väsyttää

Meillä siis erosta vasta 3,5 kuukautta ja syy oli se, että mies löysi laivareissulta uuden ja paremman jonka kanssa muutti viikon tuntemisen jälkeen yhteen. Nyt on tilanne se, että tuntuu ettei isä aio hoitaa mitään tähän eroon liittyvää. Ei muista lastenvalvojan tapaamisia tai mitään, ei soittele lapsille tapaamisten välillä vaikka aikaa saattaa välissä mennä 4 viikkoa. Tapaamiset on kyllä tähän asti hoitanut ihan ok, ja ensi viikollakin lapset ovat menossa isälleen 4 päiväksi isän lomalla. Ei siinä mitään, kiva kun tapaa.

Mutta nyt alan väsyä siihen, että syyttää erosta koko ajan mua. Tänäänkin kun soitin ja kysyin miksi ei ole lastenvalvojalle tullut oli seurauksena 1,5 tunnin tappelu puhelimessa. Mitään ei häneltä saisi kysyä puhumattakaan että jotain vaatisi (edes lapsiin liittyvää) ja kun eron syy on kuulemma mun nalkutus. Kun koko 7,5 vuoden avioliiton aikana en hänen sanojensa mukaan tehnyt mitään muuta kun nalkutin. Sitä ex ei vaan muista, että siihen nalkutukseen ihan oikeasti saattoi olla syytäkin. Kun ei ex kotona juuri mitään tehnyt. Makasi vaan ja veti kaljaa varsinkin viimeisen vuoden. Yhden tekstari-netti-suhteen annoin jo pari vuotta sitten aika pienellä keskustelulla anteeksi. Eikä ex olisi halunnut perheen kanssa juuri aikaa viettää. Joskus lähdin hänen vanhemmilleen ihan siksi, että automatkat hänen oli pakko puhua mun kanssa. (kun kerroin sen hän vaan sanoi, että silläkin yritin häntä painostaa johonkin mitä hän ei halunnut) Mitä perhe-elämää se on, jos jokaisesta yhteisestä kahdenkeskisestä (tai perheenkeskisestä) hetkestä pitää tapella??? Lisäksi ex myöntää valehdelleensa mulle ihan tuntemisen alusta asti... Ja sitten kehtaa joka keskustelussa kertoa, että oli mun syy että muutti toisen naisen luo. Että olin kuulemma niin kamala ettei kestänyt enempää. Kun mun mielestä perhe-elämään kuuluu yhdessäolo ja toisen seurasta nauttiminen. Okei, myönnän ettei kaikenkaikkiaan taidettu sopia yhtään yhteen ja taidettiin kumpikin tehdä toinen käytöksellään ihan hulluksi. Mutta silti minä rakastin loppuun asti ja yritin puhua pariterapioista sun muista että oltais saatu jotain muutosta aikaan. Ja sitten toinen jaksaa koko ajan vaan muistuttaa, että "en olis sua jättänyt ellet olis jankuttanut". Ei tämä tilanne ole mulle muutenkaan helppo, kun tahtomattani olen tähän tilanteeseen joutunut. En olisi missään tapauksessa halunnut eroa. Onko sen exän vielä yritettävä pilata mun elämä nytkin? Anteeksi pitkä sepustus, mutta just nyt vaan tää tilanne on ylikuumennut ja mua masentaa ja väsyttää toisen yritys saada mut yksin näyttämään syypäältä tähän tilanteeseen...

 

Voi minä ymmärrän sinua niin hyvin. Ja tuo aika erosta on niin lyhyt, että ajatukset menevät vielä taatusti vuoristorataa. Jossain vaiheessa kauhea ikävä, sitten viha, katkeruus, toivo ja häpeä. Puoli vuotta salailin asiaa naapureiltanikin. Kaikkien tunteiden kirjo on ja usein vielä itselläni päällekkäin.

Lapseni isä lähti aivan samalla tavalla. Tosin niitä naisia on ollut joitain kertasuhteita. Minun ex sanoi, ettei koskaan rakastanut. Minä pakotin hänet kaikkeen. Elimme siis valheessa 6 vuotta. Minusta erotessaan hän hylkäsi kirjaimellisesti myös lapsensa.

Onneksi sinun ex sentään tapaa lastaa, vaikkakin kai (vielä) harvoin. Nostan hattua, että jaksat (toivottavasti) olla erossa lapsestasi tämän ajan. Ja lapsesi voi siten elää mahdollisimman tasapainoisena.

Minulla poikamme kävi myös lastenpsykiatrin luona, koska isän katoaminen oli niin suuri järkytys lapselle. Ja itse kävin perheneuvolassa, koska en olisi jaksanut oman ja lapseni surun kanssa. Voi olla, että se auttoi, se puhuminen. Vaikka silloin tuntui aina pahemmalta käyntien jälkeen.

Lapsen isäkin voi olla vielä shokissa tapahtuneen takia ja alkuhuumassa uutensa kanssa, joten eroon liittyvät asiat miehet kai helposti työntää sivuun. MInun ex on vasta nyt, vuosi eron jälkeen, pystynyt hiukan puhumaan. Mutta lastenvalvojalle ei suostu vieläkään tulemaan.

Tuokin oli niin tuttua, että lähdin mieheni kanssa autolla johonkin, että saimme puhuttua. Ex ei puhunut milloinkaan mistään ja ymmärrän nyt, että se on vain hänen tapa elää elämää. Exäni koki myös minusta normaalit asiat jankutukseksi. Tämä juontaa juurensa lapsuudenkodistaan; siellä ei saa puhua mitään asioitaan. Vain kevyttä smaltalk:ia saa puhua.

En usko, että tällainen ihminen oppii puhumaan ellei itse halua muutosta tai ymmärrä kasvaa aikuisemmaksi. Ja kun pitäisi elää uusperhe-elämää, niin miten se onnistuu ihmisen kanssa, joka ei puhu!

Tuo puhumattomuus pitkittää erosta toipumista. Mutta on kai parempi että puhut vaikka itseksesi asioita läpi. Minä en pysty milloinkaan ymmärtämään tuollaisia miehiä, niinkuin sinun ja minun ex.

Mutta ehkä he todellakin olivat vääriä jo alun alkaen, mutta ehkä vain luoja tietää, mikä heitä saa vain rakastamaan.

Toivon, että sinuakin jo vuoden päästä tai aiemmin helpottaa. Voit katsoa asiaa ikäänkuin kauempaa ja avoimemmin silmin. Minua ei toisaalta helpota. Mutta ajatukset ovat muuttuneet ja on jo päiviä, etten ajattele exää enää. Voin nauttia lasin viiniä kotiterassilla ja nauttia auringonlaskusta. Se on saavutus!

Ajattele, että sinulle sopivampia on, vaikka se ei ehkä olekaan päällimmäinen ajatus. Minä en voisi seurustella vielä, mutta tiedän, että jonain päivänä olen siihen kyllin vahva. Ja sillon on vahvempi kuin moni ja milloinkaan.

:hug: :hug: :flower:

 

Sen verran tuli mieleen tuosta tarinastasi, että kyllä jokainen aikuinen on itse vastuussa teoistaan ja tunteistaan. Vaikka olisitkin nalkuttanut, niin miehesi on kuitenkin tavallaan vastuussa siitä, ettei nostanut kissaa pöydälle silloin kun nalkutus harmitti.
Mutta tietysti, minkäs siinä tekee jos ei osaa kertoa toiselle, että joku asia harmittaa. se on kyllä ikävintä, jos toiseen ei saa minkäänlaista kontaktia. :headwall:
Voimia!

 

\

Voi minä ymmärrän sinua niin hyvin. Ja tuo aika erosta on niin lyhyt, että ajatukset menevät vielä taatusti vuoristorataa. Jossain vaiheessa kauhea ikävä, sitten viha, katkeruus, toivo ja häpeä. Puoli vuotta salailin asiaa naapureiltanikin. Kaikkien tunteiden kirjo on ja usein vielä itselläni päällekkäin.

Lapseni isä lähti aivan samalla tavalla. Tosin niitä naisia on ollut joitain kertasuhteita. Minun ex sanoi, ettei koskaan rakastanut. Minä pakotin hänet kaikkeen. Elimme siis valheessa 6 vuotta. Minusta erotessaan hän hylkäsi kirjaimellisesti myös lapsensa.

Onneksi sinun ex sentään tapaa lastaa, vaikkakin kai (vielä) harvoin. Nostan hattua, että jaksat (toivottavasti) olla erossa lapsestasi tämän ajan. Ja lapsesi voi siten elää mahdollisimman tasapainoisena.

Minulla poikamme kävi myös lastenpsykiatrin luona, koska isän katoaminen oli niin suuri järkytys lapselle. Ja itse kävin perheneuvolassa, koska en olisi jaksanut oman ja lapseni surun kanssa. Voi olla, että se auttoi, se puhuminen. Vaikka silloin tuntui aina pahemmalta käyntien jälkeen.

Lapsen isäkin voi olla vielä shokissa tapahtuneen takia ja alkuhuumassa uutensa kanssa, joten eroon liittyvät asiat miehet kai helposti työntää sivuun. MInun ex on vasta nyt, vuosi eron jälkeen, pystynyt hiukan puhumaan. Mutta lastenvalvojalle ei suostu vieläkään tulemaan.

Tuokin oli niin tuttua, että lähdin mieheni kanssa autolla johonkin, että saimme puhuttua. Ex ei puhunut milloinkaan mistään ja ymmärrän nyt, että se on vain hänen tapa elää elämää. Exäni koki myös minusta normaalit asiat jankutukseksi. Tämä juontaa juurensa lapsuudenkodistaan; siellä ei saa puhua mitään asioitaan. Vain kevyttä smaltalk:ia saa puhua.

En usko, että tällainen ihminen oppii puhumaan ellei itse halua muutosta tai ymmärrä kasvaa aikuisemmaksi. Ja kun pitäisi elää uusperhe-elämää, niin miten se onnistuu ihmisen kanssa, joka ei puhu!

Tuo puhumattomuus pitkittää erosta toipumista. Mutta on kai parempi että puhut vaikka itseksesi asioita läpi. Minä en pysty milloinkaan ymmärtämään tuollaisia miehiä, niinkuin sinun ja minun ex.

Mutta ehkä he todellakin olivat vääriä jo alun alkaen, mutta ehkä vain luoja tietää, mikä heitä saa vain rakastamaan.

Toivon, että sinuakin jo vuoden päästä tai aiemmin helpottaa. Voit katsoa asiaa ikäänkuin kauempaa ja avoimemmin silmin. Minua ei toisaalta helpota. Mutta ajatukset ovat muuttuneet ja on jo päiviä, etten ajattele exää enää. Voin nauttia lasin viiniä kotiterassilla ja nauttia auringonlaskusta. Se on saavutus!

Ajattele, että sinulle sopivampia on, vaikka se ei ehkä olekaan päällimmäinen ajatus. Minä en voisi seurustella vielä, mutta tiedän, että jonain päivänä olen siihen kyllin vahva. Ja sillon on vahvempi kuin moni ja milloinkaan.

:hug: :hug: :flower:

en ole yh, mutta tulinpa lukemaan näitä juttuja. tosin en tiedä miksi =)

siis ihaka ensimmäisen kerran elämässäni luen internetin keskustelu palstoilta jotakin järkevää tekstiä! aikuismaista!
sun teksti tuolle alkuperäiselle kirjoittajalle oli jotenkin "kaunis", ja ikävää että olet saanut kokea tuommoista, kuin myös on ikävää että a.peräinen kirjoittaja on kokenut saman jutun.

on ihana lukea juttuja joissa ei syytellä ja moitita toisia, ihan itku tuli silmään melkeinpä =)

 

Meillä erosta kulunut vasta kuukauden verran, mutta kaikki olikin minun syytäni. Kun en ymmärrä ex-miestäni.

Poika täyttää pian neljä kuukautta ja hän vienyt mun aikani syntymästä asti. Aika vaativa välillä, niin tietty mies jäänyt vähän paitsioon. Eikä alkuhuuman jälkeen pahemmin ole vaipanvaihdot ym. kiinnostanut.
Meillä ero tuli miehen päätöksestä, kun olen niin vaikea eikä mun kanssa voi asua. Olen yrittänyt sitä ennen kaiken minkä voin että perhe pysyisi kasassa mutta minkäs teet.

Tiedän, että miehellä oli loppuajasta ja tällä hetkellä jotain uusia juttuja menossa. :'( Tuntuu pahalta, eikä oikein tiedä mitä pitäis ajatella.
Itse olen niin ehdoton sen suhteen, etten muita naisia hyväksy. Jossain aikaisemmassa suhteessa petetty kunnolla, niin silloin jo päättänyt etten sitä enää katso. Mies kun olis kiinnostunut muistakin eikä yksiavioisuudesta. Ja muutenkaan ei ollut vielä valmis viettämään viikonloppuja kotona perheen kanssa tai käymään välillä sukulaisvierailuilla. Joka viikonloppu jossain kavereilla, eikä viitsi ilmoitella onko tulossa kotiin ja koska. Pariin kertaan kauppareissu kestänyt yli 12 tuntia. Eli parempi että erottu. Kypsyköön rauhassa ja ehkä sitten onnistuu jonkun toisen kanssa.

Nyt ei ole pariin viikkoon käynyt tapaamassa poikaa ja alkaa itse väsyä olemaan valmiustilassa 24/7. Kun pääse edes rauhassa suihkuun tai muutenkaan ole omaa aikaa.

Toivottavasti tämä oli vaan väliaikaista ja että pitää yhteyttä poikaan, koska hänelle kuuluisi isä ja äiti vaikka yhdessä asuttaiskaan.

Voimia sinulle ja toivon että asiat selviää! :hug: :hug: :hug:

 

Ei ole kiva, että kukaan joutuu tätä kokemaan. Ja tiedän kyllä että jokainen on vastuussa omista teoistaan, mutta olenkin eniten väsynyt siihen syytösten tulvaan joka jokaisessa keskustelussa mun päälle miehen taholta syydetään. Ja sulle cinderella, ei ole sun vika jos mies ei ole aikuinen eikä kestä arkea ja vastuuta!! Meillä oli tuo ihan sama ongelma, että mies ei tehnyt mitään, olisi halunnut vaan mennä kavereiden kanssa eikä mitään olisi saanut pyytää. Ja sitten minä olin hirviö kun sanoin asiasta. Ja eilinen oli vaikea mulle, kun puolitoista tuntia taas sain kuulla sitä kuinka kamala minä olin, ja kuinka vaadin ja painostin häntä viettämään perhe-elämää. Vaikka hän itse sen perheen halusi!!!

Ja kiitos kaunis aamu! Kirjoituksesi tosiaan rohkaisi ajattelemaan, että ehkä tämä tästä joku päivä. Onneksi on palsta missä voi puhua kun oma olo on paha, ja onneksi täällä on niitä jotka tätä tilannetta ymmärtää!

 

tuli oikein paha mieli kun luin teidän juttuja, toivottavasti miehet aikuistuvat ja tapaavat lapsiaan.

 

Minua itkettävät myös kirjoituksenne, sillä mieheni ilmoitti minulle rakastuneensa työkaveriinsa. Hän muutti tämän kanssa heti yhteen. Minulle hän ei puhunut asiasta mitään. Olimme olleet yhdessä vuosikausia ja luotin ja rakastin häntä sokeasti. Heti lähtönsä jälkeen hän alkoi uhkailla ja kiristää minua. Ilman ystävien ja lakimiehen apua en olisi tässä nyt.

On lohduttavaa kuulla, että tämä tuska tulee joskus helpottumaan. Ja että tällaisesta petetyksi tulemisesta voi joskus selvitäkin. Mutta oletteko te voineet antaa tällaisen teon miehellenne anteeksi? Minusta tuntuu, että vihaan ja halveksin häntä tästä hänen teostaan. Viha on myös äidin vihaa, sillä hän vei ajattelemattomuudellaan laspsiltamme kodin.

Tapaamis- ja elatussopimuksesta ei saada sovintoa aikaan. Miehelleni ei käy mikään, mitä ehdotan. Hän yrittää saada päätösvaltaa kaikkiin lasta koskeviin asioihin. Onneksi hän sentään tapaa jo nyt lapsia enemmän.


Se, että aika parantaa haavat, ei tässä tilanteessa juuri lohduta. En haluaisi tuhlata suloista elämääni tuollaisen lieron ajattelemiseen. Mutta kun hänet joutuu vielä kohtaamaankin lapsia hakiessa... häntä ei voi sulkea pois omasta elämästään noin vain.

 

Älkää hyvät naiset ottako syytä niskoillenne. Miehet vaan helpotta omaa oloaan syyttämällä kaikesta teitä. Se on niin helppoa miehille kun itsestään ei sitä vikaa muka löydy. Jos tollassia miehiä on niin uskokaa mua että joutavatkin mennä toisten risteiksi.
Nyt vaan nenä kohti uusia haasteita siskot.