Väsynyt tekemään KAIKEN...

Miks monet miehet kelaa, et nainen tekee KAIKEN kotona? Miten voi olla noin saatanan jääkautisella ajattelutavalla jäljessä kehityksestä!?
Hoidan 2 v. muksua, siivoan, pesen pyykit, teen ruoat, leikin pojan kanssa aina, miehellä löytyy aina hyvä tekosyy olla leikkimättä sen kanssa. Millon on selkä kipew, millon maha, millon ei vaan jaksa. Pahinta on, että se makaa päivät pitkät sohvalla, lukee jotain tai sit on puhelimessa tai röökillä! Minä vielä raskaana 30 viikolla! Tänään meni totaalisesti hermo kun ei sille voi edes enää puhua mistään. Ei kuule kun lukee jotain tai tekstaa jollekin.
Olen muutenkin saanut kestää uskomattoman paljon paskaa häneltä. Ollaan 5 vuotta oltu yhdessä, eikä hän ole kuukautta kauemmin tehnyt töitä. Hänellä on myös alkoholiongelma,tai oli. Ennen muksuja sain myös paristi päihini häneltä.
En vittu voi ymmärtää, voinko oikeasti rakastaa ihmistä niin paljon, että annan kaiken anteeksi enkä enää mieti vanhoja. Vaikka eihän tää tänäänkään mikään ihanne tilanne ole. Riittääkö teillä rakkaus tämmösissä tilanteissa? Oon aina ollut pitkäpinnainen ihminen ja uskon että kaikki pystyy parantamaan tapojaan jos itse haluaa. En vaan enää tiedä haluaako mieheni muuttua. Mutta eihän ole oikein erotakaan, ja viedä häneltä lapsia?
Pää tässä hajoo ku yrittää miettiä järkevintä ratkaisua..

 

Ainoa, mitä sinun minun mielestäni tulee tuollaisessa tilanteessa ajatella: mikä on oikein sinulle itsellesi ja ennen kaikkea lapsillesi. Älä mieti "onko oikein viedä isältä lapset", jos olosuhteet ovat mahdottomat, oma jaksamisesi on kortilla ja mies ei nosta sormeaankaan korjatakseen tilannetta. Lapsilla on oikeus isäänsä (tämä tosin vaatii isältäkin jonkinlaisia elonmerkkejä, lastenhoitoa, leikkiä ym.), ei päinvastoin.
Vihellä peli poikki ja käykää VAKAVA keskustelu. Sen jälkeen katsot esimerkiksi puoli vuotta (minusta ihan reilu aika), muuttuuko meininki. Jos muuttuu, hyvä. Jos ei, niin mieti tosissasi haluatko jäädä.

Toivottavasti tästä oli apua enkä loukannut Jaksamisia sinne, osaan hyvin kuvitella tilanteesi!

 

Moi! Kiitti vastauksesta! Et loukannut tietenkään. Noin mun varmaan kannattais tehdä. Ärsyttävää, kun tämä raskauskin vie niin paljon voimavaroja, ettei just nyt jaksais miettiä ratkasuja. Tumtuu että mieskin on jotenkin masentunut jostain syystä, kun ei sitä kiinnosta lähes mikään enää. Ja sit vielä lapsi joutuu näkee välil kun me riidellään ihan turhista asioista. Ainut mitä tiedän, on et näin ei vaan voi jatkua!
Kiitos kun jaksoit vastata! !Merkkaa tosi paljon mulle. En edes kehtaa omalle perheelle asiasta puhua...

 

Koittakaa keskustella. Sit otat sen ajan ja keskityt vauveliin ja kunhan vauvan kanssa on rankimmat alkuajat ohi niin katselet uudestaan.. Koita jaksella! :hug: Oon kokenut suht saman, lähdin kun toinen lapsi oli 5kk.

 

En kyllä ymmärrä jos olet turpiin saanut ja silti teit lapset tällaiselle miehelle.... haloo!!!

 

Älä välitä, Anneli, turha kenenkään on tulla tähän mitään jälkiviisastelemaan kun kyllähän sen nyt jokainen älyissään oleva ihminen ymmärtää, että jossittelu ja syyttely ei tässä nyt auta.

 

Aikaslailla samoilla linjoilla nimimerkki kittyb:en kanssa. Lisävinkkinä sanoisin että muutoksen pitäisi alkaa edes asteittain HETI ja tuossa 6kk menon täytyisi olla jo aivan erimallilla. Elä myöskään mene siihen koukkuun että mies on aikansa paremmin käyttäytyvä ja palaa pikkuhiljaa entiseen. Älä kuitenkaan uhkaile erolla (ei koskaan reilua eikä tuo aitoa muutosta) vaan kun olet eroon päätynyt (joka teidän tilanteessa tulee todennäköisesti olemaan viisain päätös) teet sen etkä sorru sääliin joka on täysin turhaa tuossa asiassa. Ja jos miehesti tekee fyysistä väkivaltaa tai jos edes sen uhka tuntuu todelliselta niin välitön ero. Erossa kannattaa olla tarvittaessa turvana vaikka sukulaiset tai kaverit. Muutenkin rohkaisisin puhumaan asioista vanhemmillesi ja muille läheisillesi.

 

Kiitos monista vastauksista!
Pahinta on just se, kun mulla ei ole kavereita kelle puhua. Eikä moni ymmärtäis, jos ei oo itse kokenut. Ei meillä väkivaltaa ole ollut kolmeen vuoteen. Ehkä minua kohtaan henkistä joo, mutta lapset pidän parhaani mukaan erossa riidoista.
Vanhempani tietävät vaikeista ajoista, samoin siskoni. Ja erolla en aio uhkailla. Olen päättänyt, että jos päätän erota, sen teen. Turha sitä mieheltä on kysellä, mielestäni hänen oikeutensa siihen ob menetetty.

 

Ja Kittyb, kiitos ihan kamalan paljon sulle tuesta!!!!
Ihanaa kun ymmärrät, koska olet kokenut saman. Yritän nyt vain keskittyä tulevaan vauvaan, sekä itseeni. Ehkä vähän parisuhteeseenkin.

 

Ole hyvä! Mielelläni kuulisin kuulumisiasi myöhemminkin