V
vierailijanahirviövaimo
Vieras
Nyt näin kun ero on tulossa; pakko avautua.
Miehen kanssa tavatessa, se oli täydellisin herramies ikinä. Kiltti, mukava, hauska, auttavainen jne. Meillä oli todella hauskaa, harvemmin mitään konflikteja tai muita ongelmia. Kehuinkin aina sitä kuinka mies ei ikinä suutu, tai halua mistään riidellä!
Mä harvemmin sain mitään mielipiteitä häneltä, tai monesti (yleensä aina), ne myötäilivät omiania. Huomasin kuinka pikkuhiljaa mies alkoi omaksumaan kaikkia mun tekemisiä, asenteita, ja jopa tyyliä seistä tai riidellä.. Aina se halusi tehdä niin kuin minä sanon, eikä IKINÄ halunnut puhua mistään, tai kertoa mitään mistään sen ajatuksista.
Tietenkin tämä touhu meni siihen, ettei hän enää tehnyt mitään, nähnyt kavereita, elänyt elämää.. mökötti, tiuski, murjotti, riiteli, haistatteli, haluisi ruveta muutamaan mua, mikään ei enää kelvannut.. ja kaikki oli kuitenkin hyvin. Edelleenkään ei puhunut mistään - paitsi kun räjähti; huusi kaikki loukkaukset mitä ikinä keksi, kävi päälle ja oli todella aggressiivinen..
Voi että! Nyt tämä on vihdoinkin ohi, ja mua vaan *piip* kun mies pistää kaiken mun syyksi! Mä en todellakaan ole ollut mikään pirttihirmu, joka on vaatinut mieheltä sitä tätä ja tota - se on itse alusta saakka lopettanut oman elämän elämisen, ja ruvennut elämään mun elämälle, ja vuosien päästä - se ei olekaan kivaa, ja ainoa muutos mikä sen elämässä pitäisi tehdä, on muuttaa mun luonnetta!
Kenelläkään vastaavia kokemuksia? Väsyttävää, kun muut ihmiset näkee meidän tilanteen niin että mä olen vain joku hirviö, ja miehen kultaisena ihanana tossukkana... Mä yritin niin kovasti saada sitä tekemään elämälleen jotain, tai edes poistumaan kotoota.. mutta ei. ei ei ei.
Miehen kanssa tavatessa, se oli täydellisin herramies ikinä. Kiltti, mukava, hauska, auttavainen jne. Meillä oli todella hauskaa, harvemmin mitään konflikteja tai muita ongelmia. Kehuinkin aina sitä kuinka mies ei ikinä suutu, tai halua mistään riidellä!
Mä harvemmin sain mitään mielipiteitä häneltä, tai monesti (yleensä aina), ne myötäilivät omiania. Huomasin kuinka pikkuhiljaa mies alkoi omaksumaan kaikkia mun tekemisiä, asenteita, ja jopa tyyliä seistä tai riidellä.. Aina se halusi tehdä niin kuin minä sanon, eikä IKINÄ halunnut puhua mistään, tai kertoa mitään mistään sen ajatuksista.
Tietenkin tämä touhu meni siihen, ettei hän enää tehnyt mitään, nähnyt kavereita, elänyt elämää.. mökötti, tiuski, murjotti, riiteli, haistatteli, haluisi ruveta muutamaan mua, mikään ei enää kelvannut.. ja kaikki oli kuitenkin hyvin. Edelleenkään ei puhunut mistään - paitsi kun räjähti; huusi kaikki loukkaukset mitä ikinä keksi, kävi päälle ja oli todella aggressiivinen..
Voi että! Nyt tämä on vihdoinkin ohi, ja mua vaan *piip* kun mies pistää kaiken mun syyksi! Mä en todellakaan ole ollut mikään pirttihirmu, joka on vaatinut mieheltä sitä tätä ja tota - se on itse alusta saakka lopettanut oman elämän elämisen, ja ruvennut elämään mun elämälle, ja vuosien päästä - se ei olekaan kivaa, ja ainoa muutos mikä sen elämässä pitäisi tehdä, on muuttaa mun luonnetta!
Kenelläkään vastaavia kokemuksia? Väsyttävää, kun muut ihmiset näkee meidän tilanteen niin että mä olen vain joku hirviö, ja miehen kultaisena ihanana tossukkana... Mä yritin niin kovasti saada sitä tekemään elämälleen jotain, tai edes poistumaan kotoota.. mutta ei. ei ei ei.
Nakkisormet ja pieni kännykkä.. 