaalia koti-ikävää. Lapsi oli kuitenkin ihan pieni, leikki-ikäinen.
He soittivat mulle kerran, Ukki hoki vieressä kuinka kauan nyt on puhuttu ja on jo aika lopettaa... joten minä soitin sen jälkeen aina lapsille. Ei tule isovanhemmille puhelinlaskua. Isänsä ei myöskään antanut soittaa: tulee laskua.

Edelleen: eräänä vuonna lapsi pyysi, että laittaisin hänelle postissa synttärionnittelukortin. Kesälomatapaamiselle mummolaan. Hän täytti vuosia talvella. Kysyin: miksi. Mutta lapsi ei osannut sanoa. Joten postitin kortin: onnea että olet jo 7 vuotta!
Ja edelleen: kun lapset olivat mummolassa, minä reissasin reppumatkaajana hiukan suomessa. Noin viikon verran. Junalla. Aiheesta oli puhetta lasten kanssa, ja taisi olla yhteinen sopimus: laitan heille kortin joka pv.
Niinkuin teinkin.
Mummon oli sitä vaikea sietää.
Siis isän ja mummon oli vaikea sulattaa sitä tosiasiaa, että lapsilla on äiti, joka välittää lapsistaan.

Meidän ongelmat olivat sitä, että minä olisin halunnut yhteistyötä ja joustavuutta ja sitä, että sovitaan asioista yhdessä. Eron aikaan kuvittelin, että ero on meidän aikuisten ero, mutta lapset saavat pitää yhteyttä isovanhempiin ja isäänsä.
Kuvittelin myös, että siihen kuuluu yhtä itsestäänselvästi elatusvelvolliuudesta huolehtiminen. Että raha tulee ajoissa ja oikein suuruisena, ja jos ei pysty maksamaan, edes ilmottaisi eikä vain jättäisi maksamatta.
Yhteistyö jäi minun yhteydenottojeni varaan: vaatimukseen että isän on tavattava lapsiaan, koska lapset ikävöivät.
Sain silmilleni sontaa, etten anna tavata ja että hankaloitan, koska ihan mikä tahansa aikataulu ei mullekaan sovi. Olin kuitenkin töissä ja välimatka pitkä myös minun suunnastani laskettuna.
Sain myös kuulla, kuinka huono äiti ja kurja ihminen olen. Niin mummo kuin isäkin tätä suolsi mulle. Silti päästin lapset tapaamiselle. Ja yhteydenotot olivat siis minun aloitteestani; jos olisin jäänyt odottamaan isän yhteydenottoa ja ehdotusta tapaamisesta, sitä odoteltaisi varmaan vieläkin.

Koska hyvään ei aina vastata hyvällä, jossain vaiheessa katekaa kamelin selkä.
Annoin sitten tulla takaisin ihan samaa paskaa heillekin.

Ja muuten: minäKIN sain lapsiltani kuulla yhtä jos toista tarinaa siitä, mitä ikävää oli mummolassa ja isän luona tapahtunut.

Lapset ovat varmasti siis kertoneet miten epäoikeudenmukainen äiti on ollut, ja minua on pidettu kauheana ihmisenä. Olen saanut haukut siitä silmilleni. Kun olen niin ajattelemattomasti ja itsekkäästi toiminut ja aiheuttanut lapselle ahdistusta.

En ole vieläkään heille kertonut, mitä kaikkea olen heistä kuullut, miten tavattoman huonosti ovat lapsiani kohdelleet. Olisiko pitänyt?! Laitainko heille nyt jälkijättöisesti kirjeen: sinä sanoit näin, syytit minua tästä. Tiedätkö miksi toimin niin? Ja sitten kerron, mite siellä on lasteni kertoman mukaan heitä kohdeltu, mitä kaikkea sanottu ja miten lapsi on sitten itkenyt ahdistuksensa ja pettymyksensä minulle..

 

\

Ja minä olin just semmonen exä ja lasten äiti, joka soitteli lapsille päivittäin.
Ei minua kiinnostanut lasten isän elämä.
Olin itse elänyt siinä elämässä lasten isän kanssa, käynyt ex-anoppilassa yms. yhdessäolon aikana, joten tiesin millaista siellä se elo on.
Halusin kuulla, että lapsilla menee hyvin ja että heillä on kivaa. Lisäksi muistutin mm. hampaiden pesusta, sillä tätä puolta ei siellä huolehdittu. Makeisia ja sokerimehua ja limpparia kyllä oli tarjolla. Lapset olivat pieniä, ja vastuu heistä oli ollut koko ajan, yhdessäolommekin aikana, minulla. En minä osannut siitä vastuusta päästää irti tapaamisviikonlopun aikana.

Ei siinä päivittäin soittamisessa mitään munkaan mielestä, jos se selkeästi kohdistuu lasten tekemisiin/oloihin. Senkin voi tehdä monin eri tavoin. Mutta tuskin sinäkään kyselit, että mitä isä on uudelle vaimolleen ostanut kaupasta tai sanonut ruokapöydässä... Meillä myös äiti soitti iltaisin lapsille omaa ikäväänsä itkien ja tästähän lapset ahdistuivat ja surivat, että kuinka äiti nyt pärjää. Meillä on kyllä saanut ikävää potea ja siitä puhua. Mutta ei ihan tunnu oikealta, että juuri ennen lasten nukkumaan menoa lähivanhempi ikävää lisää omilla puheillaan. Joku tolkku se aikuisellakin olisi oltava.

Ajattelen usein niinkin, että kannattaisi joskus luottaa etävanhempaankin - toisaalta etästä ja tilanteesta riippuen tosiaankin. Toiset huolehtivat hyvin lapsistaa, mutta toiset eivät-ikävä kyllä. Yhtä lailla joku tapa, jolla etävanhempi toimii, voi toimia ihan ok ja olla lapsille sopiva, vaikka se olisi erilainen kuin lähivanhemman luona ja päinvastoin. Eikä silloin kannata etän syyttää lähiä, jostain tekemisestä eikä lähin etää (enkä nyt exä ja nyxä tarkoita sinua, vaan puhun meidän perheen huomioista). Pääasia kun pitäisi olla se, että lapsilla on molemmissa paikoissa hyvä olla ja tuntisivat kuuluvansa molempiin perheisiin.

 

\

Tulipa mieleen se ajat, kun lapseni menivät isänsä luo tai sittemmin mummolaan keäksi. Pitkän välimatkan takia tapaamisia oli harvoin, mutta ne kestivät sitten viikon tai kaksi. Oli tosin myös viikonlopputapaamisiakin jos meillä / mulla vaan oli mahdollisuutta kuljettaa sinne toiselle paikkakunnalle...

Ja minä olin just semmonen exä ja lasten äiti, joka soitteli lapsille päivittäin.
Ei minua kiinnostanut lasten isän elämä.
Olin itse elänyt siinä elämässä lasten isän kanssa, käynyt ex-anoppilassa yms. yhdessäolon aikana, joten tiesin millaista siellä se elo on.
Halusin kuulla, että lapsilla menee hyvin ja että heillä on kivaa. Lisäksi muistutin mm. hampaiden pesusta, sillä tätä puolta ei siellä huolehdittu. Makeisia ja sokerimehua ja limpparia kyllä oli tarjolla. Lapset olivat pieniä, ja vastuu heistä oli ollut koko ajan, yhdessäolommekin aikana, minulla. En minä osannut siitä vastuusta päästää irti tapaamisviikonlopun aikana.

Minusta oli ihan kivä, että he kävivät sillä ja täällä ja olivat mökillä. E estänyt menoja. Mutta kyse oli minun lapsistani, ja minä halusin tietää, mitä heille kuuluu, missä he ovat. Vastuu oli kuitenkin minulla. Isällään ja mummolassa he olivat vain käymässä.

Jos laitan lapseni kesäleirille, on minulla oikeus soittaa ja pitää yhteyttä sinnekin, leirin ohjaajille. Kysyä mitä kuuluu. Miksi ei mummolaan / isälleen??

Toisaalta lapsillani ei ollut oikeutta soittaa minulle, jos ikävä tulee. Heillä ei ollut oikeutta potea äiti-ikävää. "mitä sinä sitä nyt itket" vähätellen "hyvähän sinun täällä on olla" eli lapselle ei annettu mahdollisuutta kokea ja potea aivan normaalia koti-ikävää. Lapsi oli kuitenkin ihan pieni, leikki-ikäinen.
He soittivat mulle kerran, Ukki hoki vieressä kuinka kauan nyt on puhuttu ja on jo aika lopettaa... joten minä soitin sen jälkeen aina lapsille. Ei tule isovanhemmille puhelinlaskua. Isänsä ei myöskään antanut soittaa: tulee laskua.

Edelleen: eräänä vuonna lapsi pyysi, että laittaisin hänelle postissa synttärionnittelukortin. Kesälomatapaamiselle mummolaan. Hän täytti vuosia talvella. Kysyin: miksi. Mutta lapsi ei osannut sanoa. Joten postitin kortin: onnea että olet jo 7 vuotta!
Ja edelleen: kun lapset olivat mummolassa, minä reissasin reppumatkaajana hiukan suomessa. Noin viikon verran. Junalla. Aiheesta oli puhetta lasten kanssa, ja taisi olla yhteinen sopimus: laitan heille kortin joka pv.
Niinkuin teinkin.
Mummon oli sitä vaikea sietää.
Siis isän ja mummon oli vaikea sulattaa sitä tosiasiaa, että lapsilla on äiti, joka välittää lapsistaan.

Meidän ongelmat olivat sitä, että minä olisin halunnut yhteistyötä ja joustavuutta ja sitä, että sovitaan asioista yhdessä. Eron aikaan kuvittelin, että ero on meidän aikuisten ero, mutta lapset saavat pitää yhteyttä isovanhempiin ja isäänsä.
Kuvittelin myös, että siihen kuuluu yhtä itsestäänselvästi elatusvelvolliuudesta huolehtiminen. Että raha tulee ajoissa ja oikein suuruisena, ja jos ei pysty maksamaan, edes ilmottaisi eikä vain jättäisi maksamatta.
Yhteistyö jäi minun yhteydenottojeni varaan: vaatimukseen että isän on tavattava lapsiaan, koska lapset ikävöivät.
Sain silmilleni sontaa, etten anna tavata ja että hankaloitan, koska ihan mikä tahansa aikataulu ei mullekaan sovi. Olin kuitenkin töissä ja välimatka pitkä myös minun suunnastani laskettuna.
Sain myös kuulla, kuinka huono äiti ja kurja ihminen olen. Niin mummo kuin isäkin tätä suolsi mulle. Silti päästin lapset tapaamiselle. Ja yhteydenotot olivat siis minun aloitteestani; jos olisin jäänyt odottamaan isän yhteydenottoa ja ehdotusta tapaamisesta, sitä odoteltaisi varmaan vieläkin.

Koska hyvään ei aina vastata hyvällä, jossain vaiheessa katekaa kamelin selkä.
Annoin sitten tulla takaisin ihan samaa paskaa heillekin.

Ja muuten: minäKIN sain lapsiltani kuulla yhtä jos toista tarinaa siitä, mitä ikävää oli mummolassa ja isän luona tapahtunut.

Lapset ovat varmasti siis kertoneet miten epäoikeudenmukainen äiti on ollut, ja minua on pidettu kauheana ihmisenä. Olen saanut haukut siitä silmilleni. Kun olen niin ajattelemattomasti ja itsekkäästi toiminut ja aiheuttanut lapselle ahdistusta.

En ole vieläkään heille kertonut, mitä kaikkea olen heistä kuullut, miten tavattoman huonosti ovat lapsiani kohdelleet. Olisiko pitänyt?! Laitainko heille nyt jälkijättöisesti kirjeen: sinä sanoit näin, syytit minua tästä. Tiedätkö miksi toimin niin? Ja sitten kerron, mite siellä on lasteni kertoman mukaan heitä kohdeltu, mitä kaikkea sanottu ja miten lapsi on sitten itkenyt ahdistuksensa ja pettymyksensä minulle..

Ei minunkaan mielestä ole mitään väärää jos haluaa tietää mitä lapset tekevät...mutta kyllä minua ainakin kiukuttaa mieheni ex kun hän tarkoituksella soittelee tietäen meidän olevan porukalla jossain reissussa tms!!Ja naurettavaa oli kun meidän lapsemme ristiäiset oli niin ex:llä kauhea kiire udella lapselta mikä nimeksi tuli...Ihan kuin kuuluisi hänelle!!! :kieh:
Lapsilla todellakin on kyky erotilanteissaa puhua toisessa paikassa toista ja siihen en jaksa puuttua enempää..Eihän elämä lapsen silmin aina mukavaa ole kun on sääntöjä ja hampaanpesulle käskeminenkin voi olla inhottavaa lapsen mielestä!
Minusta silti olisi hyvä muistaa käytöstavat lähihuoltajankin yhteydenpidossaan...Esim ei soittaisi jos lapsi on joissain juhlissa tms.etänsä kanssa!!!Ja muutenkin...olisiko kauhean vaikeata järjestää itselleen lapsen vierailun ajaksi jotain mukavaa tekemistä ja antaa etäperheen elää omaa elämäänsä ilman uteluita!?
Lähivanhempi kuitenkin saa viettää suurimman osan ajasta lapsen kanssa ja lapsi kuitenkin erosta huolimatta on yhteinen...
Ja vielä...antakaa etävanhemman hoitaa lasta omalla tyylillään siihen liiemmin puuttumatta!!!(mikäli ei mitään alkoholismia tms.!)Meillä naisilla kun on tapana tuntea että oma kasvatustapa on se paras, vaikka hyvin pärjäisi lapset isänsäkkin hieman erilaisessa hoidossa....(itsekkin ttähän ajoittain syyllistyn!)

 

Jaanalle tässä vielä omasta kokemastani:
Meillä lasten isä ja mummo olivat niitä, jotka utelivat lapsilta mitä minulle kuuluu ja mitä minä teen \|O
Ja lapset sitten tilittivät kaikki minun ja meidän tekemiset. Se oli äärimmäisen ärsyttävää.
Kun jouduin sairaalaan, 5-vuotiaalta udeltiin: menikö se äiti vauvaa tekemään?
(eli olenko tehnyt "isättömän" vahinkolapsen vai teenkö peräti abortin)
Lapsi oli ymmällään, ei hän tiennyt minun sairaalassaolon syytä.
Kun elämääni tuli miespuolinen YSTÄVÄ, 5 ja 2-v lapsilta udeltiin, milloin tämä äidin uusi mies rakentaa meille omakotitalon (onnellisen perheen ja pystyvän miehen mitta on omin käsin rakennettu omakotitalo siinä "kulttuurissa").
Lapsi kertoi näitä sitten tapaamisen jälkeen aivan ymmällään.
Olin revetä raivosta.

Minulla oli kyllä omakin elämä, hyvä ja onnellinen olikin ja vuosiakausia yritin vain sitä, että saisin elää siten omalla tavallani ilman että olisin jotenkin tilivielvollinen exän suvun suuntaan. Tapaamisajankohdista sovittaessa jouduin selostamaan yksityiskohtaisen tarkasti työvuoroni ja loma-aikani sekä mitä teen ja milloin , eli miksi joku kesäloma-aika tapaamiselle sopii ja joku toinen ajankohta taas ei AAARGGH \|O
Muuten ei tapaamisajankohtaa saatu lyötyä lukkoon ollenkaan, lasten isä "jumiutui " näihin mielestäni epäolennaisiin.

Eli näinkin päin kyllä on: etävanhempi ei osaa irrottaa, häneltä puuttuu elämä ja oman oman elämän suola on saada pohtia mitä lasten lähiäiti tekee ja mitä ei.. ja uutiset päivitetään utelemalla lapsilta.. :x
Sen yhden kerran kun kielsin lasta (varhaisteini-ikäinen jo) kertomasta senhetkisestä hankalasta elämäntilanteestani, sain sitten hakut päälleni kun aiheutin ahdistusta lapselle

Mutta tapaukset ovat aina yksilöllisiä ja kaikki erilaisia.

Meillä toteutui vihdoinkin lasten mummon toive siitä, että tapaamiset hoidettaisi ilman minua. Mutta minä en mysäkään osallistu matkakustannuksiin millään muotoa.