Meillä ikäeroa on 1 v ja 3 kk. Nyt esikko on 1v 4kk ja nuorin 2kk. Ja voi kiesus tätä arkea. Arki on välillä aika helppoa, että jotenkin saadaan rullaamaan ja välillä, kuin päätä seinään hakkaisi. Koliikki on varmaan se, mikä meidän arkea eniten hankaloittaa, ei nukuta välillä lainkaan vaan huudetaan ja torkahdetaan. Yörytmi on mennyt sekaisin, eli siinä klo 24 - 01 menee nukkumaan. Ja huutaa koko ajan ennen sitä. Viime päivinä, nuorin on jopa nukkunut päivisin, eikä vain huuda.
Ehkä meillä helpottaisi se, että antaisin vaan kaiken olla. En yrittäisi siivota, pestä pyykkiä, laittaa oikeaa ruokaa eikä valmisruokaa, tiskata astioita ja pitäisin lapsilla enemmän likaisia vaatteita, ettei tulisi sitä hillitöntä pyykkivuorta. Mutta ei sitä saa vaan jätettyä. Mies on kyllä ehdottanut, että illalla kun hän tulee töistä, niin tekisin sitten kotitöitä, mutta jotenkin mä vaan väkisin nekin päivällä yritän tehdä. Nyt kun esikko syö samaa ruokaa kuin itse, on saanut pakkomielteen siihen että sitä valmisruokaa ei syödä tai jos syödään niin tosi harvoin. Joten kun on yksinkertaisesti sitä työtä paljon ja sitten ne tavalliset vaipan vaihdot ja ruokkimiset ja vielä se omakin syöminen niin tuntuu, että aika loppuu kesken. Ja sitten vielä neuvolassa sanovat, että pitäisi kävellä pitkiä lenkkejä, niin hyvä etten kurkkuun hypännyt, että missä ajassa. Päivä on hyvin täysi, ei sitä enää istu paikallaan ja katso telkkaria edes varttia.
Eli meillä tämä on välillä tosi raskasta. Esikko on alkanut näkemään painajaisia öisin, eli juuri kun on saanut unen päästä kiinni, toinen huutaa kuin syötävä ja menee sitten rauhoitteluksi seuraava puoli tuntinen. Esikko ei herää kun nuorin huutaa, mutta toisinpäin usein. Esikko tekee kaiken pahan, huomion puutteesta. Eikä sitä huomiota pysty antamaan saman verran kuin ennen. Syyllisyyttä koen siitä, että en pysty leikkimään esikon kanssa niin paljon kun tarvitsisi. Sitä hommaa on vaan niin hemmetin paljon.
Ulkoileminen meillä on sitä, että ensin puen esikon ja laitan pihalle ovi auki , eli suomeksi seisoo terassilla) sitten puen nuorimmaisen ja lopuksi itseni. Ilman kaksosten rattaita, en pääsisi pihalta minnekään. Mennään tosin vain pieniä lenkkejä, tai kun pihalla niin nuorin rintareppuun ja pihalle.
Se onni on, että ei asuta kerrostalossa, ettei mun tartte murehtia tätä lapsen huutoa miten se naapureihin kuuluu. Kun kyllä täällä tuntuu kaikki ne kaksi lasta huutavan. Toinen mahaansa ja toinen kiukkuaan.
Esikkon kohtelu nuorimmaista on sitä, että silitetään ja pidetään kädestä, että vihamielisyyttä tulokasta kohtaan ei ole, vaan sen vihan on saanut minä. Mulle suututaan ja kiukutellaan.
Mutta on niitä onnellisiakin hetkiä. Vaikka tämä on rankkaa, ainakin minulle. Niin kun ne kummatkin on sylissä tyytyväisenä, niin on se aika onnea. Tai kun esikko halaa tai nuorimmainen hymyilee, niin silloin tietää miksi kannatti ne lapset tehdä. Tosin välillä se usko on kyllä koetuksella kun kolmatta tuntia huudetaan, että jes on kivaa olla äiti.