Vanhemman menetys

Onko täällä ketään, jonka vanhempi olisi kuollut hiljattain?

Itse menetin isäni vuosi sitten yllättäen. Nyt yli 1v sitten huomaa kuoleman lopullisuuden. Harmittaa, kun niin paljon jäi sanomatta. Isäni oli vain 57v kuollessaan, joten tuntuu kuin isällä olisi elämä jäänyt kesken. Äidin puolesta surettaa, juuri kun heillä olisi ollut enemmän aikaa yhdessä isä kuoli. Isäni kuoli johonkin harvinaiseen verisairauteen, kuolinsyy selvisi vasta puolen vuoden tutkinnan jälkeen. Hän meni sairaalaan flunssan oireiden takia ja kuoli seuraavana yönä. Olin tosi järkyttynyt ja olen vieläkin. Toivottavasti aika parantaa haavat.

 

Isäni kuoli pari vuotta sitten yllättäen lomamatkalla ulkomailla. Mitään sairautta ei ollut, oli aina terve ja kuumetta taisi olla kaksi kertaa elämänsä aikana. Sai sydänkohtauksen noustessaan sukeltamasta veneeseen. Isäni oli 49v. Ikävä on hirveä, vaikka aikaa on jo kulunut. Onneksi mitään ei jäänyt sanomatta. Juhlapyhät vaikeimpia...varsinkin joulu ja pääsiäinen. Meillä oli niin tiivis perhe, että vietettiin juhlapyhät aina yhdessä :'( Olen ajatellut, että ajan kanssa tämä menisi, mutta taitaa vaan pahentua :'( Isäni ei ehtinyt nähdä lapsiani eikä naimisiin menoani....

 

:hug:

Minun isäni kuoli 6 vuotta sitten, eikä ole päivääkään etten häntä muistelisi. Paljon jäi meilläkin sanomatta ja tekemättä, kuolema on niin lopullista. Voimia!

 

Mun isä kuoli 5 vuotta sitten liikenneonnettomuudessa, eli siis todellakin yllättäen. Olin juuri saanut ajokortin, viimeinen tenttiviikko lukiossa meneillään ennen lukulomaa ja kirjoituksia, äiti ja isä viettivät 30-vuotishääpäivää edellisenä vkonloppuna... Paljon jäi kesken ja sanomatta ja päivääkään en vietä ilman, että mietin mistä kaikesta isä jäi paitsi ja miten häntä kaipaankaan... :heart:

 

Mieheni isä kuoli yllätäen 23.9.2006.
Hän oli kuollessaan 69vuotias.
Vaikka asui Ruotsissa, muisti aina lapsiaan ja lapsenlapsiaan.
Joita ainoastaan miehelläni ja minulla.
Meidän kuopusta hän ei kerinnyt näkemään,
tytär saanut nimensä pappan äidin mukaan.

Suru on mukana jokapäiväisessä elämässämme.<br><br>

 

Kiitos vastauksistanne. Kiva lukea, ettei ole ainut, taitaa olla aika yleistä itseasiassa. Miten olette selvinneet? Minkälaisia vaiheita teillä on ollut surun kanssa? Oletteko mielestänne saaneet riittävästi tukea?

Itse olen pettynyt kaveriini, joka ei ikinä kysy olenko päässyt asian yli tai muistele isääni jutellessamme, vaikka tunsi hänet hyvin. Hän on menettänyt isänsä 10v ja muitakin sukulaisia, joten luulisi hänen ymmärtävän. Näytin hänelle hautajaiskuvat ja hänen kommentoi ainoastaan kuinka minulla oli hiukset tai millaisia vaateita kullakin oli. Olisin odottanut vähän syvällisempiä kysymyksiä..

Meillä oli aika raskasvaihe vuosi sitten kun oli 3 alle eskari-ikäistä lasta kotona. Kuolin päivänäkin piti imuroida, viedä auto huoltoon yms. Hautajaisissakin olin niin järkyttynyt etten osanut kunnolla edes itkeä. Itku tuli sitten myöhemmin ja tulee vieläkin. Kuolinsyytä he eivät meinanneet saada selville vaikka tekivät ruumiinavauksen yms. Puoli vuotta meni etten tiennyt mihin hän kuoli.

Isäni oli juuri jäänyt osa-aikaeläkkeelle ja suunnittelimme monenlaista ja äitini puolesta harmittaa kun juuri heillä olisi ollut aikaa yhdessä enemmän. Hän oli ihan perusterve ja flunssa oli 4 päivää ollut kovana. Aamulla hän meni lääkärille ja lääkäri passitti heti sairaalaan, veriarvojen takia. Päivän he tutkivat häntä ja illalla rupesi tulemaan hengenahdistusta ja hengitysvaikeuksia. Häntä oli elvytetty 1,5 h. Kolmannella kerralla sydämmen läppä oli pettänyt.

 

Hei :flower: Olen pahoillani menetyksistänne.

Oma isäni kuoli täysin yllättäen tammikuussa vain 55-vuotiaana. En oikeastaan vieläkään sisäistä asiaa, mutta tämä "käsittelemättömyys" aiheutti fyysisiä oireita. Nyt koitan pikkuhiljaa tunnelukkoani availla asiantuntijan avulla kun en siihen itse pysty, niin paljon muutakin taustalla vaikuttamassa.

Koitan kirjoittaa myöhemmin lisää kun nyt täytyy mennä, tulin vaan jättämään puumerkin koskettavaan ketjuun..

 

äitini kuoli 13 vuotta sitten ja nyt kun oma lapsi syntyi 2/05 niin usein suren sitä että tyttäreni ja äitini eivät koskaan tapaa toisiaan.
äitini ei nähnyt minun lakkiaisia,ei häitä, ei valmistumista ammattiin ym.

eli tarkoitan sitä että omalla kohdallani suru seuraa varmasti läpi elämän tietyllä tavalla.silloin nuorena selvisin siitä hyvin mutta nyt suren sitä kaikkea mitä meiltä jää jakamatta.ja kauhea miten sitä unohtaa millainen äiti oli.onneksi isältä voi kysellä.

surun kanssa oppii elämään mutta koskaan en ole äitini kuolemaa hyväksynyt vaan olen siitä vieläkin vihainen!jollekin....

 

minun iskä kuoli kaksi kuukautta sitten. Hieman oli ollut huolta jo hänen terveydestään,mutta aina sitä ajatteli että kyllä 46 vuotias niistä selviää.. diabetes jne.
En ehtinyt tuntea isääni kuin 8,5 vuotta, 16 vuotta elämästäni iskää en tuntenut ollenkaan..
Olisin toivonut,että lapseni olisivat saaneet ukkiin tutustua paremmin,mutta tuskin muistavat häntä itse ollenkaan..
Valokuvista aiomme ukkia näyttää ja hänestä puhua,jotta tietävät ukin olleen olemassa.
Mulla on tosi vaikeeta selvittää koko tapausta. Tuntuu kuin hautautuisin vain poikien ja kodin hoitoon ja laihduttamiseen ja kaikkeen maholliseen muuhun.. Moni ei varmaan usko,että iskän kuolemasta on vain 2 kk:ta kun mua katsoo..
Silti mä iskää rakastin ja kaipaan ihan kamalasti. ja nyt itkettää..
mulla on kaksi siskoa iskän puolelta,joihin onneksi olen edelleen yhteydessä ja tuntuu kuin iskän kuolema olisi meitä, varsinkin tämän vanhemman pikkusiskon kanssa, lähentänyt.

Enoni kuolemasta tuli juuri 3vuotta, hän teki itsemurhan ilmeisesti. Aivan 100% varmoja ei olla, mutta erittäin todennäköistä on että hän luovutti itse.. Muistellaan häntä kyllä paljon, varsinkin mummuni kanssa.

Elämä vie ja ottaa jokaisen vuorollaan täältä, olkaamme iloisia,että olemme läheisemme saaneet elämäämme edes niiksi hetkiksi,kun he täällä ovat.

Iskällä ja mulla jäi paljon asioita kesken, mutta toivottavasti hän tuolla pilven reunalla katsoo ja valvoo meidän touhuja.

Voimia kaikille! :hug:

 

Minulla kans oli alkupuolella fyysisiä oireita tuntui etten saanut henkeä. Minusta tuntui, et mulla on samoja oireita ja kuolen myös itse kohta. Ehkä isäni kuolema oli niin yllättävä, et tuntui et jotain kamalaa voi vieläkin tapahtua.

Isäni kuoleman jälkeen 6kk päästä mieheni sairastui sappirakko tulehtui pahasti. Ensin häntä ei otettu sairaalaan kun oli "liian terve" ja parin päivän kuluttua hän oli jo" liian sairas" edes leikattavaksi. Arvot laskivat huimasti ja tulehdus oli levinnyt ja hänelle tehtiin hätä leikkaus. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Riskit olivat kovat, kertya hän oli liian huonossa kunnossa, mutta onneksi kaikki meni hyvin.

Tuolloin leikkausiltana mietin, et kyllä maailma on julma, et ensin isä kuolee ja 6kk mies. Suunnittelin jo miehellenikin hautajaiset valmiiksi mielessäni, ettei kaikki tulisi yllättäen kuten isän. Mieheni onneksi tervehtyi usean kahden kuukauden sairasloman jälkeen.

 

Minulla tuli myös samanlaisia oireita kuin isälläni oli hiukan ennen kuolemaansa, käsien puutumista ym. Lihakset menivät kramppiin eikä veri kiertänyt, päätä särki koko ajan, stressi sekoitti päänkin niin että tuntui että mitään ei muista, enkä muista vieläkään.

Suruviesti tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En ensin edes tajunnut kenestä puhuttiin ja lohdutin vain itkevää miestäni.. Myöhemmin tajusin olleeni kai shokissa, lähdin kauppaan ja hoitamaan asioita melkein välittömästi. Kerran meinasin soittaa isälleni kun paha olo yllätti.. Tunsin myös isän kuoleman selkäkipuna, ikäänkuin selässä olisi ollut "reikä", että joku puuttuisi.

Emme olleet erityisen läheisiä isäni kanssa, tunteiden näyttäminen oli vaikeaa. Kuvittelin silti että omien lasteni myötä tulisimme taas olemaan enemmän tekemisissä isäni kanssa, hänellä olisi ollut niin paljon opetettavaa lapsenlapsilleen..

Ennen isääni kuoli hänen äitinsä, mummoni, isäni kuoleman jälkeen kuoli rakas koirani, nyt myös siskoni miehen isä kuoli aivan yllättäen, samaan aikaan kummityttäreni taisteli hengestään teho-osastolla.. Kai nämä asiat olivat liikaa, vaikka olenkin aina ollut sitä mieltä että omasta elämästään on selvittävä ja elämään kuuluu niin vastoinkäymiset kuin kuolematkin.

Kun saisi vaan asiat kohdattua sellaisina kuin ne on, surut surtua niin kauan kuin ne ikinä kestääkin ja aina niiden tullessa pintaan muiden tapahtumien myötä. On vain niin raakaa unohtaa vaikka kuinka tahtoisi kaiken muistaa, ehkä sitä muistaa vaan ne tärkeimmät ja oleellisimmat?

Näitä lukkoja minä availen ja opettelen suremaan.

 

Isäni kuoli juuri. Tuskin se tuli kenellekään yllätyksenä, sillä hänellä oli ongelmia sydämen kanssa, mutta omasta mielestään terveenä ei suostunut syömään kaikkia lääkkeitään. Huono yhdistelmä, jossa on vain yksi lopputulos.

Suhteeni isään oli todella vaikea, sillä hän sairasti paranoiaa ja kuvitteli vanhemmiten yhä enemmän asioita. Muutenkin hänen kanssaan oli aina vaikea keskustella ilman, että olisi mennyt riitelyksi. Pari vuotta sitten kävin läpi masennuksen, jonka pääsyy olivat nämä isän kanssa olleet ongelmat. Jouduin hyväksymään sen, etten koskaan tulisi hänelle kelpaamaan tai saamaan kehuja mistään tekemisistäni.

Monesti ajattelin, että olisi kaikille, myös isälleni helpompaa, jos hän kuolisi pois. Loppuisi huuto ja riitely ja hänkin saisi vihdoin rauhan omilta menneisyyden haamuiltaan. Nyt kun se sitten tapahtui, mietin vain kaikkia niitä asioita, jotka olisi pitänyt puhua selviksi ja halauksia jotka jäivät antamatta. Tiedän, etten olisi voinut ongelmiamme yksin ratkaista, mutta pakostikin ajattelen, että jos sittenkin olisi vain pitänyt yrittää kovemmin.

Olen raskaana ja olisin halunnut enemmän kuin mitään muuta esitellä lapseni vaarilleen. Vauvamme syntyy kuitenkin vasta lokakuun alussa, joten hautajaisten jälkeen saan alkaa miettiä nimiäisiä. Minua pelottaa myös oman mielenterveyteni puolesta. Entä jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Tuskin vanhemman kuolemasta selviää vielä parissa kuukaudessa ja siihen päälle tulee vielä huoli lapsesta, parisuhteesta, taloudesta jne. Entä jos en jaksa?

Hiukan lohduttaa se, että isän kuollessa (en tiennyt että se tapahtui juuri silloin) tunsin suurempaa rauhaa ja levollisuutta kuin pitkään aikaan. Tiedän että se oli hän, joka purjehti vihdoin rauhaan. Lepää rauhassa isä, olet sen ansainnut!

 

Äitini kuoli helmikuussa 2003...49-vuotiaana. Kuolema tuli täysin yllätyksenä. Poliisit soittivat ja kertoivat uutisen..ikinä en unohda kuinka voimattomaksi ihminen voi siinä tilanteessa mennä. Kuitenkin sain voimia niinkin paljon, että sain ilmoitettua isälleni, veljelleni ja äidin äidille. Sitten alkoi muiden asioiden selvittely. Piti hoitaa kaikki ns. juoksevat asiat ja järjestää hautajaiset. Näin jälkikäteen ajateltuna sitä kävi ylikierroksilla.

Raskausaika koetteli kovasti. Olin yksin uudella paikkakunnalla, ei tuttuja. Mieheni rakensi vapaa-ajat meille kotia, olin yksin, todella yksin. Monen monta kertaa teki mieli soittaa äidille ja jakaa kokemuksia kasvavasta masusta. Kysellä minkälaista oli odottaa minua jne. Olimmehan niistä joskus jutelleetkin, mutta nyt olisi ollut juuri oikea ajankohta. Ikävä oli edelleen ihan älytön.

Poikamme syntyi 2005, terve ja reipas miehen alku. Hänen korvaansa sain kuiskata salaisuuden...hän on äidin(mummin) meille lähettämä pikkuprinssi, jota hän vahtii tarkasti tuolta pilven reunalta.

Näin asiat on vain pakko miettiä. Ikävä ei lopu koskaan, joka päivä tuo mieleen äidin, minun äitini.

Voimia kaikille :hug: