Tulin raskaaksi melkein heti suhteen alussa. Parisuhde alkoi minun puoleltani rakoilla jotakuinkin testiplussan aikoihin. En tiedä oliko syynä raskaus ja hormonit. Vai vanhan masennuksen puhkeaminen taas raskausaikana. Vai uuden suhteen esille kaivamat ongelmat jotka kuvittelin jo käyneeni läpi edellisen suhteen loputtua. Olisiko suhde jatkunut pidempään villinä ja mahtavana jos en olisi raskautunut. Miten pitkään? Eläisimmekö alkuhuumassa vieläkin, eikös alkuhuuma usein kestä vuoden verran vähintään? Vai olisiko vaan todettu että emme ole toisiamme varten ja jatkettu hyvillä mielin matkaa eri suuntiin ilman sidoksia?
Vauvan isä on loistava mies, ottaa naisen huomioon, ei juo eikä lyö. Minun haluni kuitenkin katosivat, niin seksuaaliset kuin kaikki muutkin, pikkuhiljaa raskaustestin plussan jälkeen. Läheisyys tuntui yhdentekevältä, kosketus pahalta, monet asiat tuntuivat epämiellyttäviltä ja jotenkin "vääränlaisilta" toisen ulkonäöstä lähtien. Syytän tästä osittain raskautta, mutten tiedä miten paljoon se on syynä. En pystynyt antamaan takaisin minkäänlaista hellyyttä, kauniita sanoja, kannustusta, tai mitään muutakaan aitoa, rakkaudellista. Kaikki mitä tein tai sanoin oli jotenkin väkinäistä, tuntui että niin vaan pitää tehdä/sanoa. En pystynyt pitkään aikaan sanomaan että rakastan. Sisimmässäni kaipasin kuitenkin juuri tällaista miestä. Kaipasin häntä lähelleni kun olimme erossa. En viihtynyt kainalossa kun olimme yhdessä. Näin hänessä päivä päivältä enemmän vikoja. Toisaalta ihailin monia asioita joissa hän oli hyvä. Pelkäsin että menetän hänet, pelkäsin että joudun elämään hänen kanssaan. Pelkäsin että elämäni umpisolmu saa lisää kerroksia. Olin todella epävarma tulevaisuudesta, epävarma meidän suhteestamme. Pelkäsin että jään yksin vauvan kanssa. Toisaalta halusin muuttaa yhteen ja katsoa miten homma lähtee toimimaan perheenä. Toisaalta pelkäsin yhteenmuuttoa kun se on niin iso ja sitova askel. Eniten halusin olla onnellinen, mutta työnsin sitä onnea pois mikä minulla olisi (ehkä) ollut käden ulottuvilla. Miehen myötä olisin saanut perheen, kumppanin, seksiä ja paljon muuta, mitä en yksi pysty luomaan.
Suhde on nyt loppu, mies ei kokenut saavansa minulta sitä mitä tarvitsee. En ihmettele, minähän en pystynyt antamaan suhteeseen loppuaikoina "mitään". En pystynyt edes sanomaan kyllä siihen, yritetäänkö yhdessä vielä, se tuntui liian... väärältä... sitovalta. En tosin vastannut myöskään ei, sekin tuntui väärältä vastaukselta. Kaipaan kuitenkin lähelleni ihmistä, miestä jakamaan arjen kun lapsi syntyy. Ehkä haluan vielä yrittää kun vauva syntyy, mutta epäilen ettei mies ole enää kiinnostunut. Hän yritti parhaansa ja enemmänkin, sieti pitkään minun mieleni poukkoilua. Minä tunaroin. Päätös se on kai sekin...
En tiedä mitä yritän kysyä, kunhan pohdiskelen. Pieleen meni. Olisin halunnut odottaa että vauva syntyy, ja katsoa vaikuttaako hormonien tasaantuminen mielialaani. Mutta aikataulu oli nyt tämä, eikä se odottanut vauvan syntymää.
Jatkan siis elämääni yksin. Vauva tulee kun tulee. Menen kai yksin synnyttämään. En tiedä miten isyysasiat hoidetaan. Paljon on epäselvää. Se on kuitenkin selvää että vauva on elämässäni seuraavat 20 vuotta hyvin kiinteästi, muistuttaa isästään joka päivä.
Mitenhän innostuisin vauvan tulosta... Perhehaaveet on kuopattu, en varmaan ikinä saa perhettä. En tiedä jaksanko elämää kahden lapsen yh-äitinä, kun haaveet kaatuu yksi kerrallaan. Pelottaa vaan niin helvetisti! Tässäkö tämä minun elämäni sitten oli? Koenko ikinä kunnollista parisuhdetta jossa pystyn antamaan rakkautta ja olemaan onnellinen? Saanko ikinä perhettä, jonka kanssa voi käydä piknikillä tai katsomassa lentokoneita. Onnelista perhettä, siitä haaveilen... Onnellisesta parisuhteesta... Onnesta. Ettei aina tarttis olla yksin.
Vauvan isä on loistava mies, ottaa naisen huomioon, ei juo eikä lyö. Minun haluni kuitenkin katosivat, niin seksuaaliset kuin kaikki muutkin, pikkuhiljaa raskaustestin plussan jälkeen. Läheisyys tuntui yhdentekevältä, kosketus pahalta, monet asiat tuntuivat epämiellyttäviltä ja jotenkin "vääränlaisilta" toisen ulkonäöstä lähtien. Syytän tästä osittain raskautta, mutten tiedä miten paljoon se on syynä. En pystynyt antamaan takaisin minkäänlaista hellyyttä, kauniita sanoja, kannustusta, tai mitään muutakaan aitoa, rakkaudellista. Kaikki mitä tein tai sanoin oli jotenkin väkinäistä, tuntui että niin vaan pitää tehdä/sanoa. En pystynyt pitkään aikaan sanomaan että rakastan. Sisimmässäni kaipasin kuitenkin juuri tällaista miestä. Kaipasin häntä lähelleni kun olimme erossa. En viihtynyt kainalossa kun olimme yhdessä. Näin hänessä päivä päivältä enemmän vikoja. Toisaalta ihailin monia asioita joissa hän oli hyvä. Pelkäsin että menetän hänet, pelkäsin että joudun elämään hänen kanssaan. Pelkäsin että elämäni umpisolmu saa lisää kerroksia. Olin todella epävarma tulevaisuudesta, epävarma meidän suhteestamme. Pelkäsin että jään yksin vauvan kanssa. Toisaalta halusin muuttaa yhteen ja katsoa miten homma lähtee toimimaan perheenä. Toisaalta pelkäsin yhteenmuuttoa kun se on niin iso ja sitova askel. Eniten halusin olla onnellinen, mutta työnsin sitä onnea pois mikä minulla olisi (ehkä) ollut käden ulottuvilla. Miehen myötä olisin saanut perheen, kumppanin, seksiä ja paljon muuta, mitä en yksi pysty luomaan.
Suhde on nyt loppu, mies ei kokenut saavansa minulta sitä mitä tarvitsee. En ihmettele, minähän en pystynyt antamaan suhteeseen loppuaikoina "mitään". En pystynyt edes sanomaan kyllä siihen, yritetäänkö yhdessä vielä, se tuntui liian... väärältä... sitovalta. En tosin vastannut myöskään ei, sekin tuntui väärältä vastaukselta. Kaipaan kuitenkin lähelleni ihmistä, miestä jakamaan arjen kun lapsi syntyy. Ehkä haluan vielä yrittää kun vauva syntyy, mutta epäilen ettei mies ole enää kiinnostunut. Hän yritti parhaansa ja enemmänkin, sieti pitkään minun mieleni poukkoilua. Minä tunaroin. Päätös se on kai sekin...
En tiedä mitä yritän kysyä, kunhan pohdiskelen. Pieleen meni. Olisin halunnut odottaa että vauva syntyy, ja katsoa vaikuttaako hormonien tasaantuminen mielialaani. Mutta aikataulu oli nyt tämä, eikä se odottanut vauvan syntymää.
Jatkan siis elämääni yksin. Vauva tulee kun tulee. Menen kai yksin synnyttämään. En tiedä miten isyysasiat hoidetaan. Paljon on epäselvää. Se on kuitenkin selvää että vauva on elämässäni seuraavat 20 vuotta hyvin kiinteästi, muistuttaa isästään joka päivä.
Mitenhän innostuisin vauvan tulosta... Perhehaaveet on kuopattu, en varmaan ikinä saa perhettä. En tiedä jaksanko elämää kahden lapsen yh-äitinä, kun haaveet kaatuu yksi kerrallaan. Pelottaa vaan niin helvetisti! Tässäkö tämä minun elämäni sitten oli? Koenko ikinä kunnollista parisuhdetta jossa pystyn antamaan rakkautta ja olemaan onnellinen? Saanko ikinä perhettä, jonka kanssa voi käydä piknikillä tai katsomassa lentokoneita. Onnelista perhettä, siitä haaveilen... Onnellisesta parisuhteesta... Onnesta. Ettei aina tarttis olla yksin.