Voiko joku oikeasti väittää, että lapsen saamisen yrittäminen aika on parisuhteen onnellisinta aikaa?

[onko muka oikeasti?]

Onko jollain oikeasti noin? Olivathan ne ensimmäiset kuukaudet ihanaa unelmointia ja tulevaisuuden suunnittelua, mutta mitä kauemmin aikaa menee sitä masentavammaksi asia muuttuu. Huoh, lueskelin lehtiä ja taas tuo väittämä sai minut raivonpartaalle. Yritystä takana reilu vuosi ja on kyllä ollut kaikkea muuta kuin onnellisinta aikaa. Ei meillä nyt niin kurjastikkaan mene mutta jotenkin asia vaivaa selvästi välejämme ja tuttujen lapsiutelut, hymyilevät lapset kaupan kassajonossa, raskaustestimainokset yms. saavat meidät kummatkin vaivautuneiksi/surullisiksi. Tuntuu mitä kauemmin aikaa menee sitä enemmän alkaa ärsyttä kaikki onnellinen hehkutus asiasta. Minusta ainakin tuntuu, että seksi tähtää vain tähän yhteen tiettyyn asiaan ja nyt on mennyt taas kuukausi siitä kun edellisen kerran on seksiä meillä ollut. Kyllä pussaillaan, hellitään muuten mutta sekin suhteen kumpikaan ei jaksa enää tehdä aloitetta.

 

["vieras"]

No eiköhän se ole ihanaa silloin kun asiasta ei muodostu ongelmaa (esim. lapsettomuuden epäily). Selvä se. Onhan se tosi jännittävää ja ihanaa, kun se onnistuu.

 

[niin no]

Meillä tärppäsi kahdesta ensimmäisestä heti ensi yrittämällä ja raskaudet olivat heppoja. Esikoisen odotusaikana mies ehti huomioida minua ja kaikki oli uutta, joten se oli juuri sellaista "kiiltokuva-aikaa". Toisen raskauden aikana mies hoiti esikoista, joten hohto alkoi kadota. Kahden kanssa myös vauva-aika oli työläämpää ja kaoottisempaa. Kolmas antoikin odottaa itseään kaksi vuotta ja onnellisuus oli yrittämisetä kaukana. Viimein tulin siihen tulokseen, ettei meille lapsia tule, myin vauvatavarat pois ja palasin töihin ja huomasin olevani yllätyksekseni raskaan. Tähän raskauteen liittyi keskenmenon vaara ja hyppäsin kontroilleissa ym. ja raskaus oli pelkäämistä ja suorittamista. Eli olen sekä saanut kokea tuon onnellisuuden ajan mutta myös sen, kun raskaus on pelkojen täyttämää aikaa. Kolmanne vauva-ajasta osasin nauttia kuitenkin kaikkein eniten, mutta mies tuntui loittavan vauva-arjesta yhä enemmän.

 

["Harmaa"]

Yrittämisen aika ei meillä ainakaan ole ollut mitään hienoa, koska ollaan jouduttu lääkäreiden avulla sitä tekeen. Ekat kuukaudet oli joo jänniä. Äkkiä se hohto kuitenkin lähti kun tikuteltiin, just sinä päivänä kun oli ovis ei kumpaakaan huvittanut mutta pakko oli. Tätä sitten muutama kuukausi, ja pettymyksiä toisensa jälkeen. Oli todellinen helpotus kun päätettiin jättää clomit ja siirtyä inseminaatioon.

Kakkosesta taas mitään odotuksen odotusta ei edes ollut. Meillä ei ollut mitään ehkäisyä käytössä aiempien kokemuksien vuoksi, kuvittelin ihan oikeasti että hoitoihin joudutaan. Mutta tärppäs. Ja tuli km. Sitten tärppäs vielä suuremmaksi ihmeeksi uudelleen.

 

["jep"]

No kaikki on niin suhteellista. Jotkut sanoo että raskaus on elämän parasta aikaa...itse olen anna-l härkösen kanssa samalla linjalla, että "herää kysymys millaista paskaa heidän elämänsä muuten on"

Joten jokaisella lienee henkilökohtainen mielipide elämän erivaiheista.

 

["vieras"]

Meille parisuhteen onnellisinta aikaa (naimisiinmenon jälkeen,sitä ennen kihlausaika oli onnellisinta) oli raskauden vika kolmannes. Tämä johtui pitkälti siitä että se oli myös mulle henk koht elämän onnellisinta ja nautinnollisinta aikaa. Ensin pidin 4 viikon kesäloman,sit muutama viikko töissä ja saikulle jäin kuukausi ennen ä-loman alkua. Työni oli sellainen että pomo totesi että on firmalle ja työkavereille parempi ja helpompi että jään saikulle kun yrittää järjestää mulle sellasta työtä mitä voin tehdä. Tuo viimenen 2kk ennen vauvan syntymää oli niiiiiin mukavaa aikaa,että sitä oon usein kaipauksella muistellut.. Päivästä toiseen tapasin kavereita,vietimme paljon aikaa kahdestaan mieheni kanssa,otin rennosti ja vaan nautin elämästä Tähän tietysti auttoi että raskauden tuomat selkä-ym vaivat katosivat kun työt loppui,sain nukkua millon halusin ja valvoa millon halusin,maha ei ollut kovin iso eikä mulla ollu mitään liitos- tms kipuja..