Vanhempiensa avioeron kokenut: pätevätkö nämä tutkimuksessa esiin tulleet asiaan sinuun?

Milloinhan tehdään tutkimus, jossa käsitellään "väkisin" yhdessä pysyneiden vanhempien vaikutusta lastensa/lastenlastensa elämään?

Käsittääkseni on vertailtu niitäkin perheitä, joissa vanhempien välillä ei ole enää rakkautta. Lasten on yleisesti ottaen huomattu kärsivän erosta enemmän kuin siitä ellei ole väkivaltaa, alkoholismia tms. En sitten tiedä, miten on, jos riitely vanhempien välillä on ihan päivittäistä. Sen sijaan vanhempien välisen romantiikan katoaminen ei kauheasti vahingoita lapsia, jos vanhemmat kykenevät elämään sovussa.

 

En osaa allekirjoittaa kokonaan. Mä itse olen edelleen sitä mieltä, että se on ihan yhtä paha sen lapsen elää yhtenäisessä perheessä, jossa vanhempien välillä ei ole rakkautta, lämpöä tai edes häivähdystä toisen sietämisestä. Siinä vasta kieron käsityksen parisuhteesta saakin...

 

En ole eroperheestä, mutta tuli aloituksen luettuani mieleen, että noita piirteitä olen huomannut paljon eroperheiden pojissa, joiden kanssa siis olen tapaillut tai ollut suhteessa.

Nykyään tutustunkin mielummin "ehjän" perheen poikaan kuin eroperheen, sillä jälkimmäisillä on monesti niin hankala asenne. Pelätään, että koska kaikki kaatuu, ei uskalleta luottaa ja ollaan niin pessimististä, ettei sellaista oikein jaksa katsella.

 

Itse olin vain tyytyväinen vanhempieni eroon. Ja olen aina uskonut onnellisiin parisuhteisiin. Itselläni sellainen myös, enkä todellakaan odota tämän loppuvan.

 

Tutulta kuulostaa, erityisesti kohdat:

"He ovat kokeneet surun-, yksinäisyyden- ja vihantäyteisen lapsuuden. He ovat kadehtineet ehjissä perheissä kasvavia kavereitaan, jotka voivat jossain määrin itse päättää, kuinka ja milloin viettävät aikaa ystäviensä kanssa, viikonloppunsa sekä lomansa.

Eron jälkeen, aiemmin hyvin pärjänneet vanhemmat yrittävät saada lapsiltaan apua aikuisten ongelmiinsa. Monissa perheissä lapsen ja vanhemman osien vaihtuminen on enemmän tai vähemmän väliaikaista.

Erolapset menettävät usein merkittävällä tavalla emotionaalisen suhteen äitiin. Äidin muutos ja saavuttamattomuus voi ilmetä äidin masennuksena tai uutena rakastumisena ja onnellisuutena. Tai lapsen suhde isään jatkuu ilman perherakenteen tukea.

”Tämän kirjan tärkeä anti on ollut tunnistaa ensi kertaa, että kasvaessaan aikuisiksi eron lapset pelkäävät ihmissuhteittensa epäonnistuvan kuten heidän vanhempiensa elämän tärkein suhde epäonnistui. He kasvavat tuntien elävästi olevansa vailla valmiuksia rakastaa, sitoutua, luottaa ja mennä naimisiin, tai edes pärjätä ristiriitojen jokapäiväisessä purkamisessa."

 

Yksi ydinperheessä kasvanut ystäväni oli kateellinen meille, kun saimme elää tasapainoista ja virikkeellistä elämää yksinhuoltaja äitimme kanssa. Heillä oli narsisti isä ja perheen poikaa lellittiin. Äitini otti myös kaverini mukaan uintireissuille. Kaverin perheessä vanhemmat eivät osallistuneet lasten harrastuksiin tai elämään mitenkään.

Minun elämäni muuttui onnelliseksi vanhempieni eron myötä. Ei tarvinnut enää pelätä, eikä olla keskellä riitoja. Saimme jäädä asumaan tuttuun kotiimme äidin kanssa. Siitä olen kiitollinen, ettei tarvinnut remputtaa kahden kodin väliä. Lapsuudenkoti on vieläkin minulle tärkeä paikka ja käyn siellä mielelläni.

 

Mä en ole kokenut vanhempieni eroa huonona asiana näin aikuisena vaikka kuulemma pienenä olinkin vihainen äidilleni siitä että jätti isän vanhemmiten ymmärsin että se oli paras ratkaisu. Riippuu varmasti paljonkin siitä miten eron hoitaa, parasta olisi jos mm. kumpikaan vanhemmista ei mustamaalaisi/haukkuisi toista ja lapsella oli yksi koti mutta vieraili toisen vanhemman luonavaikkapa joka toinen viikonloppu ja näkisin häntä muutoinkin.
Luulen että huonosti hoidetuista eroista lapset kärsivät mutta niin kärsivät muutenkin jos vanhemmilla on huonot välit vaikka he olisivatkin yhdessä.

 

Ja eihän mun vanhemmilla muuten ollut eron jälkeen piiiitkiin aikoihin muita suhteita tai ainakaan eivät kertoneet siitä lapsille. Ehkä ne on sitten onnistuneet hoitamaan eronsa poikkeuksellisen hyvin ettei meistä lapsista kukaan saanut traumoja.

 

Itse olin aika pieni kun vanhemmat erosivat, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä paremmin ymmärsin, että heidän yhdessä pysymisensä olisi ollut tuhoisampaa, kuin mitä ero. En edes tajua kuinka he kestivät niinkin kauan yhdessä jatkuvasti tapellen. Näin siitäkin huolimatta, että eron jälkeen isä ripustautui minuun sairaalla tavalla ja äidille minusta tuli hänen ja uuden miehen kotiapulainen.

 

No ei kyllä sovin ollenkaan muhun. Varsinkin tuo surun ja vihan täyttämä lapsuus kuulostaa täysin naurettavalta ja eron demonisoimiselta. Mulla on ollut oikein onnellinen lapsuus vaikka siihen tuo yksi kriisi osuikin. Ja ei en todellakaan kadehtinut ydinperheiden lapsia, jotka saavat itse päättää milloin näkevät kavereita. Miten ihmeessä ydinperhe tuohon liittyy? Kyllä minä sain eroperheessä myös itse päättää milloin nään kavereita. Ja ei, vanhemmat eivät kaataneet ongelmiaan minun niskaan, eivätkä unohtaneet pestä pyykkiä.

Ainoa mikä minuun sopii on se, että minun on vaikea luottaa ihmisiin, mutta en tiedä kuinka paljon se johtuu vanhempien erosta ja kuinka paljon siitä, että muut ihmiset pettivät luottamuksen vuosia myöhemmin.

 

niin totta,tuntuu pahalta

 

[QUOTE="aloittaja";28381186]Etenkin tämä kohta:

”Tämän kirjan tärkeä anti on ollut tunnistaa ensi kertaa, että kasvaessaan aikuisiksi eron lapset pelkäävät ihmissuhteittensa epäonnistuvan kuten heidän vanhempiensa elämän tärkein suhde epäonnistui. He kasvavat tuntien elävästi olevansa vailla valmiuksia rakastaa, sitoutua, luottaa ja mennä naimisiin, tai edes pärjätä ristiriitojen jokapäiväisessä purkamisessa."[/QUOTE]

Tietoisella tasolla olin paremminkin parisuhde-ekspertti, koska en koskaan toistaisi vanhempieni virheitä. Pinnan alla olen kuitenkin ollut paremminkin villieläin, enkä todellakaan luottanut keneenkään. Rakastuin ensimmäistä kertaa nelikymppisenä, eikä minua ole koskaan jätetty.

Ensimmäinen poikaystävän tapainen seurusteli koko ajan toisaalla, muttei kehdannut minulle mitään sanoa. Kun totuus selvisi ystävilleni, he pelkäsivät minun romahtavan tiedosta. Mutta minulle se oli vain nössön nuorenmiehen avuttomuutta, ja tieto liukui ylitseni kuin vesi hanhen selästä. Vaikka siis aivan aidosti pidin tuosta pojasta.

Naimisiin en ole suostunut, keski-ikäisenä alkaa itseäkin huvittaa se ehdottomuus, mutta inhoan valehtelemista enkä kehtaisi sitä tehdä seurakunnan edessä. Enkä enää edes ymmärrä, mikä siinä olisi valehtelemista.

 

Ei kuulostanut tutulöta. Muistan kyllä jotain paskafiiliksiä mm että isäni tanssitti nykyistä vaimoaan julkisesti juhlissa ennen eroa vaikka äitini oli paikalla. Mutta ero oli ok, vähemmän häpeällistä kuin tuo tannittaminen esimerkiksi. Vanhemmat ovat aina voineet olla läsnä tärekissä juhlissani, samaan aikaan jne. Eivät he mitään ystäviä ole, mutta sivistyneitä aikuisia. Ja eroa en ole hävennyt koskaan.

 

Ei kuulosta lainkaan tutulta, mielestäni yleistäminen vanhempien eron kokeneiden lasten traumoista on ollut hieman.. no, outoa, omiin kokemuksiini peilaten. Vanhempani erosivat äitini alkoholismin takia, ja olen hyvin tyytyväinen päätökseen, koska eron jälkeen elämä on ollut kaikin puolin parempaa ja onnellisempaa. En tunnista väitteitä tunneperäisistä traumoista ja menetyksen pelosta ainakaan tässä kohtaa elämää. Ainoa mitä olen surrut, on se, miksei äitini ole ns. normaali, terve ihminen, mutta sillä asialla ei eron kanssa ole mitään tekemistä.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos suhteessa on oikeasti ongelmia, ero on paras ratkaisu. Myös siinä tapauksessa, että tunteet ovat kuolleet.

 

Vanhempani erosivat ollessani 12v. Tuosta tekstistä tuli ennemminkin mieleen isoveljeni, joka eron jälkeen alkoi oireilla pahastikkin. Alkoholi tuli kuvioihin, varastelu, masennus ja pitkän masennuksen jälkeen jopa itsemurhayritys. Toki en laittaisi oireilua pelkästään eron syyksi, mutta samoihin aikoihin alkoi, lopuksi vaan kaikki paska taisi kasaantua päälle. Itse en nähnyt isääni eron jälkeen useinkaan, yökyläilemässäkin kävin ehkä viitisen kertaa. Isommat sisarukseni eivät käyneet kertaakaan. Muistan olleeni joskus vihainen isälleni. Äitini tapaili välillä tiuhaankin miehiä, enkä osannut siihen nuorempana suhtautua, olin vihainen äidille että miehille. Siskoni on kovin kyyninen mitä tulee parisuhteisiin ja luulen sen olevan myös osaltaan perintöä erosta. Tuntuu että pojilla tuo vanhempien eron jälkeinen oireilu on yleisempää, siihen ainakin olen törmännyt useammin. Itsellänikään ihan kivuton kasvu ei ole ollut, mutta nyt alkaa löytyä tasapaino. Äitini kanssa välit ovat hyvinkin läheiset, isäni kanssa ei niinkään. Tosin hän oli paljon töissä ja työhuoneessaan ennen eroakin, että muutos sinällään ei ollut kovin suuri. Itseasiassa olen helpottunut että ero heidän välilleen tuli, vaikka siitä johtuvaa taakkaa joutui itsekukin kantamaan. Veljellänikin on kaikki paremmin kuin hyvin, olisipa äidillänikin. Joka tuntuu rakastuvan aina samanlaisiin miehiin..

 

Jos tutkitaan eronneiden perheiden lapsia, niin homma menee helposti metsään siinä, että uskotaan heidän ongelmiensa johtuvan nimenomaan erosta. Kuinka suuri vaikutus on ollut sillä, mitä he joutuivat kokemaan ennen eroa? Minun vanhempani erosivat, mutta luulen että minun ongelmani johtuvat enemmänkin siitä, että jouduin yli 10 vuotta elämään keskellä sellaista tunnekylmyyttä, kuin itse erosta. Pienen alkujärkytyksen jälkeen ero oli mielestäni oikea ratkaisu meille kaikille, ja he molemmat löysivätkin sen jälkeen todellisen rakkauden. Minun kannaltani se vain oli jo liian myöhään.

Ja entäs sitten jos eroa on edeltänyt alkoholismia, väkivaltaa...? Tässä haukutaan nyt väärää puutaa. Vanhempien ero ei pilaa lasta, mutta huonot kotiolot ennen eroa kyllä pilaavat.

 

Mikään ei kuulosta tutulta. Elän onnellisessa avioliitossa kolmatta vuotta, yhtä pidetty sellaiset seitsemän.

 

Eipä oikeastaan päde. Tai ehkä kohta jossa mainitaan pelosta kun kaikki on hyvin, pitää hieman paikkaansa.
Mutta mä tiedän, että vanhempieni ero oli tarpeen, sillä olin itse se joka viimeisen kerran esti isääni toteuttamasta äitiini kohdistunutta uhkausta...

Kai sekin vaikuttaa, miten lapsi eron kokee? Jos tietää että se oli tarpeen on vaikutus eilainen kuin lapsella joka ei ymmärrä miksi vanhemmat erosivat. Eikös?

 

En epäile etteikö tämä voisi pitää paikkaansa mutta... mistä löytyy tutkimus jossa voidaan vertailla noiden lasten hyvinvointia jos vanhemmat olisivat pysyneet yhdessä? Varmaan nekin perheet jossa on väkivaltaa, päihteidenkäyttöä jne lapset oireilee eron jälkeen mutta mistä löytyy se todiste että lapset voisivat vielä huonommin jos perhe olisi säilynyt ehjänä?

 

En tunnista tuollaisia kokemuksia itsessäni. Vanhempien ero oli helpotus, olisin toivonut sen tapahtuneen jo aiemmin. Mutta meillä toinen vanhemmista olikin alkoholisti.

 

[QUOTE="aloittaja";28381186]Etenkin tämä kohta:

”Tämän kirjan tärkeä anti on ollut tunnistaa ensi kertaa, että kasvaessaan aikuisiksi eron lapset pelkäävät ihmissuhteittensa epäonnistuvan kuten heidän vanhempiensa elämän tärkein suhde epäonnistui. He kasvavat tuntien elävästi olevansa vailla valmiuksia rakastaa, sitoutua, luottaa ja mennä naimisiin, tai edes pärjätä ristiriitojen jokapäiväisessä purkamisessa."[/QUOTE]

Tää kolahtaa. Olin 12 v kun vanhempani erosivat, esiteini-ikä siis alkamassa. Vaikea ikä. Jäin äidilleni asumaan, mutta meidän väliin tuli henkinen rotko, äidillä oli (paskamainen) tapa haukkua isääni mulle ja sisaruksilleni, ja tämä sai aikaan katkeruutta äitiäni kohtaan. Äitini oli myös melko masentunut eron jälkeen, ja tämäkin aiheutti sitä, että jäin tosi yksinäiseksi. Sisauksistani toiseen välit ovat aina olleet räjähdysherkät, toisen kanssa olin läheinen, mutta emme puhuneet tunteistamme tätä asiaa kohtaan. Isästäni pidin, mutta hänkin oli kyvytön keskustelemaan kanssani kokemuksistani erosta. Ystäviä mulla oli, mutta en heille osannut puhua. Ei mulla ollut sellaista puhumisen mallia mistään.

Olen ollut tosi varovainen rakastumaan ja luottamaan. 18-vuotiaana mulla oli ensimmäinen poikaystävä, suhde oli aika naurettava, kumpikaan meistä ei kyennyt luottamaan mitenkään. 21-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni (nyt 32 v) ja tuntuu, että häneltä opin kunnolla mitä on luottamus ja elämänilo. Nyt pitkän suhteen tässä vaiheessa tuntuu, että yritän toistaa äitini tapaa kommunikoida isäni kanssa, äitini elämänasenne toteutuu minussa. Tämä on kamalaa, koska jos asia on näin, saan tehdä kamalasti työtä, ettei siitä tule tulevaisuudenennuste: eli asiat johtaisivat samalla tavalla eroon ja yksinäiseen elämään kuin äidilläni.

Vanhempien ero oli todella paljon suurempi kolaus kuin tajusinkaan. Kun olin 20, yksi sisaruksistani sairastui henkisesti todella pahasti. Tämä oli jo toinen suuri kolaus minulle. Vaikka olinkin jo täysi-ikäinen tässä, masennuin tämän seurauksena. Kävin terapiassa jonkin aikaa, ja vasta siellä tajusin, miten isot pettymykset alkoivat 12-vuotiaana vanhempieni erosta, ja miten yksin olen ollut. Olin myös kokenut syyllisyyttä aikuiseksi saakka vanhempien erosta; syytin itseäni! Niin klassinen juttu että nauratti, ja samalla itketti. Oikeasti, vasta aikuisena tajusin, ettei se ollut minun syytäni.

 

Nostan. Mielenkiintoista lukea ihmisten vastauksia vaikken olekaan itse avioerolapsi.