Vaadinko liikaa? (uusiperhekuvio)

Olemme olleet yhdessä hieman alle 2vuotta ja yhdessä asuneet reilun vuoden. Olenko liian vaativa kun odotan, että mies olisi tässä ajassa tottunut lapsiperhearkeen? Minulla on kaksi pientä lasta aiemmasta liitosta, miehelläni ei ole omia lapsia.
Saan tasaisin väliajoin kuulla kuinka raskasta on kun ei ole tarpeeksi aikaa parisuhteelle ja koko ajan on jotain tekemistä ja että hän ei vaan ole tainnut tottua tähän lapsiperhe-elämään. Siltikin tunnen sen epäreiluksi, koska yksiäkään treffejä mies ei ole meidän suhteen aikana järkännyt, vaan ne ovat olleet aina minun aloitteesta ja minun toteuttamat.
Mutta... Onko liikaa vaadittu, että uusi kumppani tottuisi vajaassa kahdessa vuodessa siihen, että talossa on lapsia ja ne vie parisuhteelta aikaa?

 

Kaikki on suhteellista. Jos miehellä ei ole lapsia entuudestaan niin kyllä 2v on vielä lyhyt aika tajuta mitä kaikkea tuohon liittyy. Varsinkin kun lapset eivät ole omia- siihen ei kaikki välttämättä totu koskaan.

Näin se vaan on.

 

Ei ne kuule totu koskaan vaikka olis omia lapsia eli siinä mielessä odotat liikoja. Mieti olisko arki helpompaa ihan yhden aikuisen taloudessa - luulenpa, että on.

 

Toisen lapsiin ei totu ikinä. Ne toisen lapset pystyy hyväksymään ja niitä sietämään, mutta rakastamaan niitä ei kukaan opi. Jos joku muuta väittää, valehtelee syvästi.

 

Aika karua tekstiä. En ihan ymmärrä, miksi ei voi oppia rakastamaan toisen lapsia, mutta miten esimerkiksi on sitten oppinut rakastamaan minua tai ystäviään? En odota isällistä rakkautta mutta iakuisen rakkautta pientä lasta kohtaan taidan odottaa? Olen monesti miettinyt kyllä, että helpompaa monessa suhteessa olisi elää yksin lasten kanssa. Tuntuu vaan karulta lapsia kohtaan, koska he rakastavat miestäni. Se on ihan selvää. Ovat jo niin pieninä häneen tutustuneet ja viikottain olelet tekemisissä hänen kanssaan. Tuli paha mieli, koska vika tosiaan taitaakin olla minussa ja minun odotuksissa.

 

Ite oon elänyt jo useita vuosia uusperheessä, jossa miehellä lapsia. Ja joskus tulee aikoja, että ajattelen sopudunko tähän ikinä!!! Varsinkin, kun lasten kanssa jotain ongelmia, tai jos jostain syystä itselle tulee ulkopuolinen olo (vääjäämättä kaikkeen ei voi "osallistua" kun ei ole biovanhempi.)
Että, omalla kohdallani olen ajatellut, että täydellisesti en varmaan koskaan totu tähän elämään jonka olen itse valinnut. Näin se vaan menee.

 

Mitä mä voisin tehdä? Siis voinko jotenkin auttaa miestä sopeutumaan?

 

Mitä mä voisin tehdä? Siis voinko jotenkin auttaa miestä sopeutumaan?

Heitä se ukkos pihalle. Miten tuo vois ikinä pidemmän päälle toimia? Mitä jos saatte yhteisiä lapsia, pystyykö ukkos kohtelemaan sun ja omaansa tasapuolisesti? Osallistuuko mies lastes arkeen, hoitaa/hakee tarhasta tms?

 

[QUOTE="Riina";25037586]Toisen lapsiin ei totu ikinä. Ne toisen lapset pystyy hyväksymään ja niitä sietämään, mutta rakastamaan niitä ei kukaan opi. Jos joku muuta väittää, valehtelee syvästi.[/QUOTE]

Peesaan tätä. Omilta lapsiltaan voi sietää ihan mitä tahansa, koska ne ovat omia jälkeläisiä. Toisen lapsissa sietokyky on huomattavasti matalampi, ja asioiden mennessä pieleen puoliso alkaa syyttämään toista siitä että tällä on niin kamalia lapsia.

 

No kyllä toisen lapsia voi todellakin oppia rakastamaan. Minä rakastan mieheni lasta, ehkä vähän eritavalla kuin omaani, mutta kaikkeni teen miehenkin lapsen puolesta, jotta hänen olisi hyvä olla. Rakastaahan ihmiset esim. kummilapsiaa, sijaislapsia jne..

Kyllä karu totuus on se, että miehesi pitäisi jo tajuta parin vuoden jälkeen mitä perhe-elämä on. Sinä et voi asialle tehdä mitään, muutoksen täytyy lähteä miehestäsi.

 

Osallistuu, hakee lapsia ja leikkii heidän kanssaan, mutta ei ehkä ymmärrä ottaa vastuuta, esim pitää kiinni ruoka-ajoista ja sen sellaisesta tai asettua lapsen asemaan.

 

No siis juu, ei ole mun mielestä liikaa vaadittu. Mä en kuuntelis hetkeäkään. Mä sanoisin varmaan, että ihan oot suhteen alussa tiennyt, että mulla on nää lapset ja jollei tää elämä kelpaa niin voi painua etsimään naista, jolla ei lapsia ole. Ilman muuta voi odottaa, ja on mielestäni ihan normaaliakin että aikuinen lasten kanssa asuessaan heitä rakastaa ja heidät ottaa huomioon ihan täysin. Ei hän ole mikään ulkopuolinen perheessänne vaan perheen jäsen. Jos lapsilla on isä, niin ei hän tietenkään isän asemassa ole, eikä tarvitse olla, mutta toinen aikuinen perheessänne, ja olisi ihan luonnollista ja normaalia, että hän ottaa perheessä myös vastuuta.

 

Osallistuu, hakee lapsia ja leikkii heidän kanssaan, mutta ei ehkä ymmärrä ottaa vastuuta, esim pitää kiinni ruoka-ajoista ja sen sellaisesta tai asettua lapsen asemaan.

Ei välttämättä isätkään osaa tällasia

Juttele vakavasti miehen kanssa. Kerro miltä susta tuntuu. Uusperheessä on ydinperhettäkin tärkeämpää puhua rehellisesti kaikesta mahdollisesta! Kuvio ei ole koskaan helppo. Itse sanoisin myös, että anna aikaa. Joku tutkimus kertoi, että kestää (keskimäärin) 7 vuotta sopeutua uusperheeseen. Mä olen ollut uusperheessä 8 vuotta.

 

Mitä mä voisin tehdä? Siis voinko jotenkin auttaa miestä sopeutumaan?

Et yhtään mitenkään. Sanot miehelle, että asiat on nyt näin ja tilanne tämä, jos ei ole tyytyväinen asiantilaan niin voi painua pellolle. Sussa ei ole mitään vikaa eikä sun velvollisuus ruveta miehen tietä tasoittelemaan. Missään tapauksessa ei kannata yhteisiä lapsia ruveta hankkimaan kun ei mitenkään etäisestikään näytä siltä, että mies olisi kykeneväinen perhe-elämään.

 

Osallistuu, hakee lapsia ja leikkii heidän kanssaan, mutta ei ehkä ymmärrä ottaa vastuuta, esim pitää kiinni ruoka-ajoista ja sen sellaisesta tai asettua lapsen asemaan.

Meillä sama juttu...ai niin paitsi, että ne lapset on miehen eikä minun. Ja kyllä niitä toisen lapsia oppii rakastamaan ja kyllä se rakastaminen on osittain tahdon asia. Miehen sopeutumattomuus uusperheen elämään voi olla ihan sitä, että sopeutuminen perhe-elämään ylipäätään tuottaa vaikeuksia. Jotkut elää vielä lasten teini-iässä kuin lapsettomat...

 

Ei välttämättä isätkään osaa tällasia

Ainakin meillä se tuottaa vielä 4 vuoden jälkeen ongelmia, vaikka kyse on aivan varmasti biolapsista... Meidän isin takaraivossa edelleen jyskyttää se kuvitelma, että minä, äiti, olen päävastuussa lapsista ja hän sitten "auttaa" minua. Pärkkkele!!!

 

Et yhtään mitenkään. Sanot miehelle, että asiat on nyt näin ja tilanne tämä, jos ei ole tyytyväinen asiantilaan niin voi painua pellolle. Sussa ei ole mitään vikaa eikä sun velvollisuus ruveta miehen tietä tasoittelemaan. Missään tapauksessa ei kannata yhteisiä lapsia ruveta hankkimaan kun ei mitenkään etäisestikään näytä siltä, että mies olisi kykeneväinen perhe-elämään.

Minusta aika kovaa tekstiä. Tietenkään ap:n ei pidä mitenkään "pyydellä anteeksi" lapsiaan, mutta en tiedä olisiko sellaista ihmistä olemassakaan, joka itse lapsettomana (ja mahdollisesti myös täysin kokemattomana lapsista) sopeutuisi uusperheeseen hetkessä.

Meillä eka vuosi meni mainiosti, kaikki oli vielä uutta ja ihanaa. Toka ja kolmas vuosi taisivat olla vaikeimmat. Niistä selvittiin.

Eihän mies kuitenkaan lasten elämää vaikeuta?

 

Kaksi vuotta on lyhyt aika sopeuta lapsiperhearkeen, varsinkin kun lapset on pieniä ja niitä on enemmän kuin se yksi... Jollain tasolla vanhemmat varmasti alkakavat totutella siihen lapsiperhe-elämään jo raskausaikana, ja siihen arkeen saa totutella pikkuhiljaa lapsen kasvaessa avuttomasta nyytistä uhmaikäiseksi termiitiksi, yksi lapsi kerrallaan (ellei tule kaksosia ) Uusperheessä se toinen saa ne kaksi termiittiä kertarysäyksellä

Osa vanhemmista ei tunnu koskaan sopeutuvan lapsiperhe-elämään. Täälläkin saa lukea aika usein aloituksia joista tulee sellainen olo, että vanhemmille tuli yllätyksenä, että niitä lapsia tosiaan pitää jonkun olla hoitamassa/vahtimassa 24/7 ja ei ole olemassa mitään kunnallista, ilmaista lapsenvahtipalvelua joka lähettää ovelle hoitajan silloin kun vanhemmat haluaisivat leffaan, vaan se asia pitää ihan itse järjestää. Tämä yhtenä esimerkkinä, en puhu ap:n perheestä.

Meillä on 1-vuotias lapsi, ja tuntuu, että mies on vasta nyt alkanut tottua siihen, että se lapsi tosiaan rajoittaa, järjestää herätyksiä silloin kun haluttaisiin nukkua ja vie pöydiltä kaiken mihin ylettää Kauan vauvan syntymän jälkeen mies koitti suunnitella vaikka mitä juttuja ja matkoja, ja mä jouduin aina kysymään, että miten ajattelit että vauvan kanssa toimitaan

 

Minusta aika kovaa tekstiä. Tietenkään ap:n ei pidä mitenkään "pyydellä anteeksi" lapsiaan, mutta en tiedä olisiko sellaista ihmistä olemassakaan, joka itse lapsettomana (ja mahdollisesti myös täysin kokemattomana lapsista) sopeutuisi uusperheeseen hetkessä.

Meillä eka vuosi meni mainiosti, kaikki oli vielä uutta ja ihanaa. Toka ja kolmas vuosi taisivat olla vaikeimmat. Niistä selvittiin.

Eihän mies kuitenkaan lasten elämää vaikeuta?

No mä olen vähän sellainen suoraan sanovainen.

Mut oikeesti, mä en itse jaksaisi kuunnella rutinaa asioista, joihin ei mitenkään voi vaikuttaa. Kuten nyt siitä, miten raskasta on elää lapsiperheessä. Kun on lapsiperhe, niin on lapsiperhe, eikä sille mitään voi. Mies on tehnyt tietoisen valinnan siihen lähtiessään. Jos häntä se harmittaa, niin hänen pitää vakavasti pohtia jaksaako elää siinä perheessä vai ei. En tietenkään tarkoita, etteikö lapsiperhe-elämää saa kokea rankaksi, mutta selkeästi aloittaja kokee, että mies ei halua suhteessa olla, että lasten kanssa elämä olisi helpompaa ja että hän itse toimii jotenkin väärin. Se ei ole ok sellainen.

 

Isä tosi vähän tekemisissä lasten kanssa. Joten mun mies on pojille todellakin sosiaalisen isän roolissa. Ei mun mies tavallaan vaikeuta lasten elämää, mutta käyttäytyy kuin lapsi kurinpitotilanteissa. Ja se raastaa mun sydäntä! Mutta tosiaanmä en voi tehdä mitään jos toinen ei ehkä edes halua sopeutua tähän elämään. :/

 

[QUOTE="vieras";25037752]Kaksi vuotta on lyhyt aika sopeuta lapsiperhearkeen, varsinkin kun lapset on pieniä ja niitä on enemmän kuin se yksi... Jollain tasolla vanhemmat varmasti alkakavat totutella siihen lapsiperhe-elämään jo raskausaikana, ja siihen arkeen saa totutella pikkuhiljaa lapsen kasvaessa avuttomasta nyytistä uhmaikäiseksi termiitiksi, yksi lapsi kerrallaan (ellei tule kaksosia ) Uusperheessä se toinen saa ne kaksi termiittiä kertarysäyksellä

Osa vanhemmista ei tunnu koskaan sopeutuvan lapsiperhe-elämään. Täälläkin saa lukea aika usein aloituksia joista tulee sellainen olo, että vanhemmille tuli yllätyksenä, että niitä lapsia tosiaan pitää jonkun olla hoitamassa/vahtimassa 24/7 ja ei ole olemassa mitään kunnallista, ilmaista lapsenvahtipalvelua joka lähettää ovelle hoitajan silloin kun vanhemmat haluaisivat leffaan, vaan se asia pitää ihan itse järjestää. Tämä yhtenä esimerkkinä, en puhu ap:n perheestä.

Meillä on 1-vuotias lapsi, ja tuntuu, että mies on vasta nyt alkanut tottua siihen, että se lapsi tosiaan rajoittaa, järjestää herätyksiä silloin kun haluttaisiin nukkua ja vie pöydiltä kaiken mihin ylettää Kauan vauvan syntymän jälkeen mies koitti suunnitella vaikka mitä juttuja ja matkoja, ja mä jouduin aina kysymään, että miten ajattelit että vauvan kanssa toimitaan [/QUOTE]

Tässä on pointti olemassa, mutta särähti tuo tummennettu korvaan. Miksei niitä samoja asioita voisi tehdä, vaikkakin vauvan kanssa hieman eri tavalla kuin ennen? Riippuu tietysti siitäkin, mitä se miehesi tarkkaan ottaen on suunnitellut.

Me ollaan kyllä tehty "vaikka mitä juttuja" ja suunniteltu matkojakin, vaikka vauva on talossa. Erilaista suunnittelua ja toteutusta se tietenkin vaatii kuin silloin, kun tehtiin kahdestaan niitä asioita. Samoja asioita voi tehdä, mutta ei ehkä samassa mittakaavassa. Jos on ennen käynyt baarissa joka viikonloppu, äitinä/isänäkin voi käydä baarissa, mutta ei yhtä usein. Festareille voi mennä, jos sellaisilla käymisestä on ennen vauvaakin nauttinut, mutta ehkä ihan jokaista festaria ei voi koluta. Sama pätee muihinkin asioihin, tai niin minä ainakin ajattelen.

Olisiko nyt sitten käynyt niin, että miehesi ei haluakaan enää mitään suunnitella ja tehdä, kun olet säännöllisesti ampunut ne ideat alas?

 

En ihan kaikkea tekstiä jaksanut lukea, mutta siis itse elän uusperhe kuviossa, minä siis se lapseton osapuoli. ja voin kertoa että alussa se oli TODELLA vaikeaa oli aina sellanen ylimääräinen olo, tuntui juurikin siltä että lapset syö parisuhteen aikaa. Ja vaikeaa oli myös ajatella sitä että täytyy huolehtia lapsista jotka eivät ole omiani. Mutta ajattelen että koska rakastan tätä miestä syvästi yritän vielä mennä eteenpäin ja kas kummaa eräänä päivänä huomasin sen että miksi pitää erotella parisuhde ja lapset niin jyrkästi, ne on niin pienen hetken lapsia. Minä ainakin huomasin miten ihanaa se yhdessä tekeminen ja hauskan pito on! tottakai yhteistä kahden keskistä aikaakin pitää olla, mutta kyllä sitä riittämiin asti on. Ehkä se sinunkin miehellä ottaa koville kun ei oikein ole löytänyt omaa paikkaansa teidän perheessä, anna miehelle vastuuta muussakin kun lasten viihdyttämisessä, anna miehen huolehtia ruokailusta tai nukkumaan menosta, mies ymmärtää olevansa tärkeä vaikkei lasten isä olekkaan. Ja kyllä minä ainakin rakastan todella paljon mieheni lapsia, ne ei omia ole mutta eivät vähemmän tärkeitäkään! Kaikkea hyvää teidän perheelle ja voimia tuleviin vuosiin! Alku on raskas, jokaisella se ottaa oman aikansa, mutta kun sen ihanuuden oivaltaa on saanut suuren palkinnon kovasta työstä!

 

Mies on saanut tai joutunut osallistumaan ruokailu ja nukuttamis ym tilanteisiin kyllä. Ehkä muakin vähän harmittaa se, että joudun kuuntelemaan sitä miten raskasta lapsielämä on vaikka hän on tietoisesti tähän lähtenyt ja alusta sti painottanut että pojat on aina mulle numero 1 ja pojat tulee olemaan osa meidän elämää aina, varsinkin kun bioisä niin ävhän tekemisissä. Onhan tämä mullekin raskasta mutta en käy siitä hänelle jatkuvasti/koskaan valittamaan. Tää on vaikea tilanne ja paljon hyviä kommentteja molempien näkökulmasta. Nyt välillä töihin ja palaan illalla kysymyksen ääreen. Kiitos teille!!!

 

Kyllähän minäkin tietoisesti tähän lähdin, mutta miten lapseton ihminen voi tiedostaa millaista se arki on lasten kanssa? minä en ainakaan tiennyt mitä tuleman piti ennenkuin aikaa oli jo kulunut.. kaksi vuotta on hyvin lyhyt aika suhteessa jo ilman lapsiakin.. Yrittäkää korostaa enemmän niitä koko perheen hetkiä, keksikää ihan sama mitä hulluttelua jossa lapset ja te aikuiset saatte nauraa, älkääkä korostako liikaa niitä kahden keskisiä hetkiä, koska helposti mies ajattelee sitten että kahdestaan oleminen on aina ihanaa ja kivaa, mutta lapset estää sen. Teidän kannattaisi myös ihan kasvotusten keskustella nämä kaikki asiat kunnolla läpi, molemmat purkaisi sen mikä tuntuu pahalle ja mikä on hyvää ja aidosti kuuntelisitte toisianne. Ja ennen kaikkea astukaa toistenne asemiin, olisiko se sinulle helppo asia hoitaa toisen naisen lapsia ja hyväksyä ne elämääsi sinun ja kumppanisi yhteisen elämän ja nuorenparin kokeilun halun "esteeksi". Ei miehesi ole koskaan lapsiasi halunnut muista se. Enkä tarkoita ettei hän voisi lapsistasi välittää, varmasti välittääkin. Muta siis ehdottaisin kunnon keskustelua ja sen pohjalta harkitsemista tulevaisuudesta. Kyllähän ne lapsetkin jossain vaiheessa ymmärtää, jos he ovat ajoittain ei tervetulleita.

 

Kyllä mä olen itse uusioperheen lapsena kokenut "rakkautta" myös siltä ei biologiselta vanhemmalta. Oma äitipuoleni on nykyään kuin paras ystävä ja äidistäni eronnut mies, joka oli isäpuoleni vuosia on myös läheinen, vaikkei enää tiivisti yhteyttä pidetä. Äidin nykyinen mies on lapsilleni kuin pappa, vaikkei mitään biologista sidettä ole.

Sitä kuinka nopeasti kukakin tottuu, on niin suhteellista. Ehkä hän tottuu vasta kun teillä on yhteisiä lapsia tai sitten ei koskaan. Myös ikä ja aikuistuminen auttaa tässä, tosin en tiedä minkä ikäisiä olette...