S
Surullinen
Vieras
Olen 4,5v. ja 6v. lasten äiti. Lasten isästä erosin kuopuksen raskausaikana, kun miehen osalta alkoi ilmetä liiallista alkoholin käyttöä, väkivaltaa ym. ikävää.
Jouduin eron jälkeen tosi koville, kestin yli 2v. henkistä väkivaltaa, uhkailuja, soittoja öin/päivin, kaikkea mahdollista exän osalta... Ja oli hirveän raskasta kestää se kaikki vastasyntyneen ja taaperon kanssa. Yritin kaikkeni, että lapsilla ois ollut hyvin.
Sitten lopulta hain ja sain lähestymiskiellon (lasten tapaamiset silti oli) ja muutenkin jouduimme puimaan asioita oikeudessa.
Olin kovilla, ja lopulta hain masennuslääkityksen, kun tuli ns. viimeinen pisara. Aloin saada yksin kotona hirveitä itkunpuuskia ym. ja ajattelin että nyt on pakko hakea apua lastenkin takia. Masennuksen kokeneet tietävät kyllä, minkälaisesta olosta puhun. Tukiverkkoja ei meillä juurikaan ole.
No hetki menikin tasaisemmin ja lopetin sitten lääkityksenkin.
Vuosi sitten tapasin uuden mieheni. Muutimme pian yhteen. Hän on lapseton, mutta tulee hyvin muksujen kanssa toimeen. Hän kuitenkin tekee valtavasti töitä. Aluksi aikaa riitti vähän meillekin, kun tutustuttiin, mutta nyt menee monesti viikkoja, ettei hän juuri näe lapsiani kun lähtee aikaisin ja tulee myöhään. Kaikki on hyvin, kun ollaan yhdessä, mutta niitä hetkiä ei juurikaan ole.
Minulla on edelleen raskasta, en jotenkin pääse menneisyyden painajaisista irti. Haluaisin jonkun tukemaan ja auttamaan, olemaan ns. osa tätä perhettä. Että joku ajattelisi minunkin tunteitani. Nyt tuntuu taas samalta kuin pari vuotta sitten, että olen taas lasten kanssa yhtä yksin kuin silloinkin. Hoidan kaikki arjen asiat. Mies tulee keskimäärin klo 21 illalla, syö, käy suihkussa ja jos samaan aikaan kömmitään sänkyyn, haluaa seksiä. Aamulla lähtee omille teilleen.
Itse olen henkisesti täysin poikki. Onko niin kohtuutonta vaatia, että uusi mies ottaisi osaa tähän perhe-elämään ja antaisi mulle esim. joskus vapaa aikaa mennä vaikka aivan yksin kävelylenkille?! Se olisi jo luksusta...
Kuitenkin, sillain vakavissaan ollaan, että kihlat on vaihdettu ja häitä suunniteltu. Itse vain alan epäröimään. Haluanko minä tällaista? Olisiko sittenkin helpompaa olla täysin yksin?
Masentaa ja väsyttää. Kunpa joku ajattelisi minuakin... Olen miehelle puhunut, mutta ei hän ymmärrä... Ei ymmärrä mitä tarkoittaa masennus. Se on hänelle suunnilleen sama asia kuin mökötys. Miten tästä eteenpäin?
Kiitos jos joku jaksoi lukea.
Jouduin eron jälkeen tosi koville, kestin yli 2v. henkistä väkivaltaa, uhkailuja, soittoja öin/päivin, kaikkea mahdollista exän osalta... Ja oli hirveän raskasta kestää se kaikki vastasyntyneen ja taaperon kanssa. Yritin kaikkeni, että lapsilla ois ollut hyvin.
Sitten lopulta hain ja sain lähestymiskiellon (lasten tapaamiset silti oli) ja muutenkin jouduimme puimaan asioita oikeudessa.
Olin kovilla, ja lopulta hain masennuslääkityksen, kun tuli ns. viimeinen pisara. Aloin saada yksin kotona hirveitä itkunpuuskia ym. ja ajattelin että nyt on pakko hakea apua lastenkin takia. Masennuksen kokeneet tietävät kyllä, minkälaisesta olosta puhun. Tukiverkkoja ei meillä juurikaan ole.
No hetki menikin tasaisemmin ja lopetin sitten lääkityksenkin.
Vuosi sitten tapasin uuden mieheni. Muutimme pian yhteen. Hän on lapseton, mutta tulee hyvin muksujen kanssa toimeen. Hän kuitenkin tekee valtavasti töitä. Aluksi aikaa riitti vähän meillekin, kun tutustuttiin, mutta nyt menee monesti viikkoja, ettei hän juuri näe lapsiani kun lähtee aikaisin ja tulee myöhään. Kaikki on hyvin, kun ollaan yhdessä, mutta niitä hetkiä ei juurikaan ole.
Minulla on edelleen raskasta, en jotenkin pääse menneisyyden painajaisista irti. Haluaisin jonkun tukemaan ja auttamaan, olemaan ns. osa tätä perhettä. Että joku ajattelisi minunkin tunteitani. Nyt tuntuu taas samalta kuin pari vuotta sitten, että olen taas lasten kanssa yhtä yksin kuin silloinkin. Hoidan kaikki arjen asiat. Mies tulee keskimäärin klo 21 illalla, syö, käy suihkussa ja jos samaan aikaan kömmitään sänkyyn, haluaa seksiä. Aamulla lähtee omille teilleen.
Itse olen henkisesti täysin poikki. Onko niin kohtuutonta vaatia, että uusi mies ottaisi osaa tähän perhe-elämään ja antaisi mulle esim. joskus vapaa aikaa mennä vaikka aivan yksin kävelylenkille?! Se olisi jo luksusta...
Kuitenkin, sillain vakavissaan ollaan, että kihlat on vaihdettu ja häitä suunniteltu. Itse vain alan epäröimään. Haluanko minä tällaista? Olisiko sittenkin helpompaa olla täysin yksin?
Masentaa ja väsyttää. Kunpa joku ajattelisi minuakin... Olen miehelle puhunut, mutta ei hän ymmärrä... Ei ymmärrä mitä tarkoittaa masennus. Se on hänelle suunnilleen sama asia kuin mökötys. Miten tästä eteenpäin?
Kiitos jos joku jaksoi lukea.