Ihminen yllättävästi vaan sopeutuu. Tästä tilanteesta ei pääse pois. Kukaan ei tule sanomaan, että tää on paska leikki, ei olla tätä enää. Tämä vaan jatkuu ja tämä on parempi hoitaa hyvin tai me ollaan vielä isommissa ongelmissa. Yritetään tehdä asiat oikein ja kunnolla, jaksaa hymyillä ja olla onnellinen olemassaolevista hienoista asioista.
Eli kun on pakko jaksaa, sitä vain jaksaa aamusta iltaan. Aina ei kannata miettiä seuraavaa viikkoa tai edes päivää. Riittää, kun elää tässä ja nyt. JOS olisin tiennyt 10 vuotta sitten, mitä joudun käymään läpi ja miten raskasta voikaan olla, olisin hypännyt kaivoon. Ihan varmasti. Onneksi en tiennyt.
On tässä monet itkut itketty, monesta kamaluudesta ylös pinnistetty, monta kertaa olen meinannut tukehtua huoleen, raastavaan suruun ja tuskaan. Ääntäkään en ole saanut ulos, on ollut niin paha olla. Olen vain vapissut ja tuijottanut kuivin silmin jonnekin, jonne ei voi nähdä. Jonnekkin, josta toivon apua, mutta tietäen, että sitä ei koskaan tule. Ja sitten on tullut joku ja silittänyt vain, ollut lähellä, vaikka ilman sanojakin.