M
Marjuskainen
Vieras
Kertokaa minkälaista on vanhemmuuteen kasvaminen? Milloin, mistä ja miten vanhemmuus kehittyy? :flower:
N
Nyanssi
Vieras
Heippa täältä Porista!olipa sulla milenkiintoinen kysymys tälle palstalle yleensä kun täällä käynyt niin kovin pinnallisiahan ja suppealla perspektiiviltä katsottuja nuo jutut ovat.
Itse sain ekan ja ainoan lapseni 2.5vuotta sitten. Itse olin tuolloin 33 vuotias eli hyvin jo ehtinyt pinttyyä omiin rutiineihini ja tottumaan siihen, että elämä pyörii pääosin niin, kun muistaa itsestään huolehtia. välillä oli kiva viettää saamattomia krapulapäiviä, löhöillä tuntikausia tv:n edessä, lähteä hetken mielijohteesta kauppaan, sopia asioita eteenpäin ja syödä silloin kun tykkäsi. Käydä töissä ilman sen kummempia pohdiskeluja, seurustella aina kun itse halusi ja puhumattakaan nukkumisesta.
Niimpä tällaiselle nautintokeskeiselle ihmiselle lapsen tulo elämään olikin erittäin suuri muutos. siinä meni uusiksi koko pakka kun oma etu ei voinutkaan olla etusijalla. Mulla on kestänyt kauan hyväksyä asia, mutta se mitä olen lapsen mukana saanut korvaa kyllä tuhatkertaisesti ne kompromissit ja lapsen sairastumisesta aiheutuneet peruuntumiset. Vanhemmuus on antamista ja iloa.Myös valvomisia, kiukuttelua ja kärsivällisyyttä. Mutta se rakkaus mitä omaa lastaan kohtaan tuntee on kyllä rakkauksista jalointa, suosittelen.
Itse sain ekan ja ainoan lapseni 2.5vuotta sitten. Itse olin tuolloin 33 vuotias eli hyvin jo ehtinyt pinttyyä omiin rutiineihini ja tottumaan siihen, että elämä pyörii pääosin niin, kun muistaa itsestään huolehtia. välillä oli kiva viettää saamattomia krapulapäiviä, löhöillä tuntikausia tv:n edessä, lähteä hetken mielijohteesta kauppaan, sopia asioita eteenpäin ja syödä silloin kun tykkäsi. Käydä töissä ilman sen kummempia pohdiskeluja, seurustella aina kun itse halusi ja puhumattakaan nukkumisesta.
Niimpä tällaiselle nautintokeskeiselle ihmiselle lapsen tulo elämään olikin erittäin suuri muutos. siinä meni uusiksi koko pakka kun oma etu ei voinutkaan olla etusijalla. Mulla on kestänyt kauan hyväksyä asia, mutta se mitä olen lapsen mukana saanut korvaa kyllä tuhatkertaisesti ne kompromissit ja lapsen sairastumisesta aiheutuneet peruuntumiset. Vanhemmuus on antamista ja iloa.Myös valvomisia, kiukuttelua ja kärsivällisyyttä. Mutta se rakkaus mitä omaa lastaan kohtaan tuntee on kyllä rakkauksista jalointa, suosittelen.
K
kuminauha
Vieras
Vaikea kysymys. Muistan ensimmäiset kuukaudet kun muut kertoivat eläneensä sumussa. Itse en sellaisena sitä kokenut mutta näin jälkeenpäin totean sen olleen totta. Vauvoista ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta, olen 32v. Kaiken otin asenteella: tämä kuuluu asiaan, koliikit ja muut. Ja ehtihän elämä jo oman navan ympärillä riittää. Oudointa oli miten hitaasti sitä "kiintyi" lapseen. Ekat kuukudet oli velvollisuutta mutta rakkaus syttyi pikkuhiljaa ja nyt tiedän kuinka syvää on äidinrakkaus.
Itse koen, että vanhemmuuteen kasvaminen on jo alkanut jostain sieltä kaukaa.. Silloin kun päätettiin yhdessä miehen kanssa, että vauvan yritys saa alkaa. Odotuksen odottaminen, plussa tikussa, pahoinvointi, massun kasvatus, turvotukset, synnytykset, yövalvomiset, imetykset, hymyilyt, loruttelut, kiinteiden aloitukset, liikkumaan lähtemiset, pystyyn nousut, ensimmäiset sanat, kävelemään oppiset, uhmaiät, harrastukset jne jne ovat kaikki olleet tarpeen tässä vanhemmuuten kasvamisen matkalla. Itse koin olevani esikoisen äiti heti hänet syliini saatuani, mutta taitoja äitiydessä harjoittelen joka ikinen päivä. Esikoinen harjoituskappaleena, mutta kuopus myös opettajanani.
HUH mikä kysymys!! Siihen ei ihan kahdella sanalla vastatakaan. Kyllä mulla ainakin on vanhemmuuteen kasvaminen kestänyt kauan ja matka jatkuu edelleen. Esikoinen on nyt 3,5v. kuopus melkein 7kk. Huomasin nyt tämän kakkosen kohdalla, että monissa asioissa sitä on jo kasvanut, mut monissa sitä käyttäytyy edelleenkin lapsellisesti. Esim. kun vauva alussa valvotti niin yhtä typerästi menetin hermoni kuin esikoisenkin kanssa - valvominen on musta sitä pahinta vauva-ajassa!
Varsinkin kun tyttö tuli uhmaikään niin alkoi varsinainen koulutus vanhemmaksi. Sitä ennen piti opetella vastuuta tietty, antaa lapselle ruoka ja lämpimät vaatteet päälle eikä enää voinut niin vaan juosta vauva kainalossa joka kissanristiäisiin. Ensimmäinen lapsi muutti ainakin meidän elämän totaalisesti: oltiin siihen asti juostu ja menty oman mielen mukaan ja sitten yhtäkkiä pieni käärö saneli elämän tahdin! Siinä oli opettelemista. Mutta uhmaikä toi taas uudet haasteet. Mulla paloi pinna (ja palaa edelleen) kamalan helposti kaikesta kiukuttelusta. Inhoan sitä kun lapset hyppii silmille! Tytön uhma alkaa jo laantua ja vasta viime aikoina olen oppinut paremmin hillitsemään itseäni etten ihan heti räjähdä. Katsotaan olenko oppinut mitään kuopuksen uhmaikään mennessä...
Toinen lapsi ei enää tuonut niin suurta muutosta, ainoastaan elämä keskittyy entistäkin enemmän kotiin ja perheeseen. Ja aikaa omille asioille ja parisuhteelle on vieläkin vähemmän!
Vanhemmuuteen kasvaminen on kai sen asian tajuamista, että mulla on vastuu pienistä ihmisistä ja niistä eväistä mitä he saavat elämälleen. Jos vanhemmuutta katsoo tältä kantilta niin hirvittää. Mulle on annettu aika isot saappaat, saattaa kaksi ihmistä sisälle elämään ja opettaa heille kaikki tarvittava. Sen olen oppinut, että ainakin joksikin aikaa, muutamiksi vuosiksi ehkä mun kuuluu elää vain lapsille ja luopua monesta omasta haaveesta heidän edukseen. Tämä ei tarkoita ettei mulla voisi olla omia harrastuksia tai kodin ulkopuolista elämää, lähinnä tarkoitan että lasten hyvinvointi menee kaiken edelle,esim. jos lapsi on kipeä, niin pysytellään kotona vaikka mieli tekisikin baanalle. Mutta täytyy lopuksi sanoa, että vanhemmaksi kasvaminen on pitkä prosessi ja se kestää koko elämän. Lapset kasvaa ja vanhemmuus muuttuu sen mukana. Kaikesta vaikeudesta ja vastuusta huolimatta on hienoa päästä katsomaan miten pieni ihmiselämä kasvaa!
Varsinkin kun tyttö tuli uhmaikään niin alkoi varsinainen koulutus vanhemmaksi. Sitä ennen piti opetella vastuuta tietty, antaa lapselle ruoka ja lämpimät vaatteet päälle eikä enää voinut niin vaan juosta vauva kainalossa joka kissanristiäisiin. Ensimmäinen lapsi muutti ainakin meidän elämän totaalisesti: oltiin siihen asti juostu ja menty oman mielen mukaan ja sitten yhtäkkiä pieni käärö saneli elämän tahdin! Siinä oli opettelemista. Mutta uhmaikä toi taas uudet haasteet. Mulla paloi pinna (ja palaa edelleen) kamalan helposti kaikesta kiukuttelusta. Inhoan sitä kun lapset hyppii silmille! Tytön uhma alkaa jo laantua ja vasta viime aikoina olen oppinut paremmin hillitsemään itseäni etten ihan heti räjähdä. Katsotaan olenko oppinut mitään kuopuksen uhmaikään mennessä...
Toinen lapsi ei enää tuonut niin suurta muutosta, ainoastaan elämä keskittyy entistäkin enemmän kotiin ja perheeseen. Ja aikaa omille asioille ja parisuhteelle on vieläkin vähemmän!Vanhemmuuteen kasvaminen on kai sen asian tajuamista, että mulla on vastuu pienistä ihmisistä ja niistä eväistä mitä he saavat elämälleen. Jos vanhemmuutta katsoo tältä kantilta niin hirvittää. Mulle on annettu aika isot saappaat, saattaa kaksi ihmistä sisälle elämään ja opettaa heille kaikki tarvittava. Sen olen oppinut, että ainakin joksikin aikaa, muutamiksi vuosiksi ehkä mun kuuluu elää vain lapsille ja luopua monesta omasta haaveesta heidän edukseen. Tämä ei tarkoita ettei mulla voisi olla omia harrastuksia tai kodin ulkopuolista elämää, lähinnä tarkoitan että lasten hyvinvointi menee kaiken edelle,esim. jos lapsi on kipeä, niin pysytellään kotona vaikka mieli tekisikin baanalle. Mutta täytyy lopuksi sanoa, että vanhemmaksi kasvaminen on pitkä prosessi ja se kestää koko elämän. Lapset kasvaa ja vanhemmuus muuttuu sen mukana. Kaikesta vaikeudesta ja vastuusta huolimatta on hienoa päästä katsomaan miten pieni ihmiselämä kasvaa!
Moi, huomaan ilokseni tällä palstalla keskustelun aiheiden olevan hieman hmmmmmmm, sanoisko nyt syvällisempiä kuin tuolla mitäs nyt-palstalla kaikenmaailman luvattujen galluppien palstalla, nojoo no se siitä hapatuksesta!!
Vanhemmuuteen kasvaminen tapahtuu mielestäni jo tietyllä tapaa silloin kun itse on lapsi, eli se tapa jolla tulemme kohdelluksi ja miten omat vanhempamme meihin suhtautuvat. Mitä kokemuksia vanhemmista saamme ohjaavat omaa kasvuamme vanhemmiksi. ne arvot, asenteet ja moraali jotka vallitsevat lapsuuden kodissamme ohjaavat valintojamme, haluammeko lapsia, kuinka monta haluamme ja mitä annamme veren perintönä lapsillemme. Toinen kysymys onkin jo kokonaan se miten voimme vanhempina kasvaa ja kehittyä? Onko se sitten yhtään helpompi kysymys... mene ja tiedä...
Omalta kohdaltani vastaisin niin jotta jokainen lapsistani on tavallaan kasvattanut minua heidän äitinä. Tarkoitan sillä sitä kun aikanaan sain esikoisen olin ihan pihalla. Enhän edes ollut voinut kuvitella miten paljon yksi lapsi voi elämääni vaikuttaa. Tämä muutos oli vanhempana kasvamisessa suurin. Toisen lapsen syntyessä (6,5 vuotta myöhemmin) oma vanhemmuuteni muuttui jälleen, tälläkertaa vakavampaan suuntaan. Ymmärsin paremmin kuin hyvin ettemme voi itse paljoakaan vaikuttaa luonnon lakeihin. Tietoisuus siitä että joku/jotkut asiat voivat mennä pieleen. Vanhemmuuteni suurin haaste oli siinä miten selvitä hengissä kun perheessä on vauva, ihan tosi.
Kolmannen ja neljänne lapsen syntymät eivät ole niin paljoa arkista ja henkistä tasapainoa järkyttäneet. Vanhempana kasvaminen on ollut tasapainoisempaa ja täydempää ja luulen että vasta neljännestä lapsesta olen "nauttinut" joka solulla eniten. En tiedä onko se hyvä vai huono merkki, mutta luulen olevani vanhempana nyt kyllin kypsä siihen että jaksan ja uskallan elää täysillä tässä hetkessä juuri näiden lasten kanssa, enkä elä "sitten kun..." elämää....
Kiitos jos joku luki tämän.
Vanhemmuuteen kasvaminen tapahtuu mielestäni jo tietyllä tapaa silloin kun itse on lapsi, eli se tapa jolla tulemme kohdelluksi ja miten omat vanhempamme meihin suhtautuvat. Mitä kokemuksia vanhemmista saamme ohjaavat omaa kasvuamme vanhemmiksi. ne arvot, asenteet ja moraali jotka vallitsevat lapsuuden kodissamme ohjaavat valintojamme, haluammeko lapsia, kuinka monta haluamme ja mitä annamme veren perintönä lapsillemme. Toinen kysymys onkin jo kokonaan se miten voimme vanhempina kasvaa ja kehittyä? Onko se sitten yhtään helpompi kysymys... mene ja tiedä...
Omalta kohdaltani vastaisin niin jotta jokainen lapsistani on tavallaan kasvattanut minua heidän äitinä. Tarkoitan sillä sitä kun aikanaan sain esikoisen olin ihan pihalla. Enhän edes ollut voinut kuvitella miten paljon yksi lapsi voi elämääni vaikuttaa. Tämä muutos oli vanhempana kasvamisessa suurin. Toisen lapsen syntyessä (6,5 vuotta myöhemmin) oma vanhemmuuteni muuttui jälleen, tälläkertaa vakavampaan suuntaan. Ymmärsin paremmin kuin hyvin ettemme voi itse paljoakaan vaikuttaa luonnon lakeihin. Tietoisuus siitä että joku/jotkut asiat voivat mennä pieleen. Vanhemmuuteni suurin haaste oli siinä miten selvitä hengissä kun perheessä on vauva, ihan tosi.
Kolmannen ja neljänne lapsen syntymät eivät ole niin paljoa arkista ja henkistä tasapainoa järkyttäneet. Vanhempana kasvaminen on ollut tasapainoisempaa ja täydempää ja luulen että vasta neljännestä lapsesta olen "nauttinut" joka solulla eniten. En tiedä onko se hyvä vai huono merkki, mutta luulen olevani vanhempana nyt kyllin kypsä siihen että jaksan ja uskallan elää täysillä tässä hetkessä juuri näiden lasten kanssa, enkä elä "sitten kun..." elämää....
Kiitos jos joku luki tämän.
H
Heinävauvan äiti
Vieras
Samaa asiaa, vanhemmuutta ja äitiyttä poden itsekin, ja käyn just nyt niin kierroksilla, etten saa unta lainkaan. Aamun koittaessa on varmaan aika karmee olo, mut ehkä muistelen tätä sitten joskus liikuttuneena, kun olen tästä sopasta selvinnyt eteenpäin. Vaikka vaikea uskoa, että tunnelin päässä olisi valoa, niin teidän kirjoituksenne valaa vähitellen uskoa siihen.
Olen kotona viihtyvää sorttia, joten menemisten väheneminen ei haittaa, vaan tämä iso vastuu. Kun osaisi ottaa tämän omalla painollaan, ja muistaisi että elämä kannattelee, ja että onhan lapsen kasvattaminen maailman tavallisin ja jokapäiväisin asia. Huh kun alkaa ahdistus helpottaa, kun saa jotain suhteellisuudentajua tähän touhuun. Riitän omalle lapselleni, kuten kuka tahansa normaali äiti. Kyse taitaa olla oman epätäydellisyyden hyväksymisestä. Mutta kun parhaansa tekee, niin eiköhän se riitä.
Olen kotona viihtyvää sorttia, joten menemisten väheneminen ei haittaa, vaan tämä iso vastuu. Kun osaisi ottaa tämän omalla painollaan, ja muistaisi että elämä kannattelee, ja että onhan lapsen kasvattaminen maailman tavallisin ja jokapäiväisin asia. Huh kun alkaa ahdistus helpottaa, kun saa jotain suhteellisuudentajua tähän touhuun. Riitän omalle lapselleni, kuten kuka tahansa normaali äiti. Kyse taitaa olla oman epätäydellisyyden hyväksymisestä. Mutta kun parhaansa tekee, niin eiköhän se riitä.
\
Itse olin vasta 20v, kun sain ensimmäisen (toivotun) lapsen ja se vanhemmuuteen kasvaminen alkoi varmaankin silloin kun sain varmistuksen tulevasta lapsesta. Ja ihan itsestään.
Nyt minulla on kolme lasta, joiden iät ovat 10v-3kk, ja joka lapsi ja joka lapsen jokainen kehitysvaihe on kasvattanut minua äitinä. En usko, että milloinkaan voin olla valmis vanhempi. Opittavaa riittää taatusti hautaan saakka.
Alkuperäinen kirjoittaja 30.01.2005 klo 08:49 Marjuskainen kirjoitti:
Itse olin vasta 20v, kun sain ensimmäisen (toivotun) lapsen ja se vanhemmuuteen kasvaminen alkoi varmaankin silloin kun sain varmistuksen tulevasta lapsesta. Ja ihan itsestään.
Nyt minulla on kolme lasta, joiden iät ovat 10v-3kk, ja joka lapsi ja joka lapsen jokainen kehitysvaihe on kasvattanut minua äitinä. En usko, että milloinkaan voin olla valmis vanhempi. Opittavaa riittää taatusti hautaan saakka.
Mä tajusin oikeastaan vasta muutama päivä sitten miten paljon olen kasvanut tässä muutamassa vuodessa. Mulla on 3,2 ja 1,10 vuotiaat pojat joiden kanssa olen vielä kotona. Olen saanut esikoiseni 31-vuotiaana ja parisuhteessakin olen elänyt vähemmän vuosia kuin sinkkuna... eli aika itsekeskeinen ja varsinkin laiska olen luonteeltani...OLLUT! Se, mistä tajusin sen vanhemmuuteen kasvun oli niinkin hassu juttu kuin se, että huomasin etten enää stressaa sitä loputonta työmäärää, mitä jokaisessa päivässä on. Ei sitä viitsi sen kummemmin miettiä kun tehtävä kuitenkin on. Todellinen minä kuitenkin olisi sohvalla kirjaa lukeva nainen . "Haa, olenkin aikuinen nainen kun muiden tarpeet menee omieni edelle ilman marttyyriyttä"
. "Haa, olenkin aikuinen nainen kun muiden tarpeet menee omieni edelle ilman marttyyriyttä"
T
tuplatar
Vieras
Minäkin olin tottunut jo olemaan oman elämäni herra, kun esikoinen syntyi. Huoli vauvani hyvinvoinnista ja tulevasta/jo olevasta vastuusta, häiritsi äitiyden onnea. Yllätyin täysin tunteistani.
Pikkuhiljaa kasvoin äidin rooliin.
Toisen lapsen kohdalla kaikki loksahti paikoilleen heti synytymän jälkeen.
Nyt ole jälleen raskaana ja tulevat vauvani ovat jo nyt osa elämääni. Raskausviikkoja 17, mutta tuntuvat jo nyt perheenjäseniltä.
Rakastan lapsiani suunnattomasti. He ovat antaneet minulle niin paljon. B)
Pikkuhiljaa kasvoin äidin rooliin.
Toisen lapsen kohdalla kaikki loksahti paikoilleen heti synytymän jälkeen.
Nyt ole jälleen raskaana ja tulevat vauvani ovat jo nyt osa elämääni. Raskausviikkoja 17, mutta tuntuvat jo nyt perheenjäseniltä.
Rakastan lapsiani suunnattomasti. He ovat antaneet minulle niin paljon. B)
Similar threads
- Marjuskainen
- Perhe-elämä
- Marjuskainen
- Perhe-elämä
- Marjuskainen
- Perhe-elämä
- Marjuskainen
- Lapsen saaminen
