\
Alkuperäinen kirjoittaja 07.09.2005 klo 22:15 Minä täältä kirjoitti:
Anne-68, tuota minä olenkin ajatellut. Ja tekisin varmaan samoin kuin sinä.
Toisaalta on varmaan usein näissä uusperheissä, jossa sinun, minun ja yhteiset. juuri näitä samoja tuntemuksia, vaikka olisi ne muutkin vkl-vanhemmat, niin kurjaa lapselle.
Ja kun haluaisin toisen lapsen, kivempi ekalle kun ei joskus ainoa, mutta pelkään sitä, että eka jää lapsipuolen asemaan, miehen vakuutteluista huolimatta (huomio, muistamiset yms.). Ja jos niin kävisi, niin jäisikö mulla sitten toka vähemmälle, tasapuolisuuden vuoksi???? En tiedä. Mutta väärin ekaa kohtaan.
Itse en usko että en kykenisi olemaan tasapuolinen, omalle ja taloudessa asuvalle toisen pienelle, jos näin olisi. Mutta kaikkihan ei halua esim. adoptoida. Korkeintaan pelkäisin kiintyä liikaa toisen lapseen, menettämisen pelosta.
Eka ja ainokaiseni minulle sanomattoman tärkeä pieni.
Osaatko Anne sanoa, että miten mahd. erossa lapsen suhteen tehdään, jos toisella enemmän varallisuutta ja vakityö?
Miten teillä oli näiden omien/yhteisten lasten kanssa?
Kun aikoinaan odotin toista lastani, pelkäsin, pystynkö rakastamaan häntä samalla tavalla kuin ensimmäistä, pystynkö antamaan rakkautta ja huomiota molemmille. Ensimmäinen tuntui olevan niin täydellinen.
Nuorempi syntyi varsin epäedulliseen perhetilanteeseen. Erosimme kun hän oli 1,5 v. Minun voimavarani olivat rajalliset ja esikoinen piti omaa meteliään huonossa perheilmapiirissä.
Kun parisuhde on kunnossa, aikaa ja rakkautta ja huomiota ja voimia riittää molemmille /kaikille lapsille. Heidät jopa osaa huomioida omina erilaisina persoonallisuuksina. Samasta asiasta erilainen komento/kehoitus lapsen persoonasta riippuen.
Adoptio ja "puolivanhemmuus" ovat täysin eri asioita. Aivan samoin kun oma lapsi ja toisen lapsi, ainakin jos kumppanin lapsi on viikonloppulapsi.
Avainsana tässä on vastuu ja oikeudet. Omista lapsistani, riippumatta siitä ovatko he adoptio vai biologisia, minulla on vastuu heistä: koulunkäynti, lääkärikäynnit, harrastukset, vanhempainillat ja kevätjuhlat, rippijuhlat yms yms. Kyseessä on vastuu, kokonaisvastuu, mutta myös oikeus näihin asioihin suhteessa lapseen.
Puolison lapsen kohdalla näin ei ole; etenkään viikonloppuäiti/isä- puolena näitä oikeuksia ei ole.
Toki voi olla niin, että lapsen lähi on avaramielinen, tasapainoinen ja salliva: hyväksyy lapsen eläämään ihmiset, joiden kanssa lapsi on tekemisissä, jotka eivät vahingoita lasta, jotka ovat lapselle tärkeitä.
Meidän tapauksessa lasten lähi ei salli oikeuksia edes heidän biologiselle isälleen. Vain elatusvelvollisuuden (joista on pilkuntarkka ja jotka hoituu mutta lähi sanoo (valehtelee!) lapsilleen ettei niitä hoideta??!!??!) ja tapaamiset kuten ne minimimissään on kirjattu.
Jos puolison lapsi asuisi kokoaikaisesti saman katon alla, ainakin minusta tuntuu että lapseen kiintyisi eri tavalla. Ei yhtä syvällisesti ehkä kuin omaan, kts. vastuu ja oikeus ja ennenkaikkea siksi että lapselle tärkeimpiä ovat kuitenkin aina biologiset vanhemmat olkoonpa nämä millaisia tahansa. Mutta arjen ja arjen vastuun kautta kasvaisi myös kiintymys. Ei myöskään olisi jatkuvaa ristiriitaa ja riitaa siitä, että meillä on meidän kodin tavat. On vaikea tykätä lapsesta, jota ei kiinnosta edes alkeellisemmatkaan käytöstavat ja joka katsoo ohi ja yli kun asioista sanoo.
Nämä ovat nyt minun mielipiteitä. Jollakin toisella on toisenlainen näkemys, oman kokemusmaailmansa pohjalta.