Vammainen sikiö, abortti vai ei - kaduttiko?

Kiitos Madicken ja Tiia-liina! Mä olen joskus miettinyt myös sitä, että juuri oikeanlaisen tukitoiminnan tärkeyttä erityislapselle. Mitä jos ei olekaan mahdollisuutta valita? Asumme pienellä paikkakunnalla ja mulla on se käsitys, että erityislapsille on hyvin vähän vaihtoehtoja täällä. Tuskin mitään... Isommille lapsille tai teini-ikäisille/aikuisille on jotain kerhotoimintaa. Vanhusten hoitokodin yhteydessä on kehitysvammaisille oma osasto, jossa ei ole tietääkseni kokoajan vakihoitajat, vaan hoitajat kiertävät osastolta toiselle. Sattumalta sain kuulla, kuinka eräs hoitaja valitteli ääneen työn raskautta juuri siellä kehitysvammaisten osastolla. Jotenkin jäi sellainen olo erityislasten osalta, että turha vaatia suuria, kun ei ole mitä tarjota. No turha näitä minun enää on miettiä, me päädyimme keskeytykseen. Minä taas voin myöntää, että jossittelen vieläkin heikolla hetkellä. Vaikka tiedän sen olevan ihan turhaa. Kai minä kidutan itseäni jollain tavoin - tai sitten mieli on herkkänä isänpäivän ja vainajien muistopäivän vuoksi. Vein sillon haudalle myös pienen enkelikynttilän. Laskettupäivä siitä raskaudesta sattui samoihin aikoihin ja sen vuoksi mieli on nyt herkkänä.

:hug: Ei siitä jossittelusta todellakaan ole mitään hyötyä. Te olette tehneet ratkaisunne sen pohjalta mikä teidän perheelle tuntui parhaalta, eikä se ole sidoksissa siihen minkä ratkaisun joku toinen tekee. Ovat liian henkilökohtaisia asioita. Eiköhän se sydän viimekädessä tiedä mikä on "oikein"...

Mitä noihin palveluihin tulee niin monesti olen ollut kiitollinen siitä että asutaan isossa kaupungissa, käytännössä meillä on kaikki mahdollinen käsiemme ulottuvilla. Vanhemmille löytyy kuraattoria, psykologia, kursseja ja vertaistukiryhmiä. Pelkästään alle 2v down-lasten vanhemmille pyörii kokoajan 4 eli vertaistukiryhmää. Päiväkodeissa ja kouluissa on valinnanvaraa jne.

Meille sattui vielä onni että poju pääsi samaan päiväkotiryhmään tyttöystävänsä kanssa, tyttöystävän omahoitajalla on pitkäkokemus down-lapsista, osasi viittoa jne. Poju sai kanssa mahtavan hoitajan joka opetteli nopeasti viittomat ja on kiinnostunut kaikesta. Käyvät kaksin uimassa ja laulu-viittomaryhmässä viikoittain, hoitajan mies on juuri valmistunut fysioterapeutti ja hänen kauttaankin saa hyviä vinkkejä. Kuntoutustiimimme on mahtava ja yhteistyö vanhempien, kuntoutustiimin ja päiväkodin välillä toimii todella. =)

Näistäkin arjen helpotuksista saa niin paljon voimia ja tukea. Joskus sitä pysähtyy miettimään miten orpoa olisi olla yksin kaiken keskellä...

 

Kiitos Madicken ja Tiia-liina! Mä olen joskus miettinyt myös sitä, että juuri oikeanlaisen tukitoiminnan tärkeyttä erityislapselle. Mitä jos ei olekaan mahdollisuutta valita? Asumme pienellä paikkakunnalla ja mulla on se käsitys, että erityislapsille on hyvin vähän vaihtoehtoja täällä. Tuskin mitään... Isommille lapsille tai teini-ikäisille/aikuisille on jotain kerhotoimintaa. Vanhusten hoitokodin yhteydessä on kehitysvammaisille oma osasto, jossa ei ole tietääkseni kokoajan vakihoitajat, vaan hoitajat kiertävät osastolta toiselle. Sattumalta sain kuulla, kuinka eräs hoitaja valitteli ääneen työn raskautta juuri siellä kehitysvammaisten osastolla. Jotenkin jäi sellainen olo erityislasten osalta, että turha vaatia suuria, kun ei ole mitä tarjota. No turha näitä minun enää on miettiä, me päädyimme keskeytykseen. Minä taas voin myöntää, että jossittelen vieläkin heikolla hetkellä. Vaikka tiedän sen olevan ihan turhaa. Kai minä kidutan itseäni jollain tavoin - tai sitten mieli on herkkänä isänpäivän ja vainajien muistopäivän vuoksi. Vein sillon haudalle myös pienen enkelikynttilän. Laskettupäivä siitä raskaudesta sattui samoihin aikoihin ja sen vuoksi mieli on nyt herkkänä.

:hug: Ei siitä jossittelusta todellakaan ole mitään hyötyä. Te olette tehneet ratkaisunne sen pohjalta mikä teidän perheelle tuntui parhaalta, eikä se ole sidoksissa siihen minkä ratkaisun joku toinen tekee. Ovat liian henkilökohtaisia asioita. Eiköhän se sydän viimekädessä tiedä mikä on "oikein"...

Mitä noihin palveluihin tulee niin monesti olen ollut kiitollinen siitä että asutaan isossa kaupungissa, käytännössä meillä on kaikki mahdollinen käsiemme ulottuvilla. Vanhemmille löytyy kuraattoria, psykologia, kursseja ja vertaistukiryhmiä. Pelkästään alle 2v down-lasten vanhemmille pyörii kokoajan 4 eli vertaistukiryhmää. Päiväkodeissa ja kouluissa on valinnanvaraa jne.

Meille sattui vielä onni että poju pääsi samaan päiväkotiryhmään tyttöystävänsä kanssa, tyttöystävän omahoitajalla on pitkäkokemus down-lapsista, osasi viittoa jne. Poju sai kanssa mahtavan hoitajan joka opetteli nopeasti viittomat ja on kiinnostunut kaikesta. Käyvät kaksin uimassa ja laulu-viittomaryhmässä viikoittain, hoitajan mies on juuri valmistunut fysioterapeutti ja hänen kauttaankin saa hyviä vinkkejä. Kuntoutustiimimme on mahtava ja yhteistyö vanhempien, kuntoutustiimin ja päiväkodin välillä toimii todella. =)

Näistäkin arjen helpotuksista saa niin paljon voimia ja tukea. Joskus sitä pysähtyy miettimään miten orpoa olisi olla yksin kaiken keskellä...

Niin tuohon minäkin vielä voisin antaa tukeni, että te teitte oman valintanne varmasti sydämestänne ja omasta elämäntilanteestanne nähden ja silloin se on oikein. Ei nämä valinnat ole lainkaan helppoja valintoja niin kuin me kaikki tilanteessa olleet tiedämme. Ja toivottavasti kukaan joka ei ole ollut vastaavassa tilanteessa, ei tule tuomitsemaan valintaa kuin valintaa.

 

Kiitoksia kommenteista. Oikeastaan olen yllättynyt että näinkin moni on kanssani samaa mieltä, aiemmin kun olen tästä aiheesta keskusteluja lukenut on minulle jäänyt se mielikuva, että suurin osa on ehdottomasti toisella kannalla.

Tuota, olenko sitten äitinä joku hirviö kun ei tulisi mieleenkään hoitaa tuota esikoista kotona hamaaseen vanhuuteen asti... :ashamed:

Siis pidän itsestäänselvyytenä että aikuistuttuaan etsitään hänelle sopiva asumismuoto, josta tulee sitten hänen kotinsa.

Mitäs jos tuettu asuminen tms. ei onnistu?
Erittäin läheisesti tuntemassani tapauksessa 30v. kehitysvammainen ei suostu lähtemään pois kotoa. Tarkoitus oli, että hän muuttaa omilleen, mutta kun tätä alettiin toteuttaa niin karkasi asuntolasta takaisin kotiin eikä äidillä ilmeisesti ollut sydäntä pakottaa lasta jäämään. Ja miten aikuista ihmistä voisi pakottaakaan, eihän häntä voi lukkojen takana pitää.

Mä luulen, että tuossa tapauksessa äiti (todennäköisesti tajuamattaan) manipuloi lastaan pysymään kotona.

 

ei sitä osaa vastausta antaa kukaan,jokainen miettii ja tutkailee omaa tilannetta itsekseen/perheensä kanssa,minulla oli tilanne sellainen että oma poika oli syntyessään todella sairas ja tuskainen,eli sitten vain muutaman tunnin synnytyksen jälkeen,mietin usein että kärsikö vauva tuskista liikaa ja olisinko voinut tehdä jotain toisin,abortti ei tullut kysymykseen koska viikkoja oli niin paljon kun poikkeavuudet huomattiin,keuhkot,sydän,aivot,ulkonäkö poikkeavuuksia yms....en silti olisi pystynyt tekemään aborttia,ehkä,vaikka usein vieläkin mietin että kärsikö pieni vauvani :'(

 

ei sitä osaa vastausta antaa kukaan,jokainen miettii ja tutkailee omaa tilannetta itsekseen/perheensä kanssa,minulla oli tilanne sellainen että oma poika oli syntyessään todella sairas ja tuskainen,eli sitten vain muutaman tunnin synnytyksen jälkeen,mietin usein että kärsikö vauva tuskista liikaa ja olisinko voinut tehdä jotain toisin,abortti ei tullut kysymykseen koska viikkoja oli niin paljon kun poikkeavuudet huomattiin,keuhkot,sydän,aivot,ulkonäkö poikkeavuuksia yms....en silti olisi pystynyt tekemään aborttia,ehkä,vaikka usein vieläkin mietin että kärsikö pieni vauvani :'(

:hug:

 

ei sitä osaa vastausta antaa kukaan,jokainen miettii ja tutkailee omaa tilannetta itsekseen/perheensä kanssa,minulla oli tilanne sellainen että oma poika oli syntyessään todella sairas ja tuskainen,eli sitten vain muutaman tunnin synnytyksen jälkeen,mietin usein että kärsikö vauva tuskista liikaa ja olisinko voinut tehdä jotain toisin,abortti ei tullut kysymykseen koska viikkoja oli niin paljon kun poikkeavuudet huomattiin,keuhkot,sydän,aivot,ulkonäkö poikkeavuuksia yms....en silti olisi pystynyt tekemään aborttia,ehkä,vaikka usein vieläkin mietin että kärsikö pieni vauvani :'(

:'( :hug:

 

Tää on hyvä ketju. Kiitos paljon niille, joilla oikeasti kokemusta asiasta. Osaatko Madicken vielä sanoa, jääkö teillä yhtä paljon aikaa molemmille lapsille vai viekö down-lapsi enemmän huomiota?

En onneksi ole joutunut valintatilanteeseen, enkä tosiaan voi sanoa etukäteen mitä päättäisin. Varmasti vaikea valinta olisi. Mulla on takana yks km ja myös täysiaikainen enkelivauva. Enkelivauvan kohdalla sitä pahinta odotellessa toivoin niin kovin, että olisikin vain jokin vamma. Ja silloin olin päättävinäni, etten ikinä kykene aborttiin. Tällä hetkellä ajattelen toisin... jos kuulisin sikiössä olevan suurella todennäköisyydellä jotain vikaa, en luultavasti jaksaisi sitä painetta ja odotusta, joka kuitenkin saattaisi päättyä huonosti. Eli aborttiin luulisin kallistuvani, mutta mikään ei tässä elämässä ole varmaa. :/

 

Iso halaus teille molemmille Madicken ja Tiia-liina!!! Itkeä tillitän täällä nyt, mutta sitähän mä olen tehnyt viimeisen puolen vuoden aikana jo monta monituista kertaa. On jotenkin niin lohdullista saada ymmärrystä teilaamisen sijaan. Kiitos.

 

mieki sanosin, että tämä ketju on tosi hyvä ketju. asiallista keskustelua vakavasta aiheesta, jolla on helppo loukata ja aiheuttaa pahaa mieltä

 

Tuota lapsille jäävän oman ajan problematiikkaa meillä ollaan mietitty paljon, ihan siitä asti kun alettiin kakkosta toivomaan. Käytännössä ollaan onnekkaassa asemassa siinä että teen yötyötä 75% työajalla ja mies opiskelee, eli meillä on aikaa enemmän käytettävissä mitä normaalissa päivätyössä.

Itseasiassa olen tällä hetkellä 25% vanhempainvapaalla kuopuksen kanssa (asutaan ruotsissa, omat systeemit), eli käytännössä olen vähintään yhden päivän viikossa kotona tytön kanssa. Tilanteen mukaan voidaan jättää myös poju kotiin, toisinaan kuitenkin otetaan tuo vapaapäivämme silloin kun pojulla on esim. uimapäivä päiväkodilla, eli saadaan kaksin tehdä tyttöjen juttuja. =)

Myös miehen kanssa jaetaan lapsia niin että toinen ottaa toisen mukaan, oli sitten kysymys tavallisesta ulkoilusta, kaupunkireissusta, kylässä käynnistä, työkeikasta (miehellä keikkatyö mihin saa lapsen mukaan), risteilystä tai sukulaisvierailusta... Pyritaan siis siihen että perheen yhteisen ajan lisäksi kumpikin lapsi saa myös sitä omaa aikaa -kummaltakin vanhemmalta.

Itsekin hyvillä mielin luin ketjua, lämmittävää että arvostelemisen ja tuomitsemisen sijaan pystytään tukemaan toisiamme. =) Toivoa paremmasta ja suvaitsevammasta maailmasta...

 

vaikeita kysymyksiä,mutta ajattelen näin,etten voisi päättää elämän lopettamisesta,jos olen sen lahjaksi saanut...eikö kaikki vammaisetkin ole yhtä arvokkaita ihmisinä?niin,ja entä jos omat vanhempamme olisivat abortoineet meidät?eikä sekään ole aivan pikku juttu,että niitä virhediagnoosejakin tehdään,valitettavasti.

 

...
Erittäin läheisesti tuntemassani tapauksessa 30v. kehitysvammainen ei suostu lähtemään pois kotoa...

Mä luulen, että tuossa tapauksessa äiti (todennäköisesti tajuamattaan) manipuloi lastaan pysymään kotona.

Näin asia ei juuri tässä tapauksessa ole. Tunnen sekä tämän "lapsen" (aikuinenhan kolmekymppinen jo on...) että äidin erittäin hyvin ja todellakin äidin tahto on se, että tytär pystyisi elämään omillaan. Äiti on jo melko iäkäs ja ymmärtää, että luopuminen on väistämättä jossain vaiheessa edessä. Lapsi ei välttämättä ja sitä raskaampaa se on äidille.

Kiitokset oikein hyvästä keskustelusta! Hyvä kun mukana on sellaisia, joilla on oikeasti kokemuksia näistä asioista, ettei ole pelkkää "musta tuntuu", tällaista juuri kaipailinkin.

Niinhän se on, että elämässä on niitä ylä- ja alamäkiä oli sitten perhe millainen tahansa. Ja toki nykymaailmassa erityislapsilla on ihan erilaiset mahdollisuudet kuin ennen.

 

vaikeita kysymyksiä,mutta ajattelen näin,etten voisi päättää elämän lopettamisesta,jos olen sen lahjaksi saanut...eikö kaikki vammaisetkin ole yhtä arvokkaita ihmisinä?niin,ja entä jos omat vanhempamme olisivat abortoineet meidät?eikä sekään ole aivan pikku juttu,että niitä virhediagnoosejakin tehdään,valitettavasti.

Eihän tässä ketjussa ollutkaan siitä kysymys, että ajateltaisiin vammaisen ihmisen olevan vähempiarvoinen. Luitkohan ihan ajatuksen kanssa näitä kommentteja? Sekin on totta, että virhediagnooseja on tehty, mutta prosentuaalisesti se määrä on todella pieni. Todella surullinen asia sellainen on! Oletko itse joutunut oikeasti siihen tilanteeseen, missä näitä asioita on pitänyt ihan konkreettisesti miettiä? Näitä ratkaisuja on vaikea ymmärtää sellaisen, joka niitä ei ole joutunut miettimään. Ymmärrän senkin puolen - siis että on helpompi tuomita taustalta tai vierestä katsottuna. Päätökseen kun vaikuttaa niin moni asia - yleensä elämäntilanne ja elämä ympärillä. Minusta sekin on rakkautta, että kykenee ajattelemaan vaikeasti vammaisen elämää todellisuudessa. Se ei todellakaan ole aina sitä onnellista aurinkoista elämää. Siinä ei riitä pelkästään se, että oma perhe oppii elämään erityislapsen kanssa. Ei kenelläkään olisi tarvetta tuomita keskeytyksen valinneita - sen valinneet saavat kyllä kantaa muutenkin painavaa taakkaa mukanaan läpi elämän. Toki tiedostan sen, että kaikki eivät ajattele asiasta samalla tavalla. Puhuin pitkään tästä sairaalapastorin kanssa. Kaiken tämän ulkopuolisen kanssa on vain opittava elämään, vaikka se kuinka satuttaisi jo valmiiksi rikkinäistä sielua.

 

Olisin itse tehnyt abortin jos joku lapsista(kolme) olisi ollut jollain tapaa ns. erityislapsi. Mielestni se on kaikkien oma valinta mit tekee jos tmmöinen asia tulee eteen, raskas ptös se on jokatapauksessa, saati jos joku vielä arvostelee. Tiedämme miehen kanssa kumpikin, että meistä ei olisi huolehtimaan erityislapsesta, ollaan keskusteltu jokaisen lapsen kohdalla näistä asioista ennen ultraa ja jos jotain häikkää olisi ollut niin olisi käyty kaikissa tutkimuksissa ja sen jälkeen keskeytys.

 

Olisin itse tehnyt abortin jos joku lapsista(kolme) olisi ollut jollain tapaa ns. erityislapsi. Mielestni se on kaikkien oma valinta mit tekee jos tmmöinen asia tulee eteen, raskas ptös se on jokatapauksessa, saati jos joku vielä arvostelee. Tiedämme miehen kanssa kumpikin, että meistä ei olisi huolehtimaan erityislapsesta, ollaan keskusteltu jokaisen lapsen kohdalla näistä asioista ennen ultraa ja jos jotain häikkää olisi ollut niin olisi käyty kaikissa tutkimuksissa ja sen jälkeen keskeytys.

miten voi sanoa, että "meistä ei olisi huolehtimaan vammaisesta lapsesta". Eihän se ole aina omissa käsissä, lapsellahan voi ilmetä vamma myöhemmin ja mitä silloin tekee. Mutta ymmärrän kyllä, että tietoinen päätös (kun siis etukäteen tietää vammasta) on eri asia

 

Olen saanut ensimmäisen lapsen nuorena 19 v, ja tiesin jo silloin sydämmessä että en olisi osannut olla tarpeeksi kärsivällinen erityislapsen kanssa. Se on todella vaikea pukea sanoiksi mitä tunnen. Olen hoitanut erityislapsia ja ne ovat aivan ihania kultaisia lapsia, mutta itse en voisi ottaa sitä "huolta" harteilleni mitä erityislapsista on. Ja toki tiedän, että aina voi tapahtua jotain mikä vammauttaa lapseni, mutta sille ei voi mitään. Jos meille olisi syntynyt yllätykseksi erityislapsi niin varmasti se olisi yhtä rakas meille kuin tervekin lapsi.

Nämä ovat niin raskaita asioita ja hankala pukea sanoiksi, mutta niinkuin jo sanoin se on kaikkien oma päätös mitä tekee siinä vaiheessa raskautta kun tämmöinen tulee eteen. Kaikille erityislasten vanhemmille nostan hattua enkä tarkoittanut asiaani loukkaavaksi toivottavasti kukaan ei niin kokenut!!

 

Kävin ensimmäisessä raskaudessa seulonnoissa ja aion käydä jatkossakin. Jos olisi riittävän vahva epäily vakavasta poikkeavuudesta (esim. Down) niin luulen että tekisin abortin.

Itselläni on nyt jo 45-vuotias lievästi kehitysvammainen (asuu itsenäisesti muttei koskaan ole ollut työkykyinen) sisar ja niin surullista kuin se onkin, hänen elämänsä seuraaminen on vahvistanut päätöstäni. Vaikkei olisi fyysisiä tuskia aiheuttavia vammoja, ei läheskään kaikkien kehitysvammaisten elämä ole onnellista ja auvoista kuten jotkut tahtovat ajatella. Raskasta on ollut niin hänellä kuin äidillänikin, joka on saanut "murheenlastaan" yrittää tukea ja huolehtia eikä varmasti helpota tulevaisuudessakaan kun edessä on vielä ikääntyminen vaivoineen. Minulla on yksi terve lapsi, enkä missään nimessä haluaisi antaa hänelle raskasta vastuuta joka vanhempien ikääntyessä usein siirtyy terveille sisaruksille.
Mielestäni vanhemmilla on oltava oikeus ajatella lapsen edun lisäksi myös koko muun perheen etua.

 

Itse jouduin keskeyttämään juuri toisen raskauden n. kk sitten sikiön vakavien rakennepoikkavuuksien takia. Katunut en ole päivääkään, koska tiedän tehneeni sen ainoan oikean vaihtoehdon: vauvamme olisi kuollut kohtuun tai viim. synnyttyään tai viim. synnytyksen jälkeen massiivisiin leikkauksiin jne.
Kiitän Luojaani, että menin seulontoihin (esikoista odottaessani en käynyt mutta nyt ajattelin mennä kaikkiin tarjolla oleviin seuloihin).

Tiedän, että jotkut eivät hyväksy tekoani, mutta mulle on yks hailee mitä muut ajattelee. Se on niin kauan helppo sanoa ettei tekis keskeytystä, ennekuin nakki napsahtaa omalla kohdalle. Mun mielestä sellasilla jotka ei oo samaa kokenu ole edes oikeutta arvostella muiden päätöksiä.

Mutta mitä tulevaisuus sitten ikinä eteenne tuokaan, vain te tiedätte mikä on oikea ratkaisu teille.
Henk.kohtasesti en itsekään jaksaisi vakavasti vammaisen lapsen kanssa, minusta ei vaan olis siihen. Eri asia jos vammautuu elämänsä aikana, mutta jos vamma on synnynnäinen niin ei. Ehkä tämä on julma ja itsekäs ajattelutapa, mutta samalla ei saa unohtaa sitä että meillä on vaan yksi elämä. Mä en henk.kohtasesti halua viettää loppu elämääni hoivaten vammaista lasta, samalla se ois pois terveiltä lapsilta, mieheltä, itseltä.

Ja jos tulee ajankohtaiseksi, niin tervetuloa.
http://health.groups.yahoo.com/group/enkelinkosketus/
Tuolla meitä on liian monia samankokeneita ja vertaistuki on korvaamatonta. Vai toinen samankokenut tietää, mitä joutuu läpi käymään.
:hug:

 

Mä myös ajattelen ap:n kanssa aikalailla samalla tavalla. Takana on kipeä ja raskas keskeytys 21-trisomia diagnoosin jälkeen. Ilmapiiri on todella tuomitsevaa varsinkin sellaisten ihmisten puolelta, jotka eivät oikeasti ole joutuneet kohtaamaan tällaista. Me miehen kanssa päädyimme keskeytykseen suureksi osaksi siitä syystä, että emme halunneet lapselle elämää, jossa hän olisi aina toisten armoilla, kykenemätön pitämään puoliaan. Sen vain voin sanoa, että niin syvät haavat kaikki jätti sieluun, että niitä arpia saa kantaa loppuelämän mukanaan. Koskaan lapsi ei unohdu, vaikka rakkaudesta me luovuimme. Toivottavasti tämä ketju pysyy sellaisessa rakentavassa hengessä. Turha heittää kuraa niskaan, tässä on jo ihan tarpeeksi painolastia niskassa muutenkin. Päivittäin vieläkin mietin lasta ja tekemäämme ratkaisua. Tiedän, että teimme oikean päätöksen - meidän perheelle oikean päätöksen. Silti se tekee niin saatanan kipeää...

Tervetuloa, jos jaksat jakaa kokemuksia ja haluat vertaistukea.
http://health.groups.yahoo.com/group/enkelinkosketus/

Täällä yksi saman kokenut.
:hug:
Jaksamisia.

 

Olen ollut tuossa tilanteessa,istukkabiopiassa selvisi että sikiöllä oli 13-trisomia,viikon mietimme asiaa ja päädyimme keskeytykseen joka tehtiin rv17.Päätös oli raskas mutta raskaammaksi olisin kokenut odotuksen jossa tuloksena olisi ollut erittäin vaikeasti vammainen/kuollut lapsi.Päätöstä en ole katunut,surua tunnen edelleen ajoittain tapahtumasta

Sinä myös, tervetuloa.
http://health.groups.yahoo.com/group/enkelinkosketus/

Mikäli ette jo ole listoilla mukana. =)
:hug:

 

vaikeita kysymyksiä,mutta ajattelen näin,etten voisi päättää elämän lopettamisesta,jos olen sen lahjaksi saanut...eikö kaikki vammaisetkin ole yhtä arvokkaita ihmisinä?niin,ja entä jos omat vanhempamme olisivat abortoineet meidät?eikä sekään ole aivan pikku juttu,että niitä virhediagnoosejakin tehdään,valitettavasti.

Eihän tässä ketjussa ollutkaan siitä kysymys, että ajateltaisiin vammaisen ihmisen olevan vähempiarvoinen. Luitkohan ihan ajatuksen kanssa näitä kommentteja? Sekin on totta, että virhediagnooseja on tehty, mutta prosentuaalisesti se määrä on todella pieni. Todella surullinen asia sellainen on! Oletko itse joutunut oikeasti siihen tilanteeseen, missä näitä asioita on pitänyt ihan konkreettisesti miettiä? Näitä ratkaisuja on vaikea ymmärtää sellaisen, joka niitä ei ole joutunut miettimään. Ymmärrän senkin puolen - siis että on helpompi tuomita taustalta tai vierestä katsottuna. Päätökseen kun vaikuttaa niin moni asia - yleensä elämäntilanne ja elämä ympärillä. Minusta sekin on rakkautta, että kykenee ajattelemaan vaikeasti vammaisen elämää todellisuudessa. Se ei todellakaan ole aina sitä onnellista aurinkoista elämää. Siinä ei riitä pelkästään se, että oma perhe oppii elämään erityislapsen kanssa. Ei kenelläkään olisi tarvetta tuomita keskeytyksen valinneita - sen valinneet saavat kyllä kantaa muutenkin painavaa taakkaa mukanaan läpi elämän. Toki tiedostan sen, että kaikki eivät ajattele asiasta samalla tavalla. Puhuin pitkään tästä sairaalapastorin kanssa. Kaiken tämän ulkopuolisen kanssa on vain opittava elämään, vaikka se kuinka satuttaisi jo valmiiksi rikkinäistä sielua.

kyllä ymmärrän että jos päättää abortoida lapsensa niin sieluun sattuu lopun elämää.niin ihan varmasti minullekin tekisi.en vain ymmärrä miksi ei pitäisi.en tuomitse ihmisiä,mutta tekona abortti on mielestäni väärä vaikka sitä kuinka kauniisti puolusteltaisiinkin.toivon että saatte joskus käsiinne kirjan joka kertoo abortista,kuvineen kaikkineen.mun mielestä elämä alkaa hedelmöityksestä.siitä alkaa Ihmisen tie,ei sikiö raskauden myötä yhtä äkkiä muutu eläväksi vauvaksi.jos olette niin suvaitsevaisia niin suvaitkaa toki minunkin mielipiteeni.sellaista tää palstailu on,että aina on joku eri mieltä.

 

me mietittiin mieheni kanssa tuo asia valmiiksi, jo silloin, ennenkö mentiin esikoisen niskapoimu ultraan eli vammaista lasta emme halua ja jos vamma varmistuu niin se on heti abortti. Onneksi tuohon tilanteeseen ei ole tarvinnut joutua....

 

ja ytimekkäästi,en voisi koskaan abortoida omaa pientäni pelkän kehitysvammaepäilyn takia!!

Eri asia jos todettaisiin että saattaisi kuolla ekoina elintunteina tai jo raskauden aikana vatsaan että olisi mahdottomuus elää,mutta pelkän kehitysvamman takia en koskaan voisi!

 

Minusta sekin on rakkautta, että kykenee ajattelemaan vaikeasti vammaisen elämää todellisuudessa. Se ei todellakaan ole aina sitä onnellista aurinkoista elämää.

Joskus sitä suurinta rakkautta on osata päästää irti.


:hug:

 

Me saatiin raskausaikana tietää että meiän pojalla on downin syndrooma. Me päätettiin jatkaa raskautta. Rakenneultraan asti lääkärit muisti hokea keskenmenoriskistä, mutta rakenneultrassa lääkäri sanoi ettei riski ollut sen suurempi kuin ilman downiakaan.
Mä olen tyytyväinen että saatiin tietää jo raskausaikana, vaikka tuo keskenmenonpelko olikin. Vauvan vammaisuuden tasoa en oikeastaan osannut pelätä etukäteen tai sitten sitä ei vaan halunnut ajatella.
Nyt poika on yli 2v ja on ihana ikiliikkuja