Vanhemmat ongelma..

["Vieras"]

Vanhempiin on kyllä aikuisen lapsen pakko ottaa etäisyyttä tavalla tai toisella. Oma perhe on kuitenkin tärkein eikä aika riitä kaikkeen.

 

[irti helmoista]

Minulla on ollut vähän samantyyppistä ongelmaa oman äitini kanssa, hain häneltä hyväksyntää ja odotin että hänestä kuoriutuisi lämmin ja empaattinen äiti. Odotin sitä etenkin silloin, kun kerroin hänelle henkilökohtaisia asioitani. Sitten lopulta ymmärsin, että hän on mitä on eikä muuksi muutu odotuksistani huolimatta. Jätin henkilökohtaisuudet vähemmälle ja lopetin hyväksynnän etsimisen. Ihme ja kumma, mutta minusta välimme ovat nyt jopa kohentuneet. Omalla suhtautumisella voi vaikuttaa yllättävän paljon asioihin.

 

[Ongelmainen tytärkö?]

Kiitos kaikille teille asiallisista vastauksista ja hyvistä neuvoista.

 

[Ongelmainen tytärkö?]

Juurikin tuo hyväksynnän hakeminen on ollut minunkin ongelmani koko elämäni. Haen sitä koko ajan joko muilta tai sitten äidiltäni (jolta en sitä koskaan ole enkä tule saamaan).

Äitini on oikeasti kuin pieni lapsi. Hän ei ole koskaan kyennyt ymmärtämään muita ihmisiä eikä hänellä ole empatiakykyä muuhun kuin siihen, että jos jokin asia vaikuttaa häneen itseensä jollain tapaa. Pelkään olevani ja tulevani samanlaiseksi.

Uskon kuitenkin, että minulla on resursseja muuhunkin.

Joka tapauksessa rakastan isääni ja äitiäni - minulla ei ole muunlaisista vanhemmista tietoa. On vain harmi, kun en pysty ottamaan paljon mallia kotoani vanhemmuuteen.

Tai joskus olen joutunut ottamaan mallia, tekemällä kaiken toisin. Omia lapsiani koskaan mitätöi, lyö, enkä sorsi, ivaa tai hauku vaan yritän kuunnella ja ymmärtää heitä huolimatta mikä tahansa ongelma on kyseessä. On kuitenkin vaikeaa tehdä toisin niin monta asiaa, mitä omat vanhemmat ovat tehneet. Yritän muistaa, että he ovat oman nuoruutensa ja lapsuutensa ajan kärsineet todella pahoja traumoja, jonka vuoksi käyttäytyvät kuten tekevät. (Sen täytyy olla niin, sillä he vetävät joka ikiseen pieneen tai isoon konfliktiin mukaan omaa lapsuuttaan ja saarnaa ja huutoa sitä, kuinka kiittämätön heitä kohtaan osaan olla).

Harmittaa nähdä heitä niin onnettomina hermoraunioina ja vasta tuossa iässä. Mutta, en voi sille todellakaan mitään, itse ovat oman tiensä ja onnensa/onnettomuutensa valinneet.

Mutta tiedän, että he tulevat syyllistämään ja syyttämään minua koko elämänsä ajan. Viimeistään silloin, kun ovat itse niin vanhoja, että joudun miettimään, otanko heidät kotiin hoidettavaksi vai vanhainkotiin. Jälkimmäistä he eivät koskaan tule antamaan anteeksi niin kauan kuin heissä henki pihisee.