vaikea ystävystyä

onko muille käynyt näin;
eli nyt 37-vuotiaana ystävät jääneet.
Mulle kävi niin että kun odotin toista lastani(nyt7v) muutimme paikkakuntaa, aloimme rakentaa, masennuin ja menetin entisen elämäni. Aluksi kykenin puhumaan tilanteestani vanhoille ystävilleni mutta sitten voimat meni arjesta selviämiseen ja suremiseen- yhteyden pito katkesi ja uusia uudelta paikkakunnalta en osaa hankkia- käyn jumpilla, juttelen lasteni kavereiden äitien kanssa mutta tunne yhteys ja aitous puutuu. KOen että olen yrittänyt mutta esimerkiksi kotiin on vaikea kutsua ketään...

 

Mulla ei ihan noin ole, mutta tavallaan vaikeata on mullakin ystävystyminen. Juttelen mielelläni ihmisten kanssa, aloitan juttelun ja osaan myös jatkaa. Jossain vaiheessa alkaa jostain syystä tuntua että olen liian tuttavallinen, että olen taakaksi muille. Vaikka aikaisemmin en ole ketään kotiin kutsunut, olen nyt tehnyt poikkeuksen. No, katsotaan miten tässä menee.

Ongelmanani on kai se että kun alan tuntea itseni liian tuttavalliseksi alan perääntyä jotta en häiritsisi ja se kaiketi sitten tulkitaan niin että olenkin töykeä tai välinpitämätön.

Toisaalta, mieluummin olisin liian tuttavallinen kuin töykeä ja välinpitämätön.

No, osasinkohan tulkita itteenikään ihan oikein....

 

Mä olen huomannut, että kun ikää tulee lisää on selkeästi vaikeampi ystävystyä uusien ihmisten kanssa kuin nuorempana.
Itse olen hyvin ihmisten kanssa toimeentuleva ja sosiaalinen yleisellä tasolla, mutta henkilökohtaisessa elämässä syrjäänvetäytyvä ja kotikeskeinen. Kunnolla osaan ystävystyä vain ihmisen kanssa, jonka kanssa todellakin kemiat natsaavat yhteen ja ollaan samalla aaltopituudella. Sellaisia ns. tuttavia on paljonkin, mutta vaan oikeastaan ihan pari hyvää ystävää. Välillä kaipaisin sellaista itseni kaltaista saman henkistä ystävää, joka samassa elämäntilanteessakin. Juuri tuo mainitsemasi aitous pitää olla vahvasti läsnä kun solmii uusia ystävyyssuhteita.

 

Olen Lynxin kaa samaa mieltä, iän myötä hankalampi ystävystyä. Kai sitä on tarkempi ja valikoivampi, etenkin jos on ikäviä pettymyksiä sattunut läheisten ystävien kaa.

Olen sellainen, että annan paljon ystäville, tai ainakin itsestä tuntuu siltä, mutta samaa huomaavaisuutta ei tuu takaisin. Kutsun mielellään kotiin, mutta takaisin ei kutsuja satele. Minut otetaan jotekin itsestään selvyytenä. Kai en itse arvosta itseäni tarpeeksi, että itsestäsi tuntuisi siltä, että muut arvostaisivat. Ehkä kaverit käyttäytyvät ihan normaalisti, mutta olen "herkkähipiäinen", tiedä häntä. Kutsun kamuja kotiin ja pian huomaan, että he kutsuvat keskenään toisiaan, muttei minua. En ole mitenkään dominoiva tyyppi, jos siltä vaikuttaa. Päin vastoin, vedän puoleeni juuri niitä, enkä halua olla mikään pomppunalle. Ja semmoisten kamujen kaa just joutuu monesti ristiriitoihin. En laske heitä siksi oikeiksi aidoiksi ystäviksi, jos koko ajan saa varoa sanojaan ja toinen saa pamautella mitä tahansa henk.koht. ilkeää.

Hankala ymmärtää mistä johtuu, ehkä en laske kuitenkaan tarpeeksi lähelle. Lapsen ja itsenikin takia kaipaisin etenkin enemmän kontakteja lapsiperheiden kanssa, mutta hyviä fiiliksiä ei niin vaan tuu uusien ihmisten kaa.

 

minulle on niin outoa olla äiti ja emäntä...ja uudella paikkakunnalla tutustuminen vaikeaa.
eli lapsuudenkodissani aikoinaan ei vieraita käynyt, oli mielenterveysongelmaa ja noin- silloin sinnittelin hyvän koulumenestyksen ja kavereiden ansiosta mutta aina oli näytön tarve kova- minä kuulun joukkoon vaikka taustat oudot- ja minulla oli todella paljon perheen ulkopuolista elämää-mikä oli aivan ihanaa-kotona oleminen oli ajoittain mahdotonta ja esimerkiksi ylioppilasjuhlistani tuli muutaman sukulaisen edessä vietetty katastrofaalinen oman äitini raivojuhla josta lähdin hysteerisesti itkien ja kuitenkin puolen tunnin kuluttua kiersin muiden juhlissa onnittelemassa hymyillen .
Hyvänen aika se kostautuu nyt... saan melkein paniikki kohtauksen emännöimisestä, miten ollaan äitinä luontevasti... ihan tuntuu että pää räjähtää tästä yksinäisyydestä ja peloista ja se mistä alussa äitiydessä nautin on katoamassa- pitäisi suurin piirtein olla kannustus tai opetuspaikka kun mitään roolimallia mistä ammentaa ei ole!!!
LÖYTYISKÖ NEUVOJA

 

Tutustun suht helposti ihmisiin, mutta tuo ystävystyminen on sitten eri asia. Olen mielstäni aika hiljainen ja omat asiat itsellään pitävä. Näin netissä pystyy purkamaan tuntojaan. Nykyisellä asuin paikkakunnallani olen tutustunut muihin äiteihin käymällä perhekahviloissa (mll:n ja seurakunnan), sekä avoimessa päiväkodissa silloin tällöin.

Kotiini en kanssa helposti osaa ketään pyytää, melkein käy että ensin käydään jonkun kotona ja sitten uskallan pyytää käymään meillä. Meillä on tytöt kuitenkin pinempiä kuin sinulla ja ehkä muihin äiteihin tutustuminen on helpompaa.

Oikeita ystäviä minulla ei mielstäni ole kuin neljä ja heistäkin kaksi asuu aivan muualla. Kaksi täällä ja tutustuttu oikeastaan mieheni kautta (kaverien vaimot) ja omansa ajan kanssa otti tämä.

:hug: :hug: kajakki. Meilläkin ei porukkaa pahemmin vieraillut kun olin lapsi. Äidillä masennusta :/ , ei huvittanut kutsua kavereita kylään.

 

Minä taas olen luonteeltani sellainen, että en paljon luokittele ihmisiä ja kutsun herkästi meille kylään. Täällä Keski-Karjalassa on kuitenkin niin yhteen suuntaan pyörivät piirit ilmeisesti, ettei kellään riitä aikaa minulle ja lapselleni... Tai sitten olen vaan niin paska ihminen, ettei minuun haluta tutustua paremmin. Saas nähdä, tuottaako tuo uusi ilmoitus yhtään tuttavuutta!

Omat kaverit jäivät muuton yhteydessä kauemmas, eikä heillä sinkuilla ole varmaan intressejä ottaa osaa vauva-arkeemme. Sukulaisetkin näyttävät vetäytyvän ja antavan tilaa juuri nyt, kun heitäkin kaipaisi seuraksi!

Kieltäydyn tunnustamasta, että olen niin masentunut että lääkkeillä tehtäisiin ihmeitä. Kyllä tämä enemmän on sellaista ihmiskato-vitutusta - suokaa anteeksi tuo termi. Ajatukset junnaa samoissa jutuissa, kun kukaan ei koskaan mitään soittele tai käy tai ees varmaan ajattele. :|

 

Ystävät jotenkin kummasti jää kun tulee äidiksi...Sinkkuystävät ei pidä yhteyksiä ja perheelliset asuu liian kaukana..Vaikea on tutustua uusiin ihmisiin joo.Nyt olen tutustunut yhteen ja kerran he kyläilleet meillä.Mulla on yksi sydän-ystävä mutta mä en ole varmaan sitä hänelle.Meillä on samanikäiset lapset ja samanlaiset ajatusmaailmat.Sit on kavereita joita näkee joskus harvemmiten kylläkin.Kyllä tosiystävyyden pitää natsata molemminpuolisesti.

 

Mulla ei ihan noin ole, mutta tavallaan vaikeata on mullakin ystävystyminen. Juttelen mielelläni ihmisten kanssa, aloitan juttelun ja osaan myös jatkaa. Jossain vaiheessa alkaa jostain syystä tuntua että olen liian tuttavallinen, että olen taakaksi muille. Vaikka aikaisemmin en ole ketään kotiin kutsunut, olen nyt tehnyt poikkeuksen. No, katsotaan miten tässä menee.

Ongelmanani on kai se että kun alan tuntea itseni liian tuttavalliseksi alan perääntyä jotta en häiritsisi ja se kaiketi sitten tulkitaan niin että olenkin töykeä tai välinpitämätön.

Toisaalta, mieluummin olisin liian tuttavallinen kuin töykeä ja välinpitämätön.

No, osasinkohan tulkita itteenikään ihan oikein....

Lueskelin tota vanhaa kirjoitustani. Eipä ole uusista tutuista sen parempaa tullut. Kiireisiä ja vaikka ovatkin saman henkisiä, eivät varmaan ole vailla ystävää ja tilaa uudelle ei ole. Harmi.

 

Voi hitsi... Just tätä mä en ymmärrä, että ollaan liian kiireisiä / uusille ystäville ei ole tilaa. Se on vaan niin totta tällainen käytös meiltä aikuisilta ihmisiltä Ja sitä paitsi, kenellä niitä ystäviä edes voi olla liikaa?? Omasta mielestäni itse olen avoin ja vastaanottavainen ihminen, joka tutustuu helposti ihmisiin. Ystävyyssuhteet syntyvät sitten ajallaan jos syntyvät.

Olen myös ajatellut niin, että itselleni ystävät ovat todella tärkeitä ihmisiä ja arvostan sitä, että he haluavat olla osa elämääni. Tästä syystä haluan nähdä myös vaivaa ystävieni eteen (esim. järjestämällä aikaa heille jne. vaikka aikataulut huutavat jo valmiiksi punaisella), mutta en odota, että kaikki ystäväni toimivat minun itseni suhteen samoin. Me olemme erilaisia ihmisinä ja toteutamme ystävyyttä eri tavoin. Eräskin ystäväni on sellainen tyyppi, että juuri koskaan hän ei ole ehtinyt olkapääksi jos vaikka on ollut jotain murheita, mutta joku toinen ystävistäni kyllä. Tämä "olkapäätön" ystäväni puolestaan saattaa muistaa tuosta vaan tuoreilla sämpylöillä, joita on tehnyt tai jotain muuta vastaavaa. Koen myös hänen ystävyytensä yhtä aitona kuin muidenkin, vaikka hän ei omaa aikaansa niin auliisti jaakaan kuin vaikkapa mitä minä itse vastaavissa tilanteissa jakaisin... Täytyy kyllä myöntää, että aina erilaisuus ei tunnu rikkaudelta ja pientä mielipahaa saattaa olla ilmassa -puolin ja toisin.

 

ystävystyminen tai uusien tuttavuuksien solmiminen tuntuu vaikealta. Itselläni samalla paikkakunnalla kaksi samassa tilanteessa olevaan kaveria, toinen näin netin kautta saatu ja toinen miehen serkun vaimo. Heitä tapaan silloin tällöin ja käydään vauvan (10 kk) kanssa MLL:n avoimessa perhekahvilassa aina kun päästään, kahvila on auki joka ke 3 h. En vain osaa jutella avoimesti kahvilassa olevien äitien kanssa, en osaa ottaa osaa keskusteluihin. Olen iloinen, ystävällinen, vähän ujo mutta yleisesti ottaen puhelias ihminen, mutta jotenkin vaan jutteleminen tuntuu vaikealta ja en uskokaan että perhekahvilasta ystäviä saisin, käynkin siellä lähinnä lapsen takia, siksi että lapsella olisi tilaisuus leikkiä muiden vauvojen kanssa ja meneehän siinä mukavasti puolet päivästä kun jossakin käväsee. Ja jos toiseen äitiin tutustuisin siellä, haluaisin että meillä myös kemiat natsaisivat muutenkin ja meillä olisi muutakin yhteistä kun se vauva, en haluaisi tavata ketään ihan vain lasten takia...

 

Edellisessä jäi sanomatta että näiden äiti-ystävien lisäksi mulla on kolme läheistä lapsetonta kaveria ja työkavereita joiden kanssa pidän yhteyttä vaikka olen hoitovapaalla, mutta toivoisin lisää äiti-ystäviä, koska ainoastaan he voivat tietää millaista elämää tällä hetkellä vietän...

 

Minulla myös ystävät aina jääneet muuttojen vuoksi, toki he ovat vielä olemassa mutta yhteydenpito on harvaa ja nähdään vielä harvemmin enää. Se on mielestäni kummallista että minun pitää aina raahautua entisille asuinpaikkakunnille jos haluan nähdä "ystäviäni", he eivät koskaan tule meille vaikka kutsuttu on. Usein työpaikalta on löytynyt ystäviä aikuisena mutta viimeisessä työpaikassa en ollut kenekään kansa vapaa-ajalla tekemisissä, oikeastaan siksi kun en lähtenyt mihinkään ryyppäjäisiin. Viihdyn kotona eikä mulla ole harrastuksia tällä hetekllä, sinkkuna ollessa kuntoilin ahkerasti. Nyt minulla on tuossa naapurustossa yksi toinen äiti-ihminen jota pidän ystävänä, tosin en tiedä pitääkö hän minua?! Mutta kuitenkin ihminen jolle voin puhua ja jonka kanssa nähtäillään. Käyn lapsen kanssa kerhoissa mutta ei niissä ole kuin hyvänpäivän tuttuja, en edes tiedä useimpien äitien nimiä siellä vaikka jutellaankin niitä näitä. Enkä ole niin rohkea että kutsuisin tuosta vaan meille kylään, sitä paitsi voisivat vaikka kieltäytyä... En sure sitä että nyhjäämme koko perhe useimmiten kotona mutta joskus tuntuu siltä että olisi kiva ihan vain oman kaverin kanssa irroitella arkielämästä, enkä tarkoita nyt bailaamista, se ei kiinnosta. Minun irtiottoni on n. kerran kuussa tai harvemmin kun hermostun sähinään kotona ja lähden yksin kauppaan!

 

:wave: täällä myös yksi äiti ja vaimo,joka vailla ystävää,maalle muutettu ja en ole täällä saanut aikaiseksi tutustua kehenkään niin että olisi ystäviä,ja olen muutenkin huono tutustumaan,pitää myös ne kemiat natsaa hyvin yhteen,että onnistuu,joskus sitä vaan tuntee itsensä niin yksinäiseksi,vaikka onkin nuo 2 poikaa,mutta ei se ole sama kuin olisi kahviseuraa tai shoppailuseuraa tms. :ashamed:

 

Mä olen huomannut, että kun ikää tulee lisää on selkeästi vaikeampi ystävystyä uusien ihmisten kanssa kuin nuorempana.
Itse olen hyvin ihmisten kanssa toimeentuleva ja sosiaalinen yleisellä tasolla, mutta henkilökohtaisessa elämässä syrjäänvetäytyvä ja kotikeskeinen. Kunnolla osaan ystävystyä vain ihmisen kanssa, jonka kanssa todellakin kemiat natsaavat yhteen ja ollaan samalla aaltopituudella. Sellaisia ns. tuttavia on paljonkin, mutta vaan oikeastaan ihan pari hyvää ystävää. Välillä kaipaisin sellaista itseni kaltaista saman henkistä ystävää, joka samassa elämäntilanteessakin. Juuri tuo mainitsemasi aitous pitää olla vahvasti läsnä kun solmii uusia ystävyyssuhteita.

Ihan joka sana olisi voinut olla minun kirjoittamani. Juuri vähän aikaa sitten juttelin yhden ystäväni ( niistä jotka voi laskea yhden käden sormilla) kanssa asiasta, ja hän sanoi joskus aiemmin luullensa, että minulla on paljon ystäviä, kun olen niin puhelias, välitön ja sosiaalinen. Sitä olenkin, mutta kuitenkin ysävystyminen syvemmällä tasolla on minulle vaikeaa, koska tuntuu ettei oikein kukaan tunnu tarpeeksi "hengenheimolaiselta" ystäväksi.

Ehkä olen vain liian nirso, ja haaveilen sellaisesta ystävyydestä jota ei ole olemassakaan. Mutta kuitenkin tuntuu, että kaikilla muilla on todellisia henkiystäviä paitsi minulla. :/

 

Oikein hyviä ystäviä ei tarvi olla paljon, mutta yksi ainakin. Itsellänikin siinä mielessä kurja tilanne, että se tosi hengenheimolainen asuu satojen kilometrien päässä. Lisäksi minulla on kaksi muuta todella hyvää ystävää, mutta valitettavasti hekin asuvat niin kaukana, että usein ei nähdä. Näitten nuoruudenystävieni jälkeen en ole kyllä yhtä hyviä ystäviä enää uusilla paikkakunnilla saanut, tuttuja on paljon, mutta ei juuri niitä, joille viitsisi puhua syvällisiä. Mulle on mahtavia hetkiä elämässä aina kun nähdään noiden vanhojen kavereiden kanssa. Sitä ei voi sanoin kuvailla, kun ymmärretään toisiamme puolestakin sanasta vaikka ei oltais puoleen vuoteen nähty.

 

Itse olen myös 37v ja on vaikeaa löytää ystäviä. Mutta luultavasti syynä on minun aksentti... olen unkarilainen. Puhun aika hyvin siis suomea, kun olen asunut täällä jo liki 11 vuotta, mutta silti.

 

Mulla vähän erilainen tarina, multa jäi jo ennen lapsia ne entiset sinkkuystävät koska minä muutuin ja kasvoin ulos siitä ahtaasta boxista, jossa vain kelpasin näille hmm... miten sen nyt nätisti sanoisi, ei ihan snobi, mutta "cityystävillle"... he muuttuivat mielestäni materialistisempaan suuntaan ja minä poispäin... ei toiminut yhteys enää. Tuohon valmiiseen soppaan ei tarvittu kuin yksi iso riita, joka sekoitti pakan. Itse koitin vielä sopua, mutta en saanut vastakaikua. Jälkeenpäin koin että hyvä näin, ei se enää ollut vuosiin oikeanlaista ystävyyttä.

Tulin tavallaan enempi omaksi itsekseni, miten se nyt sanotaan, löysin itseni/itseäni (voiko koskaan olla valmis, musta ei).

Nyt on vaikea tutustua, ja ainoa väylä mulle on netti, koska täällä edes näkee ystävänhakua olevan... ja onkin muuten paljon!

 

:snotty: Ei minullakaan ole täällä uudella paikkakunnalla tullut ystäviä. Olen puhelias, mutta todella ujo.

 

Joo, mulla kanssa ollut aina vähän hankalaa uusiin ihmisiin tutustuminen. Oon aika ujo kuitenkin luonteeltani, että saa aina vähän potkia itseensä persuksiin että sais aloitteita tehtyä. Puhelias kyllä olen ja ihmisiä kutsun kylään mielelläni. Tuntuu vaan, että ne alkavat tuttavuudet jää aikas yksipuolisiksi...

 

Mulla vähän erilainen tarina, multa jäi jo ennen lapsia ne entiset sinkkuystävät koska minä muutuin ja kasvoin ulos siitä ahtaasta boxista, jossa vain kelpasin näille hmm... miten sen nyt nätisti sanoisi, ei ihan snobi, mutta "cityystävillle"... he muuttuivat mielestäni materialistisempaan suuntaan ja minä poispäin... ei toiminut yhteys enää. Tuohon valmiiseen soppaan ei tarvittu kuin yksi iso riita, joka sekoitti pakan. Itse koitin vielä sopua, mutta en saanut vastakaikua. Jälkeenpäin koin että hyvä näin, ei se enää ollut vuosiin oikeanlaista ystävyyttä.

Tulin tavallaan enempi omaksi itsekseni, miten se nyt sanotaan, löysin itseni/itseäni (voiko koskaan olla valmis, musta ei).

Nyt on vaikea tutustua, ja ainoa väylä mulle on netti, koska täällä edes näkee ystävänhakua olevan... ja onkin muuten paljon!

Joo, siis ystävänhakua on täällä paljon, ja itsekin oon jo useita viritelmiä yrittänyt tehdä. Mutta ne on vaan aina kaatuneet johonkin, ehkä ajanpuutteeseen, siis sen toisen osapuolen taholta... Itsellä kun ei ole samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä ja niitä tosiaan kaipaisin, niin oon ollut aika pettynyt kun ei täältäkään niitä uusia tuttavuuksia ole sitten löytynyt.

 

Mistä Sabira olet kotoisin? Minä Pohjois-Savosta ja lapset ovat syntyneet 2000, 2002 ja 2007, kaikki loppuvuodesta.