En tiedä sopiiko tämä kirjoitukseni juuri tälle osastolle, mutta pakko saada vähän muita näkökulmia asiaan.
Olen kohta sekoamispisteessä.
Tämän viikon aikana pitäisi päättä, että pidänkö lapsen vai en. Ongelma vaan on se, että "isi" ei todellakaan halua lasta, saatikaan olla tekemisissä sen kanssa. Itselläni on jo yksi lapsi, 4v tyttö, sekin melko villi tapaus. Olen ollut yksinhuoltajana koko hänen elämänsä ajan, niin en millään osaa päättää mikä olisi parempi päätös tässä tapauksessa. En tiedä selviänkö kahden pienen lapsen kanssa yksin, kun ei sitä tukeakaan löydy. Äitinikin on abortin kannalla, koska ei kuulemma jaksaisi auttaa mua sitten kahden lapsen kanssa.
Olenko liian itsekäs jos pidän vauvan? Helpompi elämähän se olisi ilman toista tässä elämäntilanteessa, mutta olen aborttia vastaan ollut aina. Pelottaa silti oma mielenterveys, että pettääkö se sitten kun huomaan, että voimat ei riitä kahden lapsen huomioon.
Kaikki sanoo, että: "kyllä sä sen oikean ratkaisun vielä teet." Se vaan ei näytä tulevan, joka toinen päivä eri mieltä asiasta. Pää hajoo. "Isikin" vaan painostaa ja ahdistelee asiasta, niin ei sekään auta asiaa yhtään
Onko kenelläkään samanlaista kokemusta ja mihin ratkaisuun päädyitte?
Kiitos!
Olen kohta sekoamispisteessä.
Tämän viikon aikana pitäisi päättä, että pidänkö lapsen vai en. Ongelma vaan on se, että "isi" ei todellakaan halua lasta, saatikaan olla tekemisissä sen kanssa. Itselläni on jo yksi lapsi, 4v tyttö, sekin melko villi tapaus. Olen ollut yksinhuoltajana koko hänen elämänsä ajan, niin en millään osaa päättää mikä olisi parempi päätös tässä tapauksessa. En tiedä selviänkö kahden pienen lapsen kanssa yksin, kun ei sitä tukeakaan löydy. Äitinikin on abortin kannalla, koska ei kuulemma jaksaisi auttaa mua sitten kahden lapsen kanssa.
Olenko liian itsekäs jos pidän vauvan? Helpompi elämähän se olisi ilman toista tässä elämäntilanteessa, mutta olen aborttia vastaan ollut aina. Pelottaa silti oma mielenterveys, että pettääkö se sitten kun huomaan, että voimat ei riitä kahden lapsen huomioon.
Kaikki sanoo, että: "kyllä sä sen oikean ratkaisun vielä teet." Se vaan ei näytä tulevan, joka toinen päivä eri mieltä asiasta. Pää hajoo. "Isikin" vaan painostaa ja ahdistelee asiasta, niin ei sekään auta asiaa yhtään
Onko kenelläkään samanlaista kokemusta ja mihin ratkaisuun päädyitte?
Kiitos!