Moi kaikille ja hyvää juhannusta!
Ajattelin tässä kirjoitella aiheesta "toinen lapsi, kyllä vai ei". Meidän poika on nyt 1 v 10 kk ja välillä poden ihan kamalaa vauvakuumetta: haaveilen kasvavasta vatsasta, synnytyksestä, vauvan saamisesta rinnalle syntymän jälkeen, imetyksestä jne. ja siitä ajatuksesta että esikoisella olisi sisarus ja tulevaisuudessa leikkikaveri. Ja että jos nyt lähiaikoina tulisin raskaaksi niin lapsille ei tulisi kamalan isoa ikäeroa.
Mutta sitten se toinen puoli. Epäilyttää, että jaksanko taas aloittaa kaiken vauvarumban alusta: yöherätykset, imetykset, kiinteiden aloitukset, vatsavaivat, esikoisen mahdollinen mustasukkaisuus jne. Jaksanko minä kahden kanssa??? Tämä kysymys vaivaa vaan mieltäni, toisaalta haluaisin vauvan, toisaalta oma jaksaminen mietityttää.
Onko täällä kenelläkään samanlaisia ajatuksia? Tämä asia todella mietityttää ja ahdistaakin minua välillä. Mietinkö liikaa, pitäisikö vaan antaa mennä ja elämän kuljettaa ja ottaa vastaan mitä tulee eikä etukäteen miettiä omaa jaksamista liikaa? Kun toisen joka tapauksessa joskus haluaisin. Kertokaa omia ajatuksianne, onko muilla tällaisia ajatuksia?
Ajattelin tässä kirjoitella aiheesta "toinen lapsi, kyllä vai ei". Meidän poika on nyt 1 v 10 kk ja välillä poden ihan kamalaa vauvakuumetta: haaveilen kasvavasta vatsasta, synnytyksestä, vauvan saamisesta rinnalle syntymän jälkeen, imetyksestä jne. ja siitä ajatuksesta että esikoisella olisi sisarus ja tulevaisuudessa leikkikaveri. Ja että jos nyt lähiaikoina tulisin raskaaksi niin lapsille ei tulisi kamalan isoa ikäeroa.
Mutta sitten se toinen puoli. Epäilyttää, että jaksanko taas aloittaa kaiken vauvarumban alusta: yöherätykset, imetykset, kiinteiden aloitukset, vatsavaivat, esikoisen mahdollinen mustasukkaisuus jne. Jaksanko minä kahden kanssa??? Tämä kysymys vaivaa vaan mieltäni, toisaalta haluaisin vauvan, toisaalta oma jaksaminen mietityttää.
Onko täällä kenelläkään samanlaisia ajatuksia? Tämä asia todella mietityttää ja ahdistaakin minua välillä. Mietinkö liikaa, pitäisikö vaan antaa mennä ja elämän kuljettaa ja ottaa vastaan mitä tulee eikä etukäteen miettiä omaa jaksamista liikaa? Kun toisen joka tapauksessa joskus haluaisin. Kertokaa omia ajatuksianne, onko muilla tällaisia ajatuksia?