Toggle sidebar

vakava sairaus

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja omainen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
O

omainen

Vieras
Äitini sairastui vakavasti. Tuntuu jotenkin, että olo on ihan puulla päähän lyöty. Vastahan hän kävi saman rumban lävitse kesän aikana.
En oikein tiedä osaanko auttaa ja onko minulla voimia kuunnella sairauskertomuksia. Viimeksi voimani olivat suht kovalla koetuksella. Ainoana paikkakunnalla asuvana lapsena minä olen se, kenelle asiat yksityiskohtaisesti kerrotaan. Ja nyt vielä se, että olen raskaana (on ihana asia, mutta olisin niin halunnut nauttia tästä ajasta-juu olen itsekäs) :(
Olo on tosi surullinen :(

Miten olette selvinneet helvetistä nimeltä syöpä?
 
Alkuperäinen kirjoittaja omainen:
Äitini sairastui vakavasti. Tuntuu jotenkin, että olo on ihan puulla päähän lyöty. Vastahan hän kävi saman rumban lävitse kesän aikana.
En oikein tiedä osaanko auttaa ja onko minulla voimia kuunnella sairauskertomuksia. Viimeksi voimani olivat suht kovalla koetuksella. Ainoana paikkakunnalla asuvana lapsena minä olen se, kenelle asiat yksityiskohtaisesti kerrotaan. Ja nyt vielä se, että olen raskaana (on ihana asia, mutta olisin niin halunnut nauttia tästä ajasta-juu olen itsekäs) :(
Olo on tosi surullinen :(

Miten olette selvinneet helvetistä nimeltä syöpä?
Click to expand...

Jaksamista kovasti!!
 
:hug: Ei ole omakohtaista kokemusta tästä asiasta,mutta uskon,että raskasta on.En osaa muuta sanoa kuin,että koita jaksaa olla äitisi rinnalla ja kuitenkin pidät oikeuden joskus sanoa,että nyt et jaksa.Äitisi osaa varmasti huomioida sen,että olet itse nyt raskaana ja senkin takia entistä enemmän herkillä ja tarvitset itsekin paljon tukea,joten koittakaa olla toinen toistanne varten.Lisäksi sulla todennäköisesti on mies,jolle voit purkaa ne asiat,joita et äidillesi voi ja halua sanoa.Itsekäs et missään nimessä ole.
 
Voimia sulle. Mä olin myös raskaana kun isäni kuoli syöpään... isä sai siitä voimia kun kerroin hänelle ja en kyllä näin jälkeenpäinkään voi sanoa, että en olisi kuitenkaan nauttinut odotusajasta.. Isä oli kotihoidossa loppuun asti ja nukkui omaan sänkyyn. Terminaalivaihe tehtiin kotona hänen pyynnöstään ja kävin annostelemassa lääkkeeet ja ruoat letkun kautta vatsalaukkuun.
Sulla ei ole kuin yksi äiti ja toivon, että jaksat olla tukena sen mitä voit. Kyllä hänkin varmasti ymmärtää sinun elämäntilanteesi jos et voi olla niin paljoa kuin haluaisit.
Ammattiapua hän voi saada myös terveydenhuollon kautta, sitä kannattaa hommata ettet uuvu liikaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Shokeerattu Letkajenkka:
Lisäksi sulla todennäköisesti on mies,jolle voit purkaa ne asiat,joita et äidillesi voi ja halua sanoa.Itsekäs et missään nimessä ole.
Click to expand...

Omasta kokemuksesta mä kyllä varoisin tätä. Kun perhe tukeutuu liikaa toisiinsa on kohta koko perhe masentunut ja voi huonosti. PItää tarkkaan miettiä, paljonko kuuluu jakaa vain ja ainoastaan perheen sisällä ja koska on aika hakea ulkopuolista apua ja juuri vaikka jonkun mainitsemaa vertaistukea.
Äidin syöpä on hirveä asia, mutta ap ei sille voi mitään. Ap:n elämässä on meneillään ainutlaatuinen jakso, raskaus, ja siitä on ehdottomasti lupa nauttia surusta huolimatta.
"Suotakoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat,
joita en voi muutaa,
rohkeuttaa muuttaa, jotka voin ja
viisautta erottaa nämä toisistaan"
:hug: :flower:
 
On minulla mies- ja ihana mies onkin. En halua kuitenkaan hänellekään ihan kaikkea niskaan kaataa- vaikka saavilla olisi annettavaa.
Jotenkin tuntuu, että annan osan asioista mennä "ohitse". Kuuntelen, mutta en kuuntele-siitä tunnen sitten inhottavaa syyllisyyttä. Ulospäin näytän sille niin kuin aina ennekin. Vain lähimmät tietävät todellisen tilanteen. Mutta tunnen, että sillä tavalla suojelen itseäni siltä kaikelta sairauden tuomalta ikävältä.
Samaan aikaan pitäisi vielä olla iloinen raskaudesta. Nyt en osaa muuta kuin vaan itkeä :(
 
Onko sinulla sisaruksia joilta saat tukea, tai isä vielä elossa? Ettei sinun tarvitse yksin huolehtia asioista?

Oma äitini kans sai kauhean uutisen alkuvuodesta, kaikkein pahin aivokasvain mitä on, pari viikkoa uutisista meinasi jo kuolla siihen, mutta selvisi kuin ihmeen kaupalla. Leikkaus oli ja nyt sitte alkaa sädehoito, ennuste on edelleen huono. Rankkaa on, minulla ei ole enää isääkään elossa ja sisaruksia ei ole. Onneksi miehen perhe on minulle läheinen ja saan puhua, hyviä ystäviä myös ja äitin sisarukset ja vanhemmat jotka kuuntelee ja kyselee jaksamisia, minulle on auttanut kun olen puhunut avoimesti tunteistani, mutta kyllähän tämä rankkaa aikaa on :(
 
Onneksi nykypäivänä syöpä ei ole yhtäkuin kuolemantuomio.Lähipiirissäni kolmella ollut syöpä,yhdellä heistä jopa kaksi kertaa, ja kaikki ovat ns. voittaneet sen.Jaksamista!
 
Isä on elossa. Äiti ei selvästikään halua kuormittaa isää isolla sairauden tuomalla taakalla. Isän lisäksi minä olen se kenelle soitetaan heti laboratoriotulokset, jännitetään etukäteen kokeisiin menoa, pelätään pahinta... :(
Isä on myös tosi tiukilla. Hänellä on itselläänkin perussairaus, mikä vie voimia.
Sisarukset asuvat kaukana. Vanhemmat ovat aina olleet sisarusten suhteen "suojelevia". Minä olen aina ollut se "vahva"- sanon asiat suoraan ja minulle sanotaan asiat suoraan.
 
:hug: Minulle kans soitetaan asiat heti yms juuri kuin sinulle, itse en vain valitettavasti asua niin lähellä äitiäni että saisin olla koko aikaa tukena, että olen sanonut ettei minulta saa tietoja pimittää ja heti kun uutta on minulle on ilmoitettava. Huoli on kova. Jaksamista sinulle :hug:
 
Asiasta hiukan kokemusta omaavana sanoisin, että kerro asiasta neuvolassa, pyydä esim. sieltä keskusteluapua tai esim. työterveyshuollon kautta. Tai jos sinulla on ystävä/ystäviä, jonka kanssa voi jakaa asioita.
Sinulla on nyt kaksi maailmaa mullistavaa asiaa meneillään yhtä aikaa, joten älä jää yksin miettimään asioita ja äläkä kaada kaikkea miehesi niskaan.
Oman äitini kuolemasta on yli seitsemän vuotta ja painiskelen vieläkin asian kanssa, koska en silloin ymmärtänyt hakea apua ajoissa. Lisäksi kummitätini, jonka omaishoitaja olin, kuoli tasan vuoden päästä äitini kuolemasta. Olen ainoa lapsi ja isäni on vielä elossa ja vanhin lapsistakin on vasta 5v. Asiat pulpahtelevat pintaan mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä.
Tästä tuli nyt hiukan negatiivinen juttu, mutta koita jaksaa ja hanki keskustelukumppani, jolle voit purkaa asioita. Itselleni täysin ulkopuolinen henkilö oli paras, vaikka tajusinkin sen hiukan liian myöhään.
 
Meillä iski salama ns. kahteen paikkaan yhtä aikaa, kun maaliskuussa 2006 todettiin ensin anopilla syöpä ja viikon päästä siitä todettiin miehelläni syöpä. Molemmat tuli ihan puun takaa, vaikka anopilla olikin jotain oireilua ollut mutta ei kukaan osannut ajatella sitä syöväksi. Miehen sairaus tuli täysin puskista.

Itse jäin samalla viikolla kotihoidontuelle. Vaihtui siis äitiysloma hoitovapaaksi. Eli nuorempi oli tuolloin 9kk ja esikoinen 2v9kk.

Punainen lanka oli meillä kaikilla se, että kyllä tästä selvitään ja vielä noustaan. Jahka diagnoosit oli täsmentyneet ja hoidot pääsivät alkuun niin homma lähti ns. rullaamaan ja meillä oli mielestäni ihan kiva kesä, kun olimme koko perhe kotona. Miehellä toki oli huonompia jaksoja hoitojen takia, mutta sitten taas eleltiin ihan normaalia lapsiperheen elämää. Anopillaoli rankempaa, kun piti kestää raskaat hoidot (paljon raskaammat kuin miehelläni) ja lisäksi huoli omasta lapsesta samalla.

Itse ehkä heittäydyin virran vietäväksi ja hoidin kodin ja lapset. En voinut paapoa enää muita, koska voimat ei olisi riittäneet.

Nyt se kaikki on takana ja kuopuksemmekin täyttää ensi kuussa 2v. Kuopus sai alkunsa luomusti 9kk miehen syöpähoitojen päättymisen jälkeen. :)

Voimia ap!
 
[
En oikein tiedä osaanko auttaa ja onko minulla voimia kuunnella sairauskertomuksia. Viimeksi voimani olivat suht kovalla koetuksella. Ainoana paikkakunnalla asuvana lapsena minä olen se, kenelle asiat yksityiskohtaisesti kerrotaan.

Sinä, sinä ja sinä. Anteeksi vaan mutta nyt on kyse äidistäsi! Ei sinusta. Samallalailla äitisi voi mielessään kyseenalaistaan että jaksaakohan hän käydä sairautta läpi. Ja se kysymys on kyllä, sorry nyt vaan, paljon tärkeämpi kuin tuo sinun jaksamisesi. Et sinä käy hoitoja, leikkauksia ja kuolemanpelkoa läpi omalta kohdaltasi.

Älä ole niin itsekäs ja mieti miten SINÄ jaksat.
 
Nooo tota..Äidilläni on ollut syöpä jo monta vuotta, jossain kohtaa luultiin että se saatiin pois, mutta narautin sen viime kesänä kipuilemasta jolloin paljasti että se on uusinu, sillon asiasta ei tienny muut kun minä ja äiti, nyt sille ei olla mitään tehty vaan odotetaan vaan ja mietitää että koska aletaan radikaaleihin operaatioihin.
Me ei asiasta puhuta, säälitellä tai mitään sellasta, kaikki täältä joskus lähetää, tavalla tai toisella, joten nyt vaan eletään niinku tähänkin asti, mitä sitä tulevaa murehtimaan, oon sanonu että jos puhua haluaa niin täällä olen, mutta pakko ei oo asiasta jauhaa. Kyllähän se asia välillä uniin tulee, mutta minkä minä tai kukaan muu sille tässä kohtaa voi, elämä jatkuu.

Saako udella että minkälainen syöpä äidilläsi on?
 
Pahimmanlaatuinen rintasyöpä, johon ei välttämättä hoidot tehoa.
Nyt onkin siten kivasti supistellut, kun oon vaan itkenyt. Pitää varmaan kohta hakea itsellekin saikkua. Pelottaa ja ahdistaa :(
 
Meille selviää ens keskiviikkona, onko mun äidillä rintasyöpä. Ottivat just eilen ohutneulanäytteitä. Löydös oli halkaisijaltaan 1.5cm. Kyllä pelottaa, vaikka varmuutta syövästä ei vielä oo. Kamala tilanne äidilläs ap ja teillä kaikilla! Ja vielä oot raskaana! Voimia kaikille osapuolille!
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa