Minä olen sitä mieltä kuin moni muukiin täällä, että eläintä ei pidä ottaa ellei kumppani hyväksy sitä. Se tietysti saattaisi muuttaa asiaa, jos koira tosiaan olisi ns. pihakoira. Muuten mies joutuu elämään sen kanssa, että koira pyörii jaloissa joka ikinen päivä, mahdollisesti karvastaa paikat, ripuloi ja oksentaa sisälle kipeänä ollessaan, herättelee öisin jne. On väärin pakottaa ketään sellaiseen. Minusta tämä lemmikkikysymys kuuluu oikeastaan niihin asioihin, jotka olisi hyvä keskustella selviksi ennen yhteen muuttamista, että jos toinen sattuisi haluamaan lemmikin, niin miten toinen suhtautuu. Sitten voisi päättää onko se yhteen menon este.
Meillä miehellä oli ennestään kaksi borderia ennen kuin me tutustuimme. Luulin etukäteen että minulla on suhteellisen neutraali suhtautuminen koiriin, mutta noista on jatkuvasti niin paljon vaivaa, että olen lähes päivittäin hirveän potutuksen vallassa. Mies lupasi että vastaa koirien hoidosta yksin, mutta käytännössä minä hoidan vähintään puolet kaikesta, enimmillään lähes kaiken, vaikka en todellakaan tahtoisi. Se nyt vaan menee niin, että se kumpi tulee ensin töistä kotiin, joutuu antamaan koirille ruuan ja viemään lenkille, kun koirille tulee joka tapauksessa pitkät pissatusvälit työpäivien aikana. Mies tarvitsee enemmän unta kuin minä, joten minä olen se joka nousee viikonloppuaamuisin aikaisemmin sängystä, käy vain hätäisesti suihkussa ja vie koirat ulos. Kanttini ei kerta kaikkiaan kestä jäädä sänkyyn makoilemaan, kun inhoan niin pissalätäköitä lattioilla ja valumajälkiä seinillä. Kyllä se sängyssä loikoilu maistuisi minullekin, mutta tämä nyt vaan näyttää olevan kohtaloni, jota en ole saanut itse valita. Miehelläni on myös joka talvi paha kaamosmasennus kuukausikaupalla ja koirat jäisivät todella huonolle hoidolle, jos minä en ulkoiluttaisi niitä. Tuntuu katkeralta lenkittää monta kertaa päivässä koiria, joita en missään tapauksessa olisi itse halunnut. Harmittaa varsinkin nyt kun olen raskaana ja minun pitäisi levätä mahdollisimman paljon ennenaikaisten supistusten takia, mutta pakko mikä pakko -heti kun olen päässyt töistä ja saanut puuskutettua raput ylös, niin ei muuta kuin takaisin ulos. Kyllä siinä sydän pamppailee ja tuskanhikeä pukkaa, mutta vaihtoehtoja ei tunnut olevan. Siitä tulee tosi mielenkiintoista kun vauva keväällä syntyy, niin miten minä selviän rapuista ja vaunujen hausta pyörävarastosta vauvan ja kahden tempoilevan koiran kanssa, mutta valinnan varaa ei varmaan silloinkaan ole, joko menen tai menen tai katson kun koirat kärsivät. Meillä on karvaa ihan joka paikassa, toinen koira keksii välillä hakata tassulla makuuhuoneen ovea yöllä, mihin minä herään, mutta mies ei. Koirat eivät periaatteessa hauku, mutta jos keskellä yöllä kuuluu jotain outoa ääntä, saamme haukkuherätyksen. Mies siivoaa periaatteessa aina satunnaiset ripulit, kuset ja oksennukset lattioilta, mutta käytännössä minun on pakko siivota, jos mies on poissa kotoa ja on paskottu keittiön tai suihkun lattialle, eikä nyt muutenkaan sen paskanhajun kanssa pysty montaa tuntia elämään. Me emme voi matkustella koskaan, emme voi mennä edes risteilylle tai lyhyelle yhden yön kaupunkilomalle, koska meillä ei ole tällä seudulla ketään tuttua koirista pitävää kaveria tai sukulaista, joka suostuisi ottamaan kaksi ylivilkasta koiraa hoitoon. Kerran veimme koirat hoitolaan, mutta toinen niistä oli niin kuoleman kielissä sieltä tullessaan (oli ihan säikky ja läähätti loppupäivän, ripuloi kolme päivää), että jopa minäkin olin sitä mieltä ettei ikinä enää sinne.
Että semmoista... Minä alistun tähän, koska miehellä oli koirat jo ennen minun tuloani perheeseen. Jos mieheni olisi ottanut koirat avioliittomme aikana vaikka minä olisin vastustanut asiaa, niin varmaan olisin lähtenyt ovet paukkuen! Mieheni on sellainen (aamu-uninen ja aina paitsi loma-aikoina on jotain masennusta tai burn-outia ettei jaksa mitään ylimääräistä), että hänen ei missään tapauksessa olisi kannattanut koskaan ottaa koiria, eikä varsinkaan noin vilkasta rotua, mutta kun on ne ottanut, minä saan kärsiä siitä. Se on kerta kaikkiaan väärin, enkä toivo tällaista kenellekään!
Ei mikään hyvä homma, jos toinen ei halua. Koira on PERHEENjäsen!
Sulkeiden paikalle ilmaantuneet hymiöt eivät ole tarkoituksellisia, en tiedä miksi se puukkaa tuommoisia tuonne väliin.