Vierailulla ...

Kävimme taanoin kylässä sukulaiseni luona ,jolla on jo lapsenlapsia ja sitten varsinainen iltatähti 45-vuotiaana saatu palleroinen.
Nyt tämä iltatähti on ala-asteikäinen rasavilli...kotona hän ei viihdy ollenkaan ja jatkuvasti haluaa kavereiden luokse yökylään.Mikä on ihan normaalia...
Ikäväkseni oli todettava, että lapsi oli saanut rajatonta rakkautta,josta puuttuu rajat kokonaan ja käytöstapoja ei ollut pienintäkään...
Todellinen perheen tähti, joka temmelsi kahvipöydässäkin täysin vailla tapoja.Näki etteivät vanhemmat enää jaksaneet asettaa rajoja ja lapsi sai tehdä mitä huvitti...
Katselin kauhulla menoa ja ajattelin tulevia vuosia...
Itselläni on lähes sama tilanne...sain lapseni nelikymppisenä ja olen jo nyt huomannut sen, kuinka ihanaa on lapsen kanssa oleminen, mutta lapsen kasvattaminen ei ole lapsellisen helppoa hommaa...varsinkin, kun ei ole enää nuori ja vaikkei juoksisi muualla kuin lapsen perässä....
Joka asia vaatii enempi palautumista...
Toivottavasti itselleni ei mieheni kanssa käy samoin,että lapsestamme tulee vanhemmat jyräävä rasavilli....
Ikä tekee tehtävänsä ...se ei ole pelkkä numero vaan kyllä se kertoo myös jotakin...ei 25-vuotias ole sama kuin 40-vuotias....
Voimia kaikille yli nelikymppisille pienten lasten vanhemmille =)

 

Kiitos vain ja voimia myös itsellesi! Kyllä se tosiaan voimia vaatii, mutta ei kai se kasvattamisen taitoon tuo ikä vaikuta ainakaan negatiivisesti. Luulisi päinvastoin kokemuksen tuovan erilaista varmuutta . Tietää asioista jo etukäteen jotakin, ei tule yllätyksiä niin paljon. Tokihan lapset ovat yksilöitä, niin kuin me vanhemmatkin

 

Voi sitä käydä aivan päinvastoinkin eli lapsella on tiukka kuri ja hänestä tulee liian tottelevainen ilman omaa tahtoa ja mielipiteitä. Tiedän tällaisen tapauksen. Hän vei aku ankkansakin naapurin pojalle, kun äiti piti niitä huonona ajankuluna. Edelleen aikamiehenä (keski-ikä lähenee) asiat on tehtävä niinkuin äiti sanoo, yhdessä asutaan ja mahdollisuudet oman perheen saamiseen vähenevät vuosi vuodelta.

Kannattaa siis kasvatuksen suhteen vältellä ääripäitä, olipa äidillä ikää enempi tai vähempi.

 

Mielestäni rajojen asettaminen on enemmänkin tekniikka laji kuin ikäkysymys.
Haluan heti selventää vanhoja käsityksiä, rajojen asettaminen ei tarkoita huutamista tai näpsimistä saatika lyömistä.
Perheessämme on ollut käytössä jäähypenkki kodinhoitohuoneessa ja vapaa-ajanasunnossamme portaikossa kolmas porras palvelee "kuohunta vaiheen jälkipyykkiä". Kun maltti säilyy itsellä ja käytös on selkeää ja määrätietoista, lapsi oppii harjoituksen myötä hyviin tapoihin. Toimin siis näin, kun lapsi käyttäytyy ei toivotulla tavalla. Suora katsekontakti samalla silmäkorkeudella. Kerron mitä ei saa tehdä ja nostan vekaran jäähylle. Isompi lapsi oppii jo varoituksesta joskus oikaisemaan käytöstään. Parin minuutin kuluttua oven avaus tai lähentyminen lapsen vierelle portaikossa. Kertaan sitten miksi jäähyllä istutaan, pyydetään anteeksi ja halataan. Kuten kaikessa, harjoitus tekee mestarin. Meillä on 4 lasta ja oppiminen on hyvin persoonakohtaista. Huomaan usein että mieheni ollessa työmatkalla jää toiseksi nuorin vauvan varjoon ja saa kateuden pöksähdyksiä. Olen yrittänyt muistaa tuon kehumisen ja kosketuksen ihmeitä tekevän vaikutuksen ja usein ollaan selvitty mukavasti eteenpäin.

Kaikki tuo kasvatus oikeastaan tarkoittaa kasvattajana itsestä huolta pitämistä. Kun uni jää vähäiseksi, ruokailu jää epämääräiseksi tai tapaa ristiriitaisia ihmisiä määrätietoisuus heilahtaa. Minusta tulee kärsimätön. Hyvä olo laskee, muisti pätkii ja tuntuu välillä todella turhauttavalta. Ei ole vanhemmatkaan "seppiä syntyessään". Kun suunta on oikea ja korjausliike tehdään ajoissa (lepo, työnjako mieheni kanssa jne,) olen tehnyt parhaani.

Meillä on tällä hetkellä 2 esimurkkua ja tuo pienempien kanssa touhuaminen tuntuu niin helpolta. Pieikokoisen lapsen pystyy ottamaan kainaloon ja kuljettaa paikasta a paikkaan b. Murkkulla on jo särmikkäämpi mieli ja kieli. Toiseksi vanhin (14 v) on niin hemmetin tarkka sanainen ja terävä poika. Onneksi on opittu jo aikoinaan pyytämään anteekisi, se auttaa kummasti matkalla "murrosiän jälkeiseen aikaan".

 

Olen samaa mieltä kuin Lisa.

Ja oma mielipiteeni on, että ei jaksaminen, kasvattaminen, rajojen asettaminen tai lapsesta tasapainoinen ja normaalin itsenäiseksi kasvattaminen ole iästä kiinni.

On paljon näitä esimerkkejä, että 4-kymppiset ja iltatähden saaneet ovat aikaansaaneet lepsuilullaan ja hemmottelulla pienen riiviön ja sitten taas toisessa ääripäässä teiniäidit, nuorena lapsensa saaneet, ovat aikaansaaneet samanlaisen riiviön, yleensä syynä ei olekaan hemmottelu vaan välinpitämöttömyys, kun oma kasvu on vielä kesken ja omat menot menemättä, lapsi koetaan rasitteena.

Kaikissa ikäluokissa on kuitenkin hurjan paljon tavallisia vanhempia ja tavallisia tasapainoisia lapsia.

Olen itsekin iltatähden äiti, nyt hieman yli 40 v ja lapsi periaatteessa uhmaiässä. Tosin, en koe hänen uhmaikäänsä mitenkään kamalana, enkä teidä edes onko hänellä uhmaa.. kait on, koska välillä saa hepuleita.. en siis ole "kehumassa" mamma-piireissä miten meidän Mussukka sai raivarin ja karjui ja oli itsepäinen eikä totellut ja huhhuh ja hehheh kun on vahvatahtoinen lapsi.. en koe niin, sillä olen elänyt jo isompien lasten kanssa ne uhmat ja muut, tiedän kompastuskivet ja oman jaksamisen ja omat rajoitteet.

Lapsi on ihan tavallinen, perusluonteeltaan kiltti ja rauhallinen lapsi.

Kasvuun on vaikuttamassa minun ja meidän perheen lisäksi myös päiväkoti ja hoitotädit sekä kaverit siellä päiväkodissa. Ei koti ja kodin kasvatus ole mikään saarreke, irti kaikesta muusta. Muillakin ihmisillä on merkitystä, vaikka kodin vaikutus se suurin onkin.