Välit vanhempiin

["onneton"]

Mulla on tosi huonot välit omiin vanhempiini. Monta vuotta jo on ollut niin. Silloin jo kun esikoinen syntyi ei mun voinnista kysytty mitään, eikä sen jälkeenkään vaikka kärsin masennuksesta ja jouduin sen takia sossujen syyniin. Tuntuu siltä että he häpeävät mua. Kärsin yhä masennuksesta, mihin olen kyllä hakenut apua, käyn psykologilla. Mutta silti loukkaa niin helvetisti ettei multa edelleenkään koskaan kysytä miten mulla menee tms. Asun kaukana vanhemmistani joten harvoin tavataan, muttei mulle myöskään soiteta koskaan.

 

[..]

surullista

 

["hmh"]

Miksi on näin? Ovatko vanhempasi hankalia ihmisiä, oletko itse, vai oletteko kaikki? Vai onko jotakin peruuttamattoman loukkaavaa tehty tai sanottu? Millaiset välit vanhemmillasi on ollut omiin vanhempiinsa? Entä millaiset välit sisaruksiisi?

 

["vieras"]

Kuules ystävä. Minulla on sama tilanne. Vanhemmat häpeää, eivätkä ole meidän arjessa mukana millään tapaa. Hepotti paljon, kun annoin asian olla, en enää tarttunut siihen, hyväksyin tilanteen.

Minä en voi muuttaa itseäni heille mieleiseksi. Olen tälläinen, ihan hyvä ja riittävä. Kelpaan itselleni, miehelleni, lapsilleni, ystävilleni jne... Minulla vain sattui paska tuuri ja sain vanhemmat, jotka ei arvosta minua. Kun hyväksyin asian, sain rauhan. En odota heiltä osallistumista, soittelua, huolehtimista. En odota mitään.

Sairastuin vakavasti ja loppuelämäkseni joitain vuosia sitten. Kertaakaan vanhempani ei ole asiaan kajonneet, vaikka siitä heille kerroin. Kumpikaan ei ole kysynyt yhtään mitään tai kommentoineet millään tapaa. Aluksi tuntui, että tukehdun itkuun, joka ei vaan tule. Tuntui, että muilla on vanhemmat, joille soittaa ja kertoa huolestaan, kuolemanpelosta, joilta pyytää apua. Ei minulla ole. Se kuristava olo meni sitten ohi, kun päätin taas, että minä pärjään, me pärjätään, minä jaksan, me jaksetaan...

Tsemppia asian hyväksymiseen. Muu ei taida auttaa...

 

["alkup."]

[QUOTE="vieras";28664887]Kuules ystävä. Minulla on sama tilanne. Vanhemmat häpeää, eivätkä ole meidän arjessa mukana millään tapaa. Hepotti paljon, kun annoin asian olla, en enää tarttunut siihen, hyväksyin tilanteen.

Minä en voi muuttaa itseäni heille mieleiseksi. Olen tälläinen, ihan hyvä ja riittävä. Kelpaan itselleni, miehelleni, lapsilleni, ystävilleni jne... Minulla vain sattui paska tuuri ja sain vanhemmat, jotka ei arvosta minua. Kun hyväksyin asian, sain rauhan. En odota heiltä osallistumista, soittelua, huolehtimista. En odota mitään.

Sairastuin vakavasti ja loppuelämäkseni joitain vuosia sitten. Kertaakaan vanhempani ei ole asiaan kajonneet, vaikka siitä heille kerroin. Kumpikaan ei ole kysynyt yhtään mitään tai kommentoineet millään tapaa. Aluksi tuntui, että tukehdun itkuun, joka ei vaan tule. Tuntui, että muilla on vanhemmat, joille soittaa ja kertoa huolestaan, kuolemanpelosta, joilta pyytää apua. Ei minulla ole. Se kuristava olo meni sitten ohi, kun päätin taas, että minä pärjään, me pärjätään, minä jaksan, me jaksetaan...

Tsemppia asian hyväksymiseen. Muu ei taida auttaa...[/QUOTE]

Kiitos paljon tästä vastauksesta! Lohdutti jonkin verran. Olen hakenut apua, mutta siitä huolimatta tuntuu pahalta, niinkuin tiedät. On kuin mua ei olisi olemassakaan. Mäkin olen sairastuntut masennukseen mihin lääkitys kyllä mutta siitä huolimatta kaipaisin omaisten tukea, mitä ei ole muita kuin vanhemmat. Eihän se masennus hetkessä katoa, se on sairaus siinä kuin diabeteskin. Ja sitten vielä tuntuu pahalta se vertailu esim. serkkuihin joilla menee hyvin elämässään. Enkä mä voi tyttärenä puhua yhtään mistään miten mulla menee, se tuntuu hylkäämiseltä, olkoonkin että olen aikuinen. Ainoastaan mun lapsista ollaan kiinnostuneita. Mutta kuten eräs ihminen sanoi mulle, en voi muuttaa toista ihmistä, ainoastaan omaa suhtautumista. Tosin sekin on vaikeaa

 

["alkup."]

[QUOTE="hmh";28664884]Miksi on näin? Ovatko vanhempasi hankalia ihmisiä, oletko itse, vai oletteko kaikki? Vai onko jotakin peruuttamattoman loukkaavaa tehty tai sanottu? Millaiset välit vanhemmillasi on ollut omiin vanhempiinsa? Entä millaiset välit sisaruksiisi?[/QUOTE]

Vastaan sullekkin. Mun vanhemmat on hyvin itseriittoisia ihmisiä, vain he ovat oikeassa omasta mielestään, muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. Ainoan biologisen siskoni kanssa ei olla oltu vuosikausiin missään tekemisissä, hän ei myöskään mua hyväksy ihmisenä. Vanhempani eivät ole myöskään koskaan hyväksyneet lasteni isää, vaikka hän on tehnyt paljonkin vuoksemme. OIllaan siis erottu jo aikaa sitten.

 

["vieras"]

[QUOTE="alkup.";28664953]Kiitos paljon tästä vastauksesta! Lohdutti jonkin verran. Olen hakenut apua, mutta siitä huolimatta tuntuu pahalta, niinkuin tiedät. On kuin mua ei olisi olemassakaan. Mäkin olen sairastuntut masennukseen mihin lääkitys kyllä mutta siitä huolimatta kaipaisin omaisten tukea, mitä ei ole muita kuin vanhemmat. Eihän se masennus hetkessä katoa, se on sairaus siinä kuin diabeteskin. Ja sitten vielä tuntuu pahalta se vertailu esim. serkkuihin joilla menee hyvin elämässään. Enkä mä voi tyttärenä puhua yhtään mistään miten mulla menee, se tuntuu hylkäämiseltä, olkoonkin että olen aikuinen. Ainoastaan mun lapsista ollaan kiinnostuneita. Mutta kuten eräs ihminen sanoi mulle, en voi muuttaa toista ihmistä, ainoastaan omaa suhtautumista. Tosin sekin on vaikeaa[/QUOTE]

Minusta olennaista ois nyt se, että ymmärrät, että sinä olet sinä, ihan hyvä ja riittävä. Huokaiset syvään, katsot peiliin, korjaat ryhtisi, hymyilet ja sanot: olen ihan hyvä ja riittävä, olen ihan tarpeeksi. Kelpaan, osaan ja pystyn.

Ainakin minun tilanne on se, että en voi muuttaa asiaa miksikään mitenkään. Silloin minun pitää vain hyväksyä asia ja päättää, että se on nyt näin ja näillä mennään. Minun vanhemmat ei oikein pidä lapsistanikaan, koska ne on minun lapsia. Lapsilla ei siis ole mummolaa. Sekin itku on itketty ja surtu. ilman mummolaakin pärjää ihan hyvin. Silloin on vain päättäväisempi, sinnikkäämpi ja sitä päättää tehdä asiat paremmin ja toisin, kuin vanhempansa.

Vanhempiaan ei voi valita. Ne vain on. Yritä päästä sen yli, että vatvoisit asiaa. Harppaa sen yli hymyillen kyynelten läpi ja päätä, että minun elämä ei tähän kaadu, minua ette saa, minä en teihin energiaan tuhlaa. Minä alan elää enkä anna muiden myrkyttää mieltäni.

Minä oikeasti uskon, että silti vanhempani tekivät kenties parhaansa. He savati huonot kortit myö ja pelasivat niillä, miten osasivat. Jos he ei osanneetkaan sen paremmin. Jospa heillä ei ollut eväitä parempaan. Minä käännän suunnan ja ytitän ylöspäin. Yritä sinäkin.

 

["alkup."]

[QUOTE="vieras";28665011]Minusta olennaista ois nyt se, että ymmärrät, että sinä olet sinä, ihan hyvä ja riittävä. Huokaiset syvään, katsot peiliin, korjaat ryhtisi, hymyilet ja sanot: olen ihan hyvä ja riittävä, olen ihan tarpeeksi. Kelpaan, osaan ja pystyn.

Ainakin minun tilanne on se, että en voi muuttaa asiaa miksikään mitenkään. Silloin minun pitää vain hyväksyä asia ja päättää, että se on nyt näin ja näillä mennään. Minun vanhemmat ei oikein pidä lapsistanikaan, koska ne on minun lapsia. Lapsilla ei siis ole mummolaa. Sekin itku on itketty ja surtu. ilman mummolaakin pärjää ihan hyvin. Silloin on vain päättäväisempi, sinnikkäämpi ja sitä päättää tehdä asiat paremmin ja toisin, kuin vanhempansa.

Vanhempiaan ei voi valita. Ne vain on. Yritä päästä sen yli, että vatvoisit asiaa. Harppaa sen yli hymyillen kyynelten läpi ja päätä, että minun elämä ei tähän kaadu, minua ette saa, minä en teihin energiaan tuhlaa. Minä alan elää enkä anna muiden myrkyttää mieltäni.

Minä oikeasti uskon, että silti vanhempani tekivät kenties parhaansa. He savati huonot kortit myö ja pelasivat niillä, miten osasivat. Jos he ei osanneetkaan sen paremmin. Jospa heillä ei ollut eväitä parempaan. Minä käännän suunnan ja ytitän ylöspäin. Yritä sinäkin.[/QUOTE]

Olen koettanut kyllä olla ajattelematta vanhempiani, olkoonkin että tarkoittavat kai hyvää lasteni suhteen, ei mun. Olen kiitollinen hyvästä (kontrolloivasta) kasvatuksetani kyllä mutta silti olen katkera. Silti en voi mitään katkeruudelle. Miksiköhän serkut yms. ovat menestyneet elämässään, ne ovat saaneet siihen tukea vanhemmiltaan?! Mutta mä en ole saanut muuta kuin moitteita ja arvostelua
Jos esim. kerron hakeutuvani koulutukseen, siitäkin saan kuulla ettei musta siihen ole. En voi mitään sille miten mut on kasvatettu, kontrolloivaan tyyliin. Eli teen niin tai näin, aina väärinpäin. Onko ihme että mua masentaa? Äitini kasvatus istuu mun takaraivossa.

 

["vieras"]

[QUOTE="alkup.";28665230]Olen koettanut kyllä olla ajattelematta vanhempiani, olkoonkin että tarkoittavat kai hyvää lasteni suhteen, ei mun. Olen kiitollinen hyvästä (kontrolloivasta) kasvatuksetani kyllä mutta silti olen katkera. Silti en voi mitään katkeruudelle. Miksiköhän serkut yms. ovat menestyneet elämässään, ne ovat saaneet siihen tukea vanhemmiltaan?! Mutta mä en ole saanut muuta kuin moitteita ja arvostelua
Jos esim. kerron hakeutuvani koulutukseen, siitäkin saan kuulla ettei musta siihen ole. En voi mitään sille miten mut on kasvatettu, kontrolloivaan tyyliin. Eli teen niin tai näin, aina väärinpäin. Onko ihme että mua masentaa? Äitini kasvatus istuu mun takaraivossa.[/QUOTE]

Ei ole mikään ihme, että et ole päässyt yli ja sinuiksi tuon asian kanssa. Vanhempien kuuluisi rakastaa ja arvostaa omaa lasta ehdoitta - ja sulla ei selvästi sellaisia ole. Se on tosi ikävää ja raskasta varmasti. Ei voi kun ihmetellä ja todeta, että vanhempasi varmaan voivat huonosti ja tarvitsisivat ammattiapua?

 

["vieras"]

Älä kerjää enää huomiota vanhemmiltasi, kun on päivänselvää, ettei heistä siihen ole. Lapsuus oli ja meni ja nyt pitää vaan tehdä omasta elämästä hyvä. Luonnevikaisilta ei pidä haluta mitään, vaan pistää välit poikki. Et tule saamaan heiltä ikinä mitä tahdot. Löysässä hirressä roikkuminen on elämän tuhlaamista.

 

["veiras"]

Mä esitän toisen näkökannan. Kun läheinen ihminen sairastuu masennukseen voi se toisinaan olla vaikea asia myös lähipiirille.

Yksinkertaisesti siihen ei osata suhtautua. Se ei ole toisen ihmisen mollausta eikä sitä etteikö välitettäisi ja ajateltaisi tuota ihmistä, sitä vaan ei osaa kun masennuksen ymmärtäminen on vaikeaa.

Mä myönnän usein ihmetelleeni masentuneita ihmisiä. Mun mielestä jokainen kykenee halutetessaan mihin vaan, ottamaan itseään niskasta kiinni. Ja kyllähän mä tiedän ettei se näin mene. Mä tiedän että siihen vaipuu pikkuhiljaa. Ensin jää tekemättä yksi asia, sitten pikkuhiljaa toinen ja kolmas. Sitten lopulta ei saa mitään aikaiseksi ja mikään ei tunnu hyvältä.

Ihminen joka ei ole kokenut masennusta ei sitä voi tajuta. Sitä vaan ajattelee että onhan elämässä aina ylä- ja alamäkiä. Se on vaan normaalia.

Yritä siis elää omaa elämääsi äläkä tuhlaa energiaasi siihen miten muut ihmiset suhtautuvat sinuun. Heidän suhtautumistaan ja elämäänsä et voi muuttaa, vain omaasi kykenet hallitsemaan.