Väsynyt eikä turvaverkkoa

Täällä kyllä saisi neuvolan kautta perhetyöntekijän. Tosin tällä hetkellä niistä kuulemani mukaan on puutetta. Mutta itse en koe että perhetyöntekijä olisi ratkaisu turvaverkonpuutteeseen. Mulle turvaverkko lähinnä tarkoittaisi henkistä turvaa, tietoa siitä että jos on tunne ettei jaksa niin apu on aina lähellä. Monellahan se turvaverkko on omat vanhemmat tai puolison vanhemmat, jotka ottavat lapsia hoitoon niin että vanhemmillakin on mahdollisuus välillä ladata akkujaan.

Ota nyt se ptt. Jo pelkästään hetkinen omaa aikaa silloin tällöin auttaa avartamaan päätä. Tampereella mulla on vain hyviä kokemuksia tuosta perhetyöstä. Ne naiset oli kaikki oikein mukavia ihmisiä, ja mua auttoi jaksamaan jo se, että tiesin et joka toinen viikko on muutama tunti jotain muuta.

 

Ajattelin nyt että miten yleensä ihmiset selviytyy arjesta jos siis ympäriltä puuttuu se turvaverkko. Monella kun kuitenkin on jonkinlainen verkko ystäviä, sukulaisia tai muuten avuliata tuttavia joihin voi hädän tullen turvautua.
Hammasta purren?

Kun ei ole vaihtoehtoja niin pakkohan se vaan on selviytyä tai ainakin yrittää. :/
Meillä kyllä asuu sukulaisia lähellä, vaan eipä heistä mitään apua ole, joten ei viitsitä ikinä pyytääkään.

Meillä sama juttu. Joskus kakkosen ollessa vauva mies teki ihan ympäripyöreitä päiviä ja usein oli keikkaa ympäri Suomen ja mitään apua ei tullut mistään. Sosiaalitoimestakin sanottiin ettei meidän perheellä ole mahdollisuutta saada sieltä apua kun ei olla syrjäytyneitä tai ei ole alkoholin kanssa ongelmaa. :kieh: Silloin kävi kyllä mielessä että kaikkia alkoholisteja kyllä hyysätään mutta normaali tavallinen perhe ei saa mitään apuja vaan vaikka päällään on seistävä jaksaakseen...
Ja täytyy myöntää, että aika ikävältä tuntui kun anoppi sanoi ettei voi meillä olla kun " mitä ne lapsetkin siitä ajattelee kun mummo on koko ajan täällä?" Omat vanhemmat olivat itsekin töissä joten yksin oli pärjättävä.
Kamalaa aikaa tuo oli!!!

 

Hammasta purren?

Kun ei ole vaihtoehtoja niin pakkohan se vaan on selviytyä tai ainakin yrittää. :/
Meillä kyllä asuu sukulaisia lähellä, vaan eipä heistä mitään apua ole, joten ei viitsitä ikinä pyytääkään.

Meillä sama juttu. Joskus kakkosen ollessa vauva mies teki ihan ympäripyöreitä päiviä ja usein oli keikkaa ympäri Suomen ja mitään apua ei tullut mistään. Silloin kävi kyllä mielessä että kaikkia alkoholisteja kyllä hyysätään mutta normaali tavallinen perhe ei saa mitään!!!

No joku vois ajatella että miks helvetissä te pukkaatte niin paljon pentuja ettette niitä kykene kahdestaan hoitamaan ilman hirveitä tuskia ja avun vaatimista yhteiskunnalta.

 

En koe että mies on turvaverkko, mies on osa tätä perhettä. Mies ei myöskään ole päivisin kotona, joten ei hänestä apua ole silloin jos päivällä on voimaton olo.
Kukaanhan ei pakota mua olemaan kotona 24/7. Mutta kun en mä jaksa iltasin lähteä kävelemään tuntikausiksi jotta ei kotona tarvitsisi olla.
Käytännössä meillä ei ole koskaan miehen kanssa kahdenkeskeistä aikaa ( paitsi kun muksut nukkuu ).

 

Ajattelin nyt että miten yleensä ihmiset selviytyy arjesta jos siis ympäriltä puuttuu se turvaverkko. Monella kun kuitenkin on jonkinlainen verkko ystäviä, sukulaisia tai muuten avuliata tuttavia joihin voi hädän tullen turvautua.
Hammasta purren?

Kun mä olin aikoinaan esikoisen kanssa yksin ja entiset ystävät omissa menoissaan, ainoa ratkaisu oli löytää uusia ystäviä. Ystäviä, joilla samanlainen elämäntilanne kuin itsellänikin. Ystävyys syntyy vähitellen, kun toiseen tutustuu ja viettää yhdessä aikaa. Ja ainakin mä pidin silloin hirmu tärkeänä, että mulla tällainen ystävä löytyi. Ja varmasti piti ystävänikin, koska tiesi, että voi vaikka keskellä yötä tuoda muut lapsensa meille, kun lähtee seuraavaa synnyttämään. Tai jos on muuten elämässä vaikeaa, niin tukea löytyy. Mutta ei niitä ystäviä saa, jos ei yritä.

 

En koe että mies on turvaverkko, mies on osa tätä perhettä.
Käytännössä meillä ei ole koskaan miehen kanssa kahdenkeskeistä aikaa ( paitsi kun muksut nukkuu ).

No pitäisi päästä yli tuon ajattelumallin. Teidän pitäisi olla toistenne kalliot, turvaverkot. Ehkä jaksaisitte paremmin jos auttaisitte toisianne.

Ja tuo jälkimmäinen lause nyt on ihan normaali tilanne monessa perheessä, on teidän asianne jos ette niistä hetkistä osaa tehdä spesiaaleja. Lapset kasvaa, on teillä aikaa kodin ulkopuolellakin hummata.

 

Täällä kolme lasta,mies matkustaa paljon.turvaverkkoa ei ole,mummolat 800km päässä.lapset 6,3 ja 6kk ei ole koskaan olleet hoidossa.ystävätkin on tosi harvassa,puistossa ei ole samanhenkisiä ihmisiä,ja hesassa ollaan..

Eikö vanhin ole jo eskarissa? Keskimmäinenkin voi jo kerhoilla itsekseen. Siitä saa jo jonkin verran hengähdystaukoa. Pienimmän kanssa vauvakerhoon, muskariin jumppaan... Puistossa voi käydä ja jutella muitten äitien kanssa. Vaikka ei ihan ekalla kerralla löytyisikään sydänystävää niin pääsee ainakin vaihtamaan ajatuksia. Seuraavalla kerralla sitten enemmän. Siitä se lähtee.

 

Mikset sä lähde johonkin harrastukseen tai kursille tapaamaan ihmisiä?

Se nyt ei olisi ratkaisu tämänhetkiseen tilanteeseen. Kyllähän sitä tämän kokoisessa kaupungissa tapaa ihmisiä vaikka puistossakin. Mutta onko se pinnallinen jutustelu ratkaisu asiaan, on sitten jo oma juttunsa.
Eikä sitä henkisesti ja fyysisesti väsyneenä välttämättä jaksa harrastaa mitään.

No et sä syvää ihmissuhdetta löydä kyllä himaankaan linnottautumalla. Pakkohan se on ensin jutustellen tutustua.
Huomaat varmasti että olet vähän hankala.
Lähde viikonlopuksi nukkumaan, olkoot isä lasten kanssa. Äläkä sano ettei yksi viikonloppu mitään merkkaa, pakkohan se on jostain alottaa. Nukut vaikka joka iltapäivä tunni-pari kun puoliso kotiutuu.

Kyllä mä tunnen ihmisiä, joten ei se ole tässä ongelma.
Mutta asia selvä, ongelman ydin on se että minä olen hankala.

 

Meilläkään ei ole turvaverkostoa...Mies tekee onneksi kyllä ihan normaalia työpäivää ja on näin ollen illat ja viikonloput kotona. Mutta toinen mummula 200km päässä ja toiseen n.45min ajomatka, mutta hän on lähes aina töissä. Samoin kyllä miehen vanhemmat työelämässä.
Kavereita harvakseltaan...Kumpa olisi edes se yksi hyvä ystävä jolle voisi soittaa kun seinät kaatuu niskaan tai jonka kanssa voisi nähdä, lapset leikkiä keskenään ja aikuiset jutella ja möllöttää...
Kyllä sitä välillä miettii miten erilaista elämä olisi jos molempien vanhemmat asuisivat lähellä ja ehtisivät hoitaa muksua jotta saisi vaikka yhteistä aikaa miehen kanssa...

 

Hammasta purren?

Kun ei ole vaihtoehtoja niin pakkohan se vaan on selviytyä tai ainakin yrittää. :/
Meillä kyllä asuu sukulaisia lähellä, vaan eipä heistä mitään apua ole, joten ei viitsitä ikinä pyytääkään.

Meillä sama juttu. Joskus kakkosen ollessa vauva mies teki ihan ympäripyöreitä päiviä ja usein oli keikkaa ympäri Suomen ja mitään apua ei tullut mistään. Silloin kävi kyllä mielessä että kaikkia alkoholisteja kyllä hyysätään mutta normaali tavallinen perhe ei saa mitään!!!

No joku vois ajatella että miks helvetissä te pukkaatte niin paljon pentuja ettette niitä kykene kahdestaan hoitamaan ilman hirveitä tuskia ja avun vaatimista yhteiskunnalta.

Kiitos kauniista sanoistasi! :flower:
Asiat on harvoin niin yksinkertaisia kuin miltä ne kuulostaa tai näyttää, ainakaan sieltä suunnalta katsottuna. Meidän tilanne oli sellainen että kakkonen syntyi aikaisemmin kuin mitä piti. Ja mies oli yrittäjänä sopinut tekevänsä kaikki työt ennen odotettua synnytystä... No sitten kun vauva syntyi niin miehellä oli oikeati kädet täynnä töitä ja ne oli vaan pakko tehdä. Ja mä olin synnytyksen jälkeen todella huonossa kunnossa. En voinut istua tai kävellä pariin viikkoon. Olisi tarvittu apua jotta esikko olisi päässyt ulkoilemaan yms.
Eli kyse ei ollut suuresta määrästä lapsia vaan oli vähän kuin poikkeustilanne. Ja aina ei asioita voi suunnitella vedenpitävästi niin ettei mitään odottamatonta satu. Jos niin haluaa niin on paras olla tekemättä yhtään lasta.

 

Mikset sä lähde johonkin harrastukseen tai kursille tapaamaan ihmisiä?

Se nyt ei olisi ratkaisu tämänhetkiseen tilanteeseen. Kyllähän sitä tämän kokoisessa kaupungissa tapaa ihmisiä vaikka puistossakin. Mutta onko se pinnallinen jutustelu ratkaisu asiaan, on sitten jo oma juttunsa.
Eikä sitä henkisesti ja fyysisesti väsyneenä välttämättä jaksa harrastaa mitään.

No et sä syvää ihmissuhdetta löydä kyllä himaankaan linnottautumalla. Pakkohan se on ensin jutustellen tutustua.
Huomaat varmasti että olet vähän hankala.
Lähde viikonlopuksi nukkumaan, olkoot isä lasten kanssa. Äläkä sano ettei yksi viikonloppu mitään merkkaa, pakkohan se on jostain alottaa. Nukut vaikka joka iltapäivä tunni-pari kun puoliso kotiutuu.

Kyllä mä tunnen ihmisiä, joten ei se ole tässä ongelma.
Mutta asia selvä, ongelman ydin on se että minä olen hankala.

Musta vaikuttaa, että sä et ole hankala, vaan vähän masiksessa (en sano, että masentunut). Alkaa ehkä olla jo vähän vaikeaa ajatellakaan irtutuvansa perherutiineista. Minäkin suosittelen perhetyöntekijää.

 

Kyllä mä tunnen ihmisiä, joten ei se ole tässä ongelma.
Mutta asia selvä, ongelman ydin on se että minä olen hankala.

Ei se tarkoita että olisit hankala, jos kukaan ei tule ovikelloasi soittamaan ja sanomaan "hei, olen uusi turvaverkkosi". Mutta jos sä haluat itsellesi sellaisia ystäviä, joilta saat henkistä tukea, niin sun pitää itse tehdä asialle jotain. Mä luulen, että aika monikin äiti toivoo, että olisi hyviä äitiystäviä ja olisivat iloisia, jos sellaisen löytäisivät itselleen.

 

Siis sulta puuttuu ystävä?
Niitä on vaikea löytää, minä olin pitkään hyvin lapsi-ja mieskeskeinen ja koin myös, että mulla ei ole "ketään" jolle jutella, avautua jne, koska se meis vaan ei ole sellainen "ystävä" ja varsinkaan korvaa sitä jutteluseuraa.
Otin yhteyttä sitten varovasti nuoruuden ja lapsuuden kavereihin ja sieltä sitä alkoi löytyä, vertaistukea ihmisistä joita oli jo luullut kadottaneensa. Kokeiles sieltä.

 

En koe että mies on turvaverkko, mies on osa tätä perhettä.
Käytännössä meillä ei ole koskaan miehen kanssa kahdenkeskeistä aikaa ( paitsi kun muksut nukkuu ).

No pitäisi päästä yli tuon ajattelumallin. Teidän pitäisi olla toistenne kalliot, turvaverkot. Ehkä jaksaisitte paremmin jos auttaisitte toisianne.

Ja tuo jälkimmäinen lause nyt on ihan normaali tilanne monessa perheessä, on teidän asianne jos ette niistä hetkistä osaa tehdä spesiaaleja. Lapset kasvaa, on teillä aikaa kodin ulkopuolellakin hummata.

Me kyllä ollaan annettu kaikkemme tämän perheen eteen. Ja varmasti ollaan tuettu toinen toistamme. Monesti ollaan puhuttu miehen kanssa kuinka moni muu perhe meidän tilanteessa ois jo eronnut. Kuitenkin ollaan reilut 5 vuotta oltu kiinteästi perheenä. Ei meillä ole tapana käydä missään hummaamassa eikä sellaista edes kaivata.
kriisejä on meidän elämään mahtunut aika monta viime vuosien aikana. Ja noina aikoina se turvaverkko oisi oikeasti tullut tarpeeseen. Ei se pelkkä puolison apu ole aina riittävä.

 

Siis sulta puuttuu ystävä?
Niitä on vaikea löytää, minä olin pitkään hyvin lapsi-ja mieskeskeinen ja koin myös, että mulla ei ole "ketään" jolle jutella, avautua jne, koska se meis vaan ei ole sellainen "ystävä" ja varsinkaan korvaa sitä jutteluseuraa.
Otin yhteyttä sitten varovasti nuoruuden ja lapsuuden kavereihin ja sieltä sitä alkoi löytyä, vertaistukea ihmisistä joita oli jo luullut kadottaneensa. Kokeiles sieltä.

Kyllä mulla on 2 ystävää ja useampi kaveri. Mutta elämäntilanteista ja välimatkoista johtuen yksikään ei ole sellainen joilla olisi aikaa käydä kylässä kovinkaan usein ( tai laisinkaan ).
Enemmänkin mua harmittaa että meillä ei ole sitä sukulaisita koostuvaa turvaverkkoa johon voisi konkreettisesti tukeutua.
Yleisesti ottaen olen pärjännyt ilman turvaverkkoa, mutta viimeisen vuoden aikan olen huomannut että nyt sitä todellakin kaipaisi.

 

Älä muuta viserrä.Meillä myös ollut kriisiä toisensa jälkeen lapsettomuushoidoista alkaen.
Enkä koe mitään perhetyöntekijää ratkaisuksi,enkä edes sellaista halua vaikka olisin kuinka väsynyt.Haluan itse hoitaa kodin ja lapset vaikka sitten viimeisillä voimilla.
Harmi kun asut Tampesterissa,oltais voitu muuten ystävystyä

 

Kuitenkin ollaan reilut 5 vuotta oltu kiinteästi perheenä.
kriisejä on meidän elämään mahtunut aika monta viime vuosien aikana. Ja noina aikoina se turvaverkko oisi oikeasti tullut tarpeeseen. Ei se pelkkä puolison apu ole aina riittävä.

Nyt kyllä haiskahtaa jo piene marttyyrin paholainen.
Viisi vuotta perhe-elämää ei ole paljon, miten te siihenkin saatte sullottua vaikeuksia ja kriisejä noin hurjasti.
Mikä siinä on että ette nauti elämästänne? Osaatko vastata ihan selkeästi ilman suuttumista.

 

[/quote]

Musta vaikuttaa, että sä et ole hankala, vaan vähän masiksessa (en sano, että masentunut). Alkaa ehkä olla jo vähän vaikeaa ajatellakaan irtutuvansa perherutiineista. Minäkin suosittelen perhetyöntekijää.[/quote]

En mä sitä kiellä ettenkö olisi masentunut.

 

Kyllä mulla on 2 ystävää ja useampi kaveri. Mutta elämäntilanteista ja välimatkoista johtuen yksikään ei ole sellainen joilla olisi aikaa käydä kylässä kovinkaan usein ( tai laisinkaan ).
Enemmänkin mua harmittaa että meillä ei ole sitä sukulaisita koostuvaa turvaverkkoa johon voisi konkreettisesti tukeutua.
Yleisesti ottaen olen pärjännyt ilman turvaverkkoa, mutta viimeisen vuoden aikan olen huomannut että nyt sitä todellakin kaipaisi.

Kurja tilanne Mutta niitä turvaverkkona toimivia sukulaisia on vielä vaikeampi saada kuin uusia ystäviä. Koita löytää uusia ystäviä alueelta, jolla asut. Tiedän, että ei ole ehkä ihan helppoa, mutta jos ei edes yritä, niin ei niitä saa. Mä olen aika varma, ettet ole asuinalueellasi ainoa äiti, joka kaipailisi äitiystävää. Sun pitäisi vaan alkaa etsimään nämä muut äidit. Yksikin heistä varmaan riittäisi.

 

Ei ole meilläkään oikein turvaverkkoa. Anoppi auttaa minkä pystyy, mutta on itse vielä työelämässä ja välimatkaa reilu 100km, niin..

Pakko se on vaan itse jaksaa. Huonoilla yöunilla menty kohta 2 vuotta.

 

mä asun lähellä,lähdetään yhdessä johonkin kahvitteleen vaikka lastenkanssa ja tutustutaan =)

 

Kuitenkin ollaan reilut 5 vuotta oltu kiinteästi perheenä.
kriisejä on meidän elämään mahtunut aika monta viime vuosien aikana. Ja noina aikoina se turvaverkko oisi oikeasti tullut tarpeeseen. Ei se pelkkä puolison apu ole aina riittävä.

Nyt kyllä haiskahtaa jo piene marttyyrin paholainen.
Viisi vuotta perhe-elämää ei ole paljon, miten te siihenkin saatte sullottua vaikeuksia ja kriisejä noin hurjasti.
Mikä siinä on että ette nauti elämästänne? Osaatko vastata ihan selkeästi ilman suuttumista.

En mä ole marttyyri.
Ei me olla mitään kriisejä haettu. Niitä on vaan tullut.
2 vuotta sitten mieheni jäi auton alle. Olin silloin raskaana. Siinä oli ensimmäinen kriisi. Miehen ollessa kolarin vuoksi sairauslomalla 3kk tuli tieto että häneltä loppuu työt.
Vuosi sitten mun läheinen ystäväni menehtyi syöpään. Se on ollut mulle erittäin vaikea kriisi.
Ja nyt viimeisimpänä niittinä isäni sai sydänkohtauksen marraskuun lopussa ja joutui suureen sydänleikkaukseen. Hänen toipumisensa on niin ja näin.
Joten ei en ole marttyyri, enkä tekemällä tehnyt yhtään kriisiä elämääni.
Mun mieheni nauttii elämästään mutta mulla on oikeasti hieman vaikeampaa näiden murheiden keskellä.

 

Samaa olen täältä kysellyt! Meidänkään tapauksessa ei mikään pieni elokuvissa käyminen riitä kun ilman turvaverkkoa menty jo 5v. Pahinta se, että miehen kanssa ei ikinä yhteistä aikaa ja se rassaa parisuhdetta. :hug: :hug: :hug: Koita jaksaa, täällä on paljon samassa jamassa olevia!

 

Kiitokset kaikille jotka ymmärtää :flower:
Kyllähän tää elämä suurimmaksi osaksi sujuu, välillä vaan iskee epätoivonhetkiä, kun lapset tappelee ja itsellä omat murheet pyörii päässä. Oishan se kiva että vois soittaa jollekin ja sanoa " nyt sekoo pää tuletko kaffeelle niin kyllä tämä tästä".
:hug: kaikille jotka painii samanlaisten tuntemusten kanssa.

 

mä asun lähellä,lähdetään yhdessä johonkin kahvitteleen vaikka lastenkanssa ja tutustutaan =)

Jos haluat ja sulla on musta nikki niin voita laittaa yksityisviestiä.