huh, olipas tullut erikoisia näkökantoja tänne. Itse en ole siis mitenkään päiväkotivastainen, esikoinen aloitti tarhan meillä tasan 1v ja uudestaan sitten ollessaan 3v ja kuopus 1v5kk ja päiväkotielämä jatkuu varmasti kouluikään saakka, jos vain molemmat meistä vanhemmista saa töissä olla.
Pointti onkin se, että jos jompikumpi meistä jäisi kotiin jostain syystä, en näe mitään syytä, miksi lapset jatkaisivat tarhassa, elleivät olisi ihan eskari -iän lähellä.
Se on totta, että tärkeintä on mitä tapahtuu koko n. 18v aikana, minkä lapset kotona saa pitää, mutta jos ensimmäiset vuodet on äidillä ollut nyt vähän raskaampaa ja pienemmällä unella, ei kai se poissulje sitä hyvää arkea muuten?
Itse osaan arvostaa tätä helpompaa arkea nyt, kun takana on raskaampaa aikaa ja jonka raskaudesta ei ole ollut tarkoitus kilpailla kenekään kanssa, miksi ihmeessä haluaisin tehdä niin. Tuntuu vaan, ettei monellakaan ole yhtään tietoa, miten vaikeaa vauva-aika voi oikeasti olla. Esikoisen hoitoonlaitto ei olisi mielestäni ratkaissut yhtään näitä ongelmia, pikemminkin tuonut lisähuolta kun olisi vielä huolehtinut hänen hyvinvoinnistaan. Hieno juttu, jos toiset voi sanoa rehellisesti, että heidän 1v10kk ikäinen tahtoo tarhaan ja haluaa viettää siellä koko päivän, mutta oman lapsen kohdalla en voi mennä niin sanomaan.
Ja kyllä rehellisesti minusta on omituista, että pienen vauvan vanhempi on yksinhuoltaja, paitsi siinä tapauksessa että on jäänyt leskeksi, mikä on tietysti erittäin raskasta ja surullista. Kyllä meidänkin avioliitto on varmasti parempiakin päiviä nähnyt mitä kumpikaan vauva-aika on tuonut mukanaan, mutta kai aikuiset ihmiset sen verran pitkällä tähtäimellä osaavat valita lapselleen toisen vanhemman, että häntä nyt hieman pidempään voivat katsella kuin vauvan ensimmäiseen parkaisuun asti. Tässäkin lienet kyse vain siitä, laittaako oman vai lapsen edun ensimmäiseksi. Sitä parempaa rakkautta tai sinkkuelämää ehtii varmasti hakea sittenkin, kun lapset ovat hieman isompia. Toki voi käydä niin, että puoliso lähtee vain, mutta siinäkin peräänkuuluttaisin vähän ennakkoharkintaa jo puolison valinnassa. Meidän perheesssä laitettiin aikuisten asiat hetkeksi vähän syrjemmälle ja keskityttiin vain selviämään tilanteesta parhaalla mahdollisella tavalla, lasten etuja ajatellen. Sitten kun tilanne pikkuhiljaa alkoi rauhoittumaan, aloimme ihan suunnitelmallisesti "lähentymään" ja keskittymään hieman enemmän siihen aikuisten ja puolisoiden väliseen elämään.
Itse koen edelleenkin, että suurimmalta osin näiden ratkaisujen ansioista meillä on edelleenkin erityisen tasapainoiset ja onnelliset lapset..ja vanhemmatkin..koko perhe
