vauvan "kohtaaminen"

[ekaa kertaa äidiksi]

Haluaisin kysyä teiltä jo äidiksi tulleilta; millaiselta tuntuu oikeasti kohdata vauvansa ensimmäistä kertaa ja alkaa hoitaa sitä osastolla ollessa? Pelottiko/jännittikö teitä?

Olen rvkolla 28 ja olen alkanut miettiä synnytykseen liittyviä asioita...en niinkään synnytystä, mutta sitä, miten osaan kohdata vauvani. Osaanko hoitaa sitä, vai pelkäänkö? Tuntuuko oudolta olla "yhtäkkiä" äiti?

Entä sitten kun pääsee kotiin; tuntuuko yhtään siltä, että pärjään? Entä jos pelottaa ihan hirveästi...

Välillä uskoo, että pärjää, välillä pelottaa ettei :ashamed:

 

[Omena]

tulet kohtaamaan aivan uuden maailman kun saat pienokaisen syliisi. siinä vaihtelee tunteet laidasta laitaan,ainakin minulla oli niin.sain tytön syliin vasta 2 tunnin päästä syntymästä ja fiilis oli outo.kiintymystä,ihmetystä,pelkoa,onnea!
osastolla opastivat hyvin imetyksessä ja hoitamisessa mutta onhan se sellaista "tumpulaista" alussa.otteet varmeni päivä päivältä,opin tuntemaan pientä ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa.eihän se pieni muuta tarvi kun ruokaa,unta,kuivan vaipan ja aitoa läsnäoloa ja rakkautta.siitä se lähtee.

jos vertaan oloani nyt ja silloin niin voin sanoa että se rakkaus kasvaa ajan kanssa ja joka päivä se on suurempaa.ihanin muisto ensimmäisiltä viikoilta on se kun sai tytöltä ekan hymyn.
edessäsi on paljon ihania asioita mutta myös opettelua ja haasteita,pelkoakin.mutta kyllä se äitiys on maailman suurin onni.ei mikään rakkaus voita rakkautta omaan lapseen,se yllätti minut ehkä eniten.

 

[tuore äiskä]

Ihmiset kokevat vauvan ensikohtaamisen eri tavoin. Rakkauden ei tarvitse syttyä heti eikä se aina sytykään. On ihan normaalia että se voi viedä aikaa.

Monet alateitse synnyttäneet ystäväni ovat olleet niin voipuneita synnyttämisestä, että vauvan kohtaaminen ei välttämättä ole ollut niin mullistavaa. He ovat olleet ykisnkertaisesti tavattoman uupuneita. Toisaalta jotkut ystävistäni ovat kertoneet vahvan rakkauden leimahtaneen heti ensikatseesta synnytyksen jälkeen. Hyviä äitejä heistä jokainen vaikka heti tunne ei olisikaan ollut rakkautta täynnä.

Itse olen tullut äidiksi niin paljon kauhistellulla pelkosektiolla. Raskauden ajan pelot eikä synnytystapa vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti suhteeseemme. Kun sain vauvan ensi kertaa syliin, tunsin suurta hellyyttä ja toisaalta oli aika epätodellistakin nähdä oma pikkuinen. Alusta asti kuitenkin tunsin voimakkaasti vauvaa kohtaan ja jo muutamassa viikossa hän oli tärkeintä koko elämässäni ja rakkaus aivan mittaamattoman suurta. Nyt kun hän on vuoden ikäinen, mietin että oliko joskus elämää ennen häntäkin

Minäkin mietin raskausaikana että mitä jos en rakastu vauvaan tai en osa akkaan olla äiti tai jopa kadun että hankin vauvan. Näitä ajatuksia on varmaan suurimmalla osalla. Uskon myös että ne ovat turhia pelkoja tunne-elämältään jokseenkin normaalilla ihmisellä. Se pieni oma vauva on niin ihana, että kyllä sitä rakastaa pyytettömästi. Se on parasta mitä voi tapahtua!

Onnea äitiyteen!

 

[Tiina75]

samoja asioita mietin itse kun esikoista odotin. odotusaikana kun tuttava antoi oman pari viikkoisen syliini olin aivan kauhuissani että sehän särkyy ja pitelin sitä aivan jäykkänä sylissä. silloin ajattelin että kuinka tulen pärjäämään oman vauvan kanssa kun en osaa vauvaa edes sylissä pitää.
mutta kun sain oman ihanan lämpöisen vastasyntyneen syliini se tunne oli uskomaton, ei jännittänyt yhtään vaan se tuntui niin oikealta ja ihanalta.
olin ensimmäisen lapsen synnyttyä 5pv sairaalassa siinä ehti opetella ja totutella vauvan hoitoon suojatussa ympäristössä ja sai varmuutta että kotona pärjää.
onnea vaan loppuraskauteen ja odottele rauhallisin mielin sitä ihanaa tapaamista kyllä sie pärjäät

 

[Kreecher]

Mulla meni just niinkuin tuossa vähän ylempänäå kirjoitettiin, että esikoiseni synnyttyä olin niin opikki, että vain pidin vauvaa sylissäni ja jotenkin totesin itselleni, että tässä se nyt on.

Kakkosen synnytys oli helpompi ja siinä ensikohtaaminen olikin paljon tunteikkaampi!

Lämmöllä muistelen kuitenkin molempia synnytyksiä ja ensikohtaamisia ja odottelen innolla ensi kesää, jolloin saan kohdata kolmannen vauvani, mikäli kaikki vaan menee hyvin!

 

[HeMa05]

\

Ihmiset kokevat vauvan ensikohtaamisen eri tavoin. Rakkauden ei tarvitse syttyä heti eikä se aina sytykään. On ihan normaalia että se voi viedä aikaa.

Monet alateitse synnyttäneet ystäväni ovat olleet niin voipuneita synnyttämisestä, että vauvan kohtaaminen ei välttämättä ole ollut niin mullistavaa. He ovat olleet ykisnkertaisesti tavattoman uupuneita. Toisaalta jotkut ystävistäni ovat kertoneet vahvan rakkauden leimahtaneen heti ensikatseesta synnytyksen jälkeen. Hyviä äitejä heistä jokainen vaikka heti tunne ei olisikaan ollut rakkautta täynnä.

Itse olen tullut äidiksi niin paljon kauhistellulla pelkosektiolla. Raskauden ajan pelot eikä synnytystapa vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti suhteeseemme. Kun sain vauvan ensi kertaa syliin, tunsin suurta hellyyttä ja toisaalta oli aika epätodellistakin nähdä oma pikkuinen. Alusta asti kuitenkin tunsin voimakkaasti vauvaa kohtaan ja jo muutamassa viikossa hän oli tärkeintä koko elämässäni ja rakkaus aivan mittaamattoman suurta. Nyt kun hän on vuoden ikäinen, mietin että oliko joskus elämää ennen häntäkin

Minäkin mietin raskausaikana että mitä jos en rakastu vauvaan tai en osa akkaan olla äiti tai jopa kadun että hankin vauvan. Näitä ajatuksia on varmaan suurimmalla osalla. Uskon myös että ne ovat turhia pelkoja tunne-elämältään jokseenkin normaalilla ihmisellä. Se pieni oma vauva on niin ihana, että kyllä sitä rakastaa pyytettömästi. Se on parasta mitä voi tapahtua!

Onnea äitiyteen!

Tähän voi täysillä yhtyä.Itse olin synnytyksen jälkeen niin puhki(erinäisten syiden vuoksi) että ensikohtaaminen vauvan kanssa 2 tunnin kuluttua oli vaan itkua ja ihmetystä."tuossako se on"...eipä siinä sen suurempia tunteita ollut vielä.vauva vietiin vielä uudelleen pois 7 tunniksi ja mä vaan ajattelin nukkumista....
mutta kun sain hänet lopulta osastolle ja rinnalle niin tunsin suurta helpotusta siitä että hän oli siinä kaiken tapahtuman jälkeen terveenä.minun oma tyttö.
rakkautta aloin tuntemaan ajan kanssa ja siitä se on vaan kasvanut näiden liki 2 vuoden aikana.
niin ,en edes muista elämää ilman tyttöäni...oliko sitä?ja joka päivä ihmettelen edelleen sitä kuinka omaa lasta voi rakastaakin NIIN PALJON
=)

 

[ekaa kertaa äidiksi]

Kiitos teille, että olette jaksaneet kirjoittaa kokemuksistanne ( lisääkin vastaanotetaan). Ihan herkistyneenä luin vastauksianne...kiitos tuesta ja kannustuksesta, olette ihania ihmisiä :heart:

Ehkäpä sittenkin selviän?!

 

[HeMa05]

\

Kiitos teille, että olette jaksaneet kirjoittaa kokemuksistanne ( lisääkin vastaanotetaan). Ihan herkistyneenä luin vastauksianne...kiitos tuesta ja kannustuksesta, olette ihania ihmisiä :heart:

Ehkäpä sittenkin selviän?!

nää on niitä äitien herkkiä ajatuksia.äidiksi tuleminen on niin mullistavaa!kiva että vastauksesta on apua ja tukea =)

 

[mullapa näin]

\

Haluaisin kysyä teiltä jo äidiksi tulleilta; millaiselta tuntuu oikeasti kohdata vauvansa ensimmäistä kertaa ja alkaa hoitaa sitä osastolla ollessa? Pelottiko/jännittikö teitä?

Olen rvkolla 28 ja olen alkanut miettiä synnytykseen liittyviä asioita...en niinkään synnytystä, mutta sitä, miten osaan kohdata vauvani. Osaanko hoitaa sitä, vai pelkäänkö? Tuntuuko oudolta olla "yhtäkkiä" äiti?

Entä sitten kun pääsee kotiin; tuntuuko yhtään siltä, että pärjään? Entä jos pelottaa ihan hirveästi...

Välillä uskoo, että pärjää, välillä pelottaa ettei :ashamed:

Mulla ei aluksi tuntunut miltään, jos nyt rumasti sanotaan! Tehtiin suunniteltu sektio ja minulle tuli jopa vaivautunut olo, kun kätilö toi vauvan kapalossa koskemaan poskeani ja kättä, ennenkuin lähtivät mieheni kanssa sitä pesemään ja mittaamaan.
Oli mielessä ehkä pienoinen pettymyskin, kun olin toivonut poikaa, tai lähinnä kai pelkäsin, voinko alkaa tykkäämään nyt tästä syntyneestä tytöstä, niin hullulta kuin se kuulostaakin.
Osastolla kuitenkin kaikki sujui ihan ok, muistaakseni toisena päivänä sektiosta aloin vaihtamaan vaippoja jne (sektio tehtiin illalla) ja sen päivän iltana mulle tuli se "äitifiilis" päälle, ja itkin siitä 2 vuorokautta, ihan senkin takia, kun ajattelin, että kuinka pystyin olemaan hetken aikaa muka pettynyt. Mutta nuo mielialanvaihtelut on tosi normaaleja, itkin varmaan 2 viikkoo vielä kotonakin, aina kun lapsi nukkui esim. sylissämme ja sitä jäi vain tuijottamaan... :heart:
Ihmeen hyvin sitä oppi käsittelemään heti alusta, vaikka ikinä en ollut vauvoja hoitanut. Kotiinlähtiessä tuntui tietty haikeutta, koska osastolla aivan ihana hlökunta, mutta kaikki sujui kotona mainiosti ja meillä ainakin kävi neuvolan täti tekemässä 3 kotikäyntiä, ensimmäinen oli 2 päivää kotiintulosta.
On varmaan ikivanha "fraasi", mutta yleisimmin kaikki sujuu ihan kuin itsestään, vaikka ei ennen lapsen syntymää olisi vauvoja nykinytkään! :hug:

 

[FANG-ANN-75]

Mulla oli niin vaikee ja rankka synnytys että ei tullutkaan sitä mitä luulin eli itkua onnesta ym kun lapsen sai. Kun sain sen vähän viiveellä syliin niin olin vaan et niin, tässä se nyt on. :\| Tottakai onnellinen jne mutta olin niin kuitti ja riekaleina etten jaksanut iloita näkyvästi.
Pääsin osastolle parin tunnin päästä ja siellä vasta alkoi tuleen se rakkaus lasta kohtaan. Ite en kyenny hoitaan sitä pariin päivään muutakuin toivat imetykseen. Mutta se tuntuki pahalta, vaikka oli hyvä viimein levätä. Oli hirveetä olla erossa siitä. siinä se rakkaus mitattiin todella kun oisin sen halunnu ite hoitaa mutta kun en voinu istua, seistä, en edes nojata kyynerpäähän niin eipä siinä lasta hoideta.
Olihan alussa sit aika hukassa ja tuntu et panin kätilöt ja lastenhoitajat peseen ja vaipattaan sen ku en osannu tai en luottanu itteeni et osaisin.
Kotona kans aika hukassa mutta ihan hyvin meni

 

[Knicke Knackerton]

Mulla sektion jälkeen oli sellanen kumma tunne, että ei tämä ole tosi, nyt sitä ollaan äiti. Sitten minut vietiin heräämöön ja en nähnyt vauvaa moneen tuntiin. Sitten kun pääsin osastolle ja näin vauvan, niin ihmettelin, että missä viipyy se tajuton onnentunne, josta kaikki hehkuttaa. Osastolla päivät meni hoitaessa vauvaa ja opetellessa kaikkia rutiineja vauvan kanssa.
Kotia päästyä pikkuhiljaa kasvoi se onnentunne vauvasta, mutta pitkän ajan kuluessa (siis jotain kuukausi meni)

Alatiesynnytyksen jälkeen sama homma, ei tullut taaskaan mitään onnentunteensyöksyä. Osastolla myös meni taas tutustuessa vauvaan. Kauhea ikävä esikoista. Mutta sitten heti kun päästiin kotia, niin mulle tuli se iso onnentunne josta hehkutetaan.

Esikoisen kanssa ei ikinä tullut sitä: "vois vain katsella vauvaa kun hän nukkuu" Nyt kuopuksen kanssa ymmärrän senkin, että miltä se tuntuu..

 

[Bindi]

mulla meni raskaus yli lasketun, poika syntyi 41+3. Odotin aivan älyttömästi että näen vihdoinkin oman lapseni, jota odotettiin yli kolme vuotta! Sitten jouduin kiireelliseen sektioon ja pettymys oli valtava kun en saanutkaan synnyttää alateitse, olin NIIIIIN kipeä ja tokkurainen että ensikohtaaminen vauvan kanssa on hädintuskin jäänyt mieleenkään...muistan että annoin pojalle suukon jo leikkaus-salissa, kun vilauttivat häntä pikkuhetken heti kun ottivat mahasta ulos. Heräämössä oli eka imetys, muistan vaan sen tokkuran kun ei toiminut mikään, olin puuduksissa kaulasta alaspäin..mutta sitten kun aloin paranemaan, oli ihanaa tutustua omaan pieneen. Siitä se lähti sitten, aivan ihanaa on enkä ole koskaan ollut näin onnellinen

 

[taustalla]

Mulla ensimmäisen kohtaaminen oli jotenki kummallinen, kuin jossain toisessa maailmassa oleva juttu, joka ei ehkä oo tottakaan. Mietin vaan, että tääkö se on. Tämmönen ruttunaama, joka on posket ruvella ja koko ajan äänessä ja jotenki peikon näkönen mustine hiuksineen ja miten se voi ollakki noin iso. Ei tää voi olla se meijän vauva. En tykkää tästä, tää ei oikeesti oo ees nätti...

Meni pari päivää, ehkä kolmekin, ennen ku vauva alko tuntua tutummalta, mutta ei ehkä omalta veläkään. Harmittelin koko vauvan hankintaa ja päätin, että koitan silti hoitaa tätä parhaani tehden. Se rakkaus ja vahva tunne tuli vasta kotona vauvaa hoitaessa. Alko näkymään tuttuja piirteitä ja vauvan tullessa tutummaksi kiintymys kasvoi koko ajan. Jälkeen päin oon miettiny kovasti tuota "rakkautta ensi kohtaamisella" -juttua. En usko siihen ite. Mulla meni siihen aikaa tosissaan. Olin kyllä pitkän ja vaikean synnytysyrityksen ja lopulta hätäsektion jälkeen ihan poikki ja tosi kipeä, mutta ei se kai selitä tuota.

Toisen ja kolmannen lapsen kohdalla kohtaaminen oli myönteisempi ja kivempi. Vauvat tuntu heti taatusti omalta ja kivoilta ja just muka sen näkösiltä, ku kuvittelinki niiden olevan. Silti rakkauden määrä kaikkia lapsia kohtaan on samanlainen. Jänskää. :/

 

[norski]

\

Haluaisin kysyä teiltä jo äidiksi tulleilta; millaiselta tuntuu oikeasti kohdata vauvansa ensimmäistä kertaa ja alkaa hoitaa sitä osastolla ollessa? Pelottiko/jännittikö teitä?

Olen rvkolla 28 ja olen alkanut miettiä synnytykseen liittyviä asioita...en niinkään synnytystä, mutta sitä, miten osaan kohdata vauvani. Osaanko hoitaa sitä, vai pelkäänkö? Tuntuuko oudolta olla "yhtäkkiä" äiti?

Entä sitten kun pääsee kotiin; tuntuuko yhtään siltä, että pärjään? Entä jos pelottaa ihan hirveästi...

Välillä uskoo, että pärjää, välillä pelottaa ettei :ashamed:

En ole lukenu noita muita vastauksia, eli sori jos on vanhan toistoa.
Synnytys on sellainen kokemus, ettei sitä voi verrata mihinkään muuhun, eikä tarvitsekaan. Kun vauva laitetaan mahan päälle ekaa kertaa, tuli mulle ainakin mieletön voittaja fiilis.

Tottakai vauvan hoitaminen aluks jännittää jos on kyseessä esikoinen. Kaikki kun on niin uutta ja ihmeellistä. Siihen kun ei ole keksitty mitään kaiken kattavaa käsikirjaa.
Neuvoja on toki saatavilla, mutta se mikä auttaa naapurin vauvalle ei välttämättä auta sinun vauvalle, mutta harjoitus tekee mestarin.
Luota vain itseesi, koska sinun lapsellesi sinä olet parhain äiti koko maailmassa, aivan kuin minä olen omalleni.

Mutta muista myös että synnytyksen jälkeen hormoonit myllää aika lailla vielä kotiin tultuakin. Se että itkettää vaikka "pitäisi olla onnensa kukkuloilla" ja että oma vauva aluksi tuntuu hiukan vieraalta ja hoito raskaalta, EI TEE sinusta huonoa äitiä! Sekin on täysin normaalia.
Synnytys on kuitenkin fyysisesti ja psyykkisesti raskas kokemus ja vie aikaa palautua. Itse asiassa "baby blues" on paljon yleisempää mitä äidit suostuvat myöntämään, mutta myös ohimenevää!

Pikku vinkki lopuksi! Synnärillä ollessasi, ota aikaa myös itsesi hoitoon. Tietenkin on hyvä oppia lapsenhoitoon liittyvät asiat, mutta älä yritä haukata liian isoa palaa kerralla. Jos väsyttää, nuku! Siellä on hyvä mahdollisuus koska paikalla on ammattilaiset vahtimassa lastasi sen aikaa. Kotiin tultuanne teillä on sitten yltä kyllin aikaa tutustua päivän rutiineihin... ja yön! Helpompi lähteä seuraavaan tehtävään edes hiukan levänneenä!

 

[Darelbeida]

meille on tulossa viides ja tuntuu että tulen vaan *tumpelommaksi* ajan myötä...no aina ei saa sitä mitä tilaa mutta vaikka ei se ensivaikutelma olisi täydellisen ruusunpunaisen onnen huuman olotila niin aivan varmasti sinäkin opit olemaan vauvan kanssa ja hoitamaan pientä

minulla ensimmäinen lapsi oli elämänsä ekan viikon teho-osastolla..poikasessa oli johtoja kiinni pesujenkinaikana ja antibiootihoitoa varten neula päässä..ja silti en ole siellä osastolla kieltäytynyt häntä hoitamasta..tai kun kolmannella oli pienenä rs-virus..ja oli nenä-mahaletkussa..tai kun neljäs oli sokeri tarkkailussa kaikkine letkuineen ja neuloineen...ainoa joka oli helppo aloittaa hoitamaan oli meidän tyttö...saapa nähdä kuinka vitosen kanssa käy..

ja aina saa apua neuvolasta ja täällä myös sairaalan henkilökunnalta kotiutumisen jälkeenkin jos oikein vaikealta tuntuu...

pitää vaan olla rohkea ja pyytää apua jos siltä tuntuu...

 

[taustalla]

Esikoisen syntymästä 3,5v. Muistan kuin eilisen päivän sen pettymyksen kun en tuntenutkaan mitään jee ihanaa mahtavaa ja rakkauden täyttymys tunnetta, niinkuin monesti elokuvissa ja dokumenteissa äidit tuntee. Toki synnytys oli rankka ja olin väsynyt ja ihmeissäni et selvisin hengissä. Se oli eka fiilis, et selvisin hengissä ja et lapsi ok. Sitten sain pojan rinnalle, se itki vaan ja tunsin huononmuutta etten saanut tyynnytetyä häntä.Oli imukuppi synnytys, oli ehkä vauvallakin pään kohta kipeä missä imukuppi oli ollut,näin jälkeen päin ajateltuna.Sitten katsoin vauvan nenää missä pieniä näppyjä ja ajattelin :ashamed: et miten ruma vauva kun näppyjä nenässä.Hirveetä ja naurettavaa näin jälkikäteen.No näpyt hävis aikanaan ja vauvaan tuli rakkautta ja kiintymystä päivä päivältä enemmän ja enemmän.Toisen lapsen kans ihan eri juttu jo, osas odottaa et kipu tuoreeltaan mielessä ja ehkä senkin vuoksi tunteet vauvaan ei heti niin ruusuisia.