A
Aada.
Vieras
Jos olisit saanut aika erillaisen perheen, vanhemmat + sisaruksen ja sitä kautta erillaisen elämän mitä sinulla on ollut, niin olisit aika erillainen ihminen tietyllä tapaa vaikka olisitkin syntynyt samanluonteiseksi mitä olet nyt?
Vai uskotko siihen, että oma luonne vaikuttaa enemmän, eikä ympäristö tekijät lähes juurikaan, että susta ois tullu erillaisissa ympyröissä aivan samanlainen mitä olet nyt, koska luonne?
Entä koetko, että elämä on muokannut luonnettasi?
Itse oon miettiny et miks mä pienenä synnyin esim. niin arkana ja ujona ja hiljasena. Sit elämä kouli mua, mua koulukiusattiin ja mä päätin muutenkin teini-iän tullessa vaan rohkastua, koska koin että mua oli aina painettu alle päin. Mun luonteessa on aina myös ollu tietynlaista tempperamenttisyyttä, mutta pienempänä en oikeen uskaltanut tuoda sitä kavereiden edessä ulospäin. Aina kun mä kuuntelin musiikkia, musiikki loi mulle tietynlaisia mielikuvia ja mietin miten tuossa ja tuossa tilanteessa olisin ollut näyttävämpi ja rohkeampi. Mun perhe oli myös loppupeleissä aika epätasapainoinen ja huono...
Mietin, et jos mä oisin saanu tasapainoset vanhemmat ja tasapainosen perheen. Vanhemmat jotka oikeasti ovat onnellisia toistensa kanssa ja se heijastuu myös ulospäin ja kotiin. Sellaset vanhemmat joissa on kanssa luonnetta silleen hyvällä tavalla ja niitä voi ihailla. Monet kaveritkin ihailisi niitä vanhempia, pitäisivät semmosina "cooleina" ja mukavina tyyppeinä. Vanhemmat jotka olisivat osanneet sopivalla tavalla kasvattaa lapsia ja asettaa myös rajoja sopivassa mittasuhteessa. Isoveli joka olisi ehkä vähän semmonen "kovismainen" ja ollut myös suosittu.
Olisinko minä ollut ja kasvanut aika erillaiseksi tyypiksi, vaikka olisin syntynyt saman luonteen kanssa?
Olisinko sillon mokaillut samalla tavalla ja joutunut koulukiusatuksi?
Olisinko mä ollut pienestä pitäen niin arka, ujo, herkkä ja hiljainen vai oisko musta pienenä voinut tulla jo aika peloton ja ulospäin suuntautunut? jos vanhemmat eivät olisi olleet semmosia turhanpäiväsiä jännittäjiä ja ressaajia aikuisiälläkin, vaan olisivat ottaneet rennosti asian kun asian ja opettaneet myös että lähes mitään ei tarvitse pelätä. Ei edes kuolemaa, mikä on luonnollinen juttu vaan ihmisen elämässä. Mutta minä kun pelkäsin ja jännitin esimerkiksi ihan saatanasti kouluesiintymisiäkin... en osannut nauttia ja ajatella, että ompas kiva kun mä pääsen nyt pitämään esitelmää!
et ei tollasta mun tarvii jännittää ja pelätä. Niin ne muutkin joutuu pitämään ja mä oon hyvin valmistautunu, esim. saanu harjotella vanhempien ja ehkä myös sisaruksen kanssa kotona puheen pitoa kun ne on istuneet yleisössä ja ottaneet mut asiallisesti. Mutta senkin sijasta mä jouduin oikeassa elämässä esimerkiksi näkemään kun meidän äiti piteli mahaansa ja jännitti isää, millon mistäkin negatiivisestä syystä...
Kertokaa mitä ajatuksia tämä teissä herättää... mielenkiinnolla kuuntelen muidenkin mielipiteitä.
Vai uskotko siihen, että oma luonne vaikuttaa enemmän, eikä ympäristö tekijät lähes juurikaan, että susta ois tullu erillaisissa ympyröissä aivan samanlainen mitä olet nyt, koska luonne?
Entä koetko, että elämä on muokannut luonnettasi?
Itse oon miettiny et miks mä pienenä synnyin esim. niin arkana ja ujona ja hiljasena. Sit elämä kouli mua, mua koulukiusattiin ja mä päätin muutenkin teini-iän tullessa vaan rohkastua, koska koin että mua oli aina painettu alle päin. Mun luonteessa on aina myös ollu tietynlaista tempperamenttisyyttä, mutta pienempänä en oikeen uskaltanut tuoda sitä kavereiden edessä ulospäin. Aina kun mä kuuntelin musiikkia, musiikki loi mulle tietynlaisia mielikuvia ja mietin miten tuossa ja tuossa tilanteessa olisin ollut näyttävämpi ja rohkeampi. Mun perhe oli myös loppupeleissä aika epätasapainoinen ja huono...
Mietin, et jos mä oisin saanu tasapainoset vanhemmat ja tasapainosen perheen. Vanhemmat jotka oikeasti ovat onnellisia toistensa kanssa ja se heijastuu myös ulospäin ja kotiin. Sellaset vanhemmat joissa on kanssa luonnetta silleen hyvällä tavalla ja niitä voi ihailla. Monet kaveritkin ihailisi niitä vanhempia, pitäisivät semmosina "cooleina" ja mukavina tyyppeinä. Vanhemmat jotka olisivat osanneet sopivalla tavalla kasvattaa lapsia ja asettaa myös rajoja sopivassa mittasuhteessa. Isoveli joka olisi ehkä vähän semmonen "kovismainen" ja ollut myös suosittu.
Olisinko minä ollut ja kasvanut aika erillaiseksi tyypiksi, vaikka olisin syntynyt saman luonteen kanssa?
Olisinko sillon mokaillut samalla tavalla ja joutunut koulukiusatuksi?
Olisinko mä ollut pienestä pitäen niin arka, ujo, herkkä ja hiljainen vai oisko musta pienenä voinut tulla jo aika peloton ja ulospäin suuntautunut? jos vanhemmat eivät olisi olleet semmosia turhanpäiväsiä jännittäjiä ja ressaajia aikuisiälläkin, vaan olisivat ottaneet rennosti asian kun asian ja opettaneet myös että lähes mitään ei tarvitse pelätä. Ei edes kuolemaa, mikä on luonnollinen juttu vaan ihmisen elämässä. Mutta minä kun pelkäsin ja jännitin esimerkiksi ihan saatanasti kouluesiintymisiäkin... en osannut nauttia ja ajatella, että ompas kiva kun mä pääsen nyt pitämään esitelmää!
et ei tollasta mun tarvii jännittää ja pelätä. Niin ne muutkin joutuu pitämään ja mä oon hyvin valmistautunu, esim. saanu harjotella vanhempien ja ehkä myös sisaruksen kanssa kotona puheen pitoa kun ne on istuneet yleisössä ja ottaneet mut asiallisesti. Mutta senkin sijasta mä jouduin oikeassa elämässä esimerkiksi näkemään kun meidän äiti piteli mahaansa ja jännitti isää, millon mistäkin negatiivisestä syystä...Kertokaa mitä ajatuksia tämä teissä herättää... mielenkiinnolla kuuntelen muidenkin mielipiteitä.
