Väsyminen totaalisesti omaan lapseen, tästä johtuva törkeä käytös ja sen vaikutukset lapseen.

Ei tätä lyhyesti pysty kertomaan ilman että tärkeitäkin asioita jää pois, mutta kerron kuitenkin tunteitani, josko joku vois neuvoa miten parannusta asiaan, tai mistä kannattais hakea apua asiaan.

Mä olen niin väsynyt omaan lapseeni, tyttö 11v. Tyttööni, jolla alkoi uhmaikä 11kk, ja sen jälkeen se on vaan jatkunut tähän asti, tosin nyt alkaa muuttumaan jo murrosiän puolelle..

Haasteellinen lapsi, mitään ei koskaan ole diagnosoitu(tsin nyt vihdoin todettu lukivaikeus), vieraiden kanssa, joko ujo tai hyvin kohtelias... mutta kotona tai mummulla hyvin haastava, esim. ei oikein ota vastaan neuvoja, käskyjä kehotuksia.. Joten kun päiväkodissa/koulussa sitten on "kiltti" koko päivän vastoin luonnetta, voi vain kuvitella millainen oli/on kotona stten iltapäivällä, kun kaikki purkautuu..
Ja vielä kun tosiaan, pk.ssa ei oikein uskottu, eikä uskota koulussakaan että tyttö on sellainen kotona...

Olen nyt 10v taistellut, kokeillut hyvällä ja pahalla, ja vaikka millä.. mutta tyttö on mikä on... .. mielestäni olen kuitenkin se aikuinen ja vanhempi jonka tehtävä on rakastaa ja asettaa rajat.

nyt on tilanne ollut viimeiset 2v. sellainen että suoraan sanottuna tekis vetää lättyyn tota lasta, ja tekee mieli niin pirusti.. kamala myöntää... olen haukkunut tyttöä hulluksi.... ym ym. ku oon niin loppuunpalanut... onneks muut lapset ei ole samanlaisia... muuten olisin varmaan jossain pöpiläs tai järven pohjas....

Mut miten saisin itteni taas käyttäytymään tyttöä kohtaan normaalisti vaik hän käyttäytyykin miten käyttäytyy, mut mun pitäis olla kuitenkin se aikuinen....

 

Meillä kans on 11v tyttö joka on aina koulussa enkeli ja kotona sitten riehakkaampi.
Tottelee kyllä, mutta välistä koettelee.
Aikoinaan piti siinä 3v ikäisenä meidän käydä se "kamppailu" siitä kumpi määrää kun tyttö vei minua kuin pässiä narussa. Siinä kun onnistuin pitämään pääni niin sain "yliotteen" joten nyt jos jotain tulee niin tottelee kyllä pelkästä katseesta.

 

Ota yhteytta perheneuvolaan. minusta tilanne kuulostaa melko tulehtuneelta.

 

anna aikaa.. esim kahden keskinen reissu tekis hyvää.. ja lopeta ihmeessä se haukkuminen se vaan pahentaa tilannetta.. hakeudu ite jonkun ammattilaisen puheille joka antais hyviä neuvoja..

 

Minunkin tyttö on 11-vuotias, ja haasteellinen. Mutta, uskon että se on sitä huomion hakua. Oletko muistanut kehua ja kannustaa, sen puutteessahan se lapsi haluaa huomiota saada itselleen. Tuossa iässä itsetunto on aika heikoilla, murrosiän kynnyksellä. Koita vaan jaksaa, kehu kannusta ja nosta lastasi. Keksikää yhteisiä asioita, nyt viimeistään rakennat sen luottamussuhteen hänen kanssaan. Ja onhan se vielä pieni ja haavoittuvainen.

 

anna aikaa.. esim kahden keskinen reissu tekis hyvää.. ja lopeta ihmeessä se haukkuminen se vaan pahentaa tilannetta.. hakeudu ite jonkun ammattilaisen puheille joka antais hyviä neuvoja..

Asiaa. Lisäksi YRITÄ käänteistä käytöstä. Haleja ja kehuja jne. Tämä toimii meillä joskus 4v pirulaiseen, josta on tulossa varmaankin juuri kuvailemasi kaltainen tapaus... Tosin tämä taktiikka on vaikeaa, kun hermot tosiaan on tiukalla. Muut kolme lasta menee meillä yhteensä samalla voimavaralla kuin mitä tyttö vie yksin. VOIMIA! Tiedän niin nuo tunteet!

 

Minulla on tuollainen tyttö. Nyt 10v. juuri täyttänyt. Olen niin poikki. NIin poikki. Ja ollut aina. Koulussa menee tosi hyvin ja osaa olla hyvin ulkokultainen muualla, mutta minua kohtaan on suorastaan hirviö välillä. En vaan jaksaisi. Ja perheen muut lapset osaavat totella. Tämä ei. Rakastan lastani, mutta ottaa voimille!

 

Jos lapsi käyttäytyy koulussa täysin eri lailla kuin kotona niin lapsi on kasvatettu näin: kiristys, uhkailu ja lahjonta. Voi kuulostaa vitsikkäälle mutta ei tosiaankaan ole leikin asia. Lapselle on kasvatettu asosiaalisia piirteitä. Muuta kasvatus johdonmukaiseksi niin saat tuloksia tai sitten et koska tyttö on jo noin vanha ja identiteetti kehittyy pääosin 3 ensi vuoden aikana. Itsellänikin yksi lapsista erittäin.,hmm...enpä sano. Häntä kasvatan tarkemmin kun tiedän nyt mistä kiikastaa. Olen PALJON parempi kun olen aina johdonmukainen.

 

olla kuule johdonmukainen , vaikka kuinka haluisikin. Itsekin kun on vielä herkästi tulistuvaa sorttia, niin olepas siinä sitten. Vaikka kuinka järkevä aikuinen muuten olisit... Tiedän myöskin mistä aloittaja puhuu.Meillä lapsella 4 eri diagnoosia ja sentäs syyt miksi käytös on mitä on.Mutta ihminen on vain tehty sellaiseksi , että loputtomiinkaan ei vaan jaksa.

 

Päreetloppu, ymmärrän sinua niin täysin. Tänään juuri meinasin purskahtaa itkuun kun 12 v lapseni kaatoi täyslaidallisen päälleni - ja samaan aikaan mietin että minähän tässä olen aikuinen, minunhan pitäisi tämä kestää. Meillä tätä on kestänyt kymmenen vuotta, ei mitään diagnoosia mutta lapsi on vaan niin s***nan haastava asiassa kuin asiassa. Rakastan häntä yli kaiken ja se näkyy teoissani ja sanoissani mutta joskus tuntuu että hän repii sieluni kappaleiksi. Mikään asia ei tapahdu helposti ja vaivatta vaan kaikki käydään vaikeimman kautta. Kyllä, meillä on rajat, meillä on rakkautta. Meillä on rakastava perhe ja laaja tukiverkosto. Olemme johdonmukaisia ja kyllä, perheneuvolakin käyty läpi jossa todettiin ylläoleva todeksi ja sanottiin, että koittakaa kestää. Se mitä pelkään on se että sisarukset (2) jäävät jalkoihin yhden lapsen vaativuuden takia ja siksi miehen kanssa yritämme tasapuolisesti huomioida kaikkia omalla tavallaan. Mutta se tarkoittaa minun tarpeeni ovat tässä perheessä viimeisellä sijalla.
Tämä vuodatukseni ei tietenkään auta sinua mutta minulle oli suuti helpotus pari kolme vuotta sitten kun tapasin äidin jolla oli samantapainen tilanne. Jotenkin tieto siitä etten ole maailman ainoa huono äiti vaan pohjalla on muitakin, helpotti oloani.

 

Tosiaan ei voi tietää mitä kaikkea on kyseessä, mutta mitä tuli mieleen niin kiukkuavan ja temperamenttisen, ns herkästi tulistuvan lapsen kanssa pitää kasvattaa "tarkemmin". Pitää oikeasti miettiä omia toimintatapoja ja missä meni pieleen ja mitä pitää korjata, ainakin itse koen näin.

Hyviä ja nopealukuisia opuksia on mm Raisa Cacciatoren kirjat, Kiukkukirja (vauvaiästä kouluikään tarkoitettu), ja Kapinakirja (murkkuikäisten) ja onhan tältä samalta monia muitakin hyviä jotka käsittelevät just sitä raivoa, kapinaa, uhmaa, mm Aggression portaat.

Ehkä noista saa jotain kättä pidempää ja uusia ajatusmalleja? Noissa on teemana, että se avain lapsen käytökseen on aikuisen käytös. Jos uhmaajalle vastaa samalla mitalla, niin tilanne vain eskaloituu kerta toisen jälkeen pahemmaksi. Kun lapsella on se tulinen temperamentti, niin hän sitä käyttää ja pistää ns kovan kovaa vastaan.
Haastavan lapsen kanssa joutuu haastamaan itseään kasvattajana, eikä se ole helppoa.

Sivukommenttina Kiukkukirjasta, minulle tuli yllätyksenä, että vasta murrosikäisen aivot kykenevät itsenäisesti perustelemaan että "miksi" teit jotain. Nuoremmalta on turha kysellä että "Miksi". Lapsen aivot (aivopuoliskot) eivät yksinkertaisesti ole fyysisesti kykeneväisiä selittämään järjellä jonkun tunneperäisen raivonpurkauksen syitä. Lapsi kyllä oppii, että mitä kysymykseen "miksi" pitäisi suurinpiirtein vastata että aikuinen on tyytyväinen; mutta hän ei sitä perustelua ole itse tuottanut.

Mutta kirjojen lisäksi, mitenkäs perheneuvola, oletteko käyneet? Ja jos sinne on mahdottomat jonot, jos todella tuntuu että on pattitilanne, niin mites sitten ihan vaikka psykologin vastaanotto. Lapsi yksin tai te yhdessä tai miten vaan.