Ensimmäisen odotus meni huomaamatta, tuosta noin vaan. Tosin ei se mitään "elämäni parasta aikaa" tai "ihana olotila" ollut, mutta ei niin hankalakaan.
Kaksi viimeistä ja tämä viimeisin olivat ihan kamalia. EN oksennellut, ei ollut pahoinvointia eikä vessa-ravaamisiakaan tolkuttomasti. Mutta olin niin iso, niin tolkuttoman isokokoinen, että sen takia oleminen oli todella hankalaa.
Kolmatta odottaessa oli historian yksi kuumimmimsta kesistä, kaivot kuivui, ilma seisoi. En jaksanut mitään, turposin. Nuorinta odottaessa onneksi kesä oli kohtuullisen tavallinen, mutta muuten: kun ei voinut kumartaa, ei kyykistyä, ei siestä, ei istua. Vatsa oli niin iso ja vauva niin iso, olo todella vaikeaa. Iso lapsi sitten syntyikin.
Olen iloinen kun taas menen kohti normaalimittoja.
Ihmettelen miten lihavat ihmiset jaksaa, miten pömppö-pöllerö-löllerö vatsan kansa voidaan olla, kaipaan omaa olotilaani kun olin normaalin kokoinen ja litteävatsainen. Vielä on jumppakielto, kun vauva on vielä niin pieni = raskaudesta vain niin vähän aikaa.