Umpikujassa - yrittäisitkö vielä pelastaa tämän parisuhteen?

Oma parisuhteeni on ollut kriisissä jo pitkään ja olen harkinnut eroa. Meillä on kaksi leikki-ikäistä lasta, vielä siis päiväkodissa. Ulkoisesti meillä on "kaikki hyvin". Olemme olleet yhdessä 13 vuotta.

Mies ei myönnä ongelmaa vaikka riitelemme joka päivä - hänen mielestään meidän tulisi pysyä yhdessä lasten takia. Hänellä on lievä masennus, joka ei ole hoidossa vaan oireilee mielestäni pahasti. Miehen mielestä hänen ei tarvitse muuttaa hoitoaan (pelkät lääkkeet) vaan minä olen se hullu tässä perheessä. Hän haukkuu minua tosi pahasti joka päivä ja minä sitten solvaan takaisin kun en muutakaan enää jaksa. Viime syksyn kävimme seurakunnan parineuvonnassa, mutta en kokenut, että siitä olisi ollut apua kuin hetkellisesti. Mies oli siellä sillä asenteella, että "kyllä se kertoo siellä, miten SUN pitää käyttäytyä".

Mies käyttäytyy todella itsekeskeisesti, mm. kaikki lasten asiat ovat minun vastuullani ja sitten mies valittaa, kun minä olen niin dominoiva - miten ihmeessä hän kuvittelee, että asiat sujuvat kun asioita ei vaan voi jättää hoitamatta. Mies kokee omien lastensa hoitamisen ja heidän kanssaan leikkimisen työnä ja velvollisuutena ja valittaa jatkuvasti minulle, jos "joutuu" olemaan lasten kanssa enemmän kuin minä. Esim. nyt motkottaa minulle kun hän joutuu viemään lapset ulkoilemaan ja minä saan vaan olla kotona surffaamassa. Niinpä, hän se vaan käänsi kylkeä tänä aamuna kun minä nousin lasten kanssa ylös seitsemältä. Illat menevät niin että hän on tietokoneella ja minä sitten olkkarissa enkä saa hänestä seuraa vaikka pyydän.

Minulla ei ole mitään omia menoja sen takia, kun mies ei halua hoitaa lapsia, koska omien sanojensa mukaan ei tule toimeen heidän kanssaan (turhautuu, jos lapset eivät tee miten hän sanoo ja sitten menee mököttämään makuuhuoneeseen jättäen lapset yksin).

Mies suhtautuu eroon täysin välinpitämättömästi ja heittäytyy uhriksi "jos sä nyt kerran haluat". Väittää, että minä sairastutan hänet mutta silti sanoo noin. Kertoo vihaavansa minua. Yritin vääntää hänelle rautalangasta, että jos minä ja lapset kerran teemme hänet niin onnettomaksi, niin hänenhän pitäisi olla helpottunut kun pääsee tästä painolastista eroon.

Olen totaalisen kyllästynyt tähän jatkuvaan riitelyyn ja siihen, että mies ei hae apua masennukseensa. Minä hoidan jo nyt pääosan lapsista, kotitöistä ja muista juoksevista asioista - oma arkeni helpottuisi huomattavasti, kun mukana ei olisi "aikuista uhmaikäistä". Valitettavasti en edes taida rakastaa miestäni enää, sen verran kauan tämä tilanne on vaan pahentunut ja nyt taidetaan olla aallonpohjassa. Mä en vaan jaksa enää yrittää koska näen eron vain helpotuksena tähän tilanteeseen.

Pitäisikö mun silti yrittää vaikka voin itse todella huonosti? Ei kai lasten kannalta voi olla parempi, että riitelemme jatkuvasti ja kotona on kireä ilmapiiri kuin että vanhemmat ovat eronneet ja kotona sujuu kivasti.

:'( :'( :'(
 
No miehesi vaikuttaa asenteeltaan sellaiselta, ettei tuossa voi mitään pelastaa kun toinen ei halua. Yrittänyt olet, ei ole tuottanut tulosta. Olisin jo luovuttanut sinun tilanteessasi aiemmin, koska en sietäisi tuollaista käytöstä montaakaan kertaa enkä todellakaan hoitaisi lapsia yms yksin.
 
Ikävän totta tämä kyllä on....

Eron kannalla olen kyllä itsekin, mutta tottakai mietityttää lapsien kannalta. Mutta haluan suojella heitä eikä tämä kotitilanne ole nyt sellainen, jossa haluan heitä kasvattaa.

Ainoa asia miksi epäröin on se, että tiedän mieheni käytöksen johtuvan suurilta osin masennuksesta. Jos vain saisin hänet hoitoon, mutta aikuista ei oikein voi pakottaa kun hänen mielestään hän on ihan ok :headwall: Äidistäni en saa tukea, koska hänen mielestään on ihan ok, että hoidan lapset, kodin, juoksevat asiat ym. yksin. Hänen mielestään olen kohtuuton, kun edes vaadin mieheltäni kotitöihin osallistumista. Kyllähän mä jaksaisinkin hoitaa tämän kaiken, jos olisin kotona. Mutta kun minäkin käyn töissä ja en todellakaan jaksa enää raskaan työpäivän jälkeen hoitaa kaikkea yksin. Olin jo kerran uupumislomalla, mutta sekään ei "herättänyt" miestäni.

Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että omankin mielenterveyden ja jaksamisen takia olisi hyvä ainakin asua hetki erillään.
 
Jos hän ei nyt halua muutosta, niin se erilleen muutto osoittaisi senkin ymmärtääkö hän sitten perheen tärkeyden ja haluaako lähteä hakemaan muutosta vai ei. Tosi kurjalta tuo nykyhetki kuulostaa.
 
Sinuna ehkä yrittäisin tilapäistä asumuseroa. Tosin se olisi paras toteuttaa niin, että sinä ja lapset jäätte tuttuun kotiin. Onnistuisiko?

Tuo on just ikävää, kun sun miehes vois hankkia apua/hoitoa, ja ero voitaisiin ehkä sillä välttää. Ja hän ei sitten sitä tee. :(
 
toisen masentuessa elämä on helposti tuollaista, eikä ulkopuoliset, ainakaan masennusta arkipäivän tasolla tuntemattomat, voi sanoa mikä ratkaisu on oikeen ja mikä väärin. Tilanteeseen täytyy tietysti tulla muutosta, mutta niihin keinoihin tarviit varmaan keskusteluapua jostakin vertaistukiryhmästä, mieluummin kun tällaselta palstalta.
 
Mikä on se "pitkä aika", kun suhteenne on ollut kriisissä?

On meilläkin ollut tosi pitkiä kriisejä, mutta ero ei ole ollut meille vaihtoehto. Olemme opetelleet puhumaan ja keskustelemaan, siis emme ole riidelleet vaikka olemmekin olleet eri mieltä.
 
janna
Miehelläsi on minunkin mielestäni monia narsistin tunnusmerkkejä, kuten omallanikin. Meilläkään ei terapia auttanut, koska hänessä ei ole mitään vikaa. Olet siis todella epäreilussa tilanteessa, mutta jos kyseessä on narsisti, niin vika ei ole tosiaankaan sinussa. Valitettavasti silloin myös hänen "paranemisensa" on melko epätodennäköistä. Meillä on harkinta-aika menossa. Omasta kokemuksesta sanon, että narsismin tunnistaminen auttaa sinua ymmärtämään tilanteen toivottomuuden, mutta myös tavallaan ymmärrät miehesi käytöstä paremmin, hän ei "osaa" muuta. Ehkä tämä auttaa ratkaisuasi.
 
Hmm...vaikea tilanne. Olisiko sellaisesta apua, että ottaisit lapset ja lähtisitte vaikka jonnekin sukulaiselle muutamaksi päiväksi? Vaikka viikonlopuksi, kun olet töistä vapaalla. Miehesi jäisi kotiin, ja tekisit hänelle selväksi, että viikonlopun ajan hän saa miettimisaikaa omalla olotilalleen ja mikä häntä voisi auttaa? Lähdet käänteisesti liikkeelle, ja koitat kysellä mikä olisi miehellesi se mieluisin asia, mitä hän haluaisi tehdä jne. Onko se pointti siinä, että illat vietetään eri huoneissa jne. Tuo teidänkin tilanne varmasti helpottuisi, kun vain miehesi tajuaisi oikeasti hakea apua. Ja onko se lääkekään nyt sitten tehonnut, jos kerran mieli ei ole yhtään muuttunut.
Jos miehesi ei ole keksinyt ratkaisua tilanteeseen, olisi alkuun asumusero ainakin paikallaan.
Miehesi luonteestä päätellen hän toki varmasti sinua syyttäisi sairaan ihmisen hylkäämisestä ja siinä vaiheessa masennus varmasti vedettäisiin esiin.
Mielestäni kuitenkin edes yksi onnellinen vanhempi on parempi kuin kaksi onnetonta. Lapsetkin varmasti olisivat onnellisia nähdessään äidin onnen. Kuitenkin se mieliala tarttuu lapsiin vaikka me ei vanhempina sitä aina huomatakaan.
 
Mia
Voimia! Meillä oli aivan samanlaista exäni kanssa. Kun sitten erosimme, hän jätti kaiken. Ei kanna vastuuta lapsestaan, eikä juuri tapaa eli sinällään tilanne ei helpottanut, koska edelleen hoidan kaiken ja nyt todellakin vielä enemmän yksin.

Mutta ehkä se ero jotain positiivisuuttakin tuo. Pelkään vain, että miehesikin tavallaan "putoaa" sitten kokonaan kelkasta ja lapset jäävät ilman isää. Kaikkein pahinta tietysti se...
 
Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet kommentoida :heart: Meillä on siis mennyt huonosti jo noin vuoden päivät. Psykiatri, joka tapasi miestäni hoidon alkuaikoina muutaman kerran, sanoi että mieheni ei ole narsisti eli tuo itsekeskeisyys nyt vaan on korostunut masennuksen myötä (käpertyy itseensä ja olotilaansa yms.)

Tänään ollaan oltu erillään koko päivä. Ja kun mies sai vähän itsekseen oltua niin yritin puhua asiallisesti asioista. Yritin pysyä tyynenä ja kerroin, miltä minusta oikeasti tuntuu. Parin tunnin päästä hän kertoi, että lupaa käydä psykiatrilla ainakin kerran, jotta saadaan ulkopuolisen arvio hänen masennuksensa tilasta ja hoidosta. Yritin saada hänet ymmärtämään, että tämä ei voi jatkua tällaisena eli hänen tilansa ei siitä itsekseen mitenkään parane (kun selvästi lääkitys väärä kun hänen olotilansa ei ole normaali). Tottakai riitoihin tarvitaan aina kaksi, mutta minäkin jaksan vastaavasti panostaa perheen hoitamiseen enemmän, kun ei aina tarvitsisi stressata miehen olotilaa.

Onhan tuossa miehessä kuitenkin sellaisia ominaisuuksia, että sinällään kun hoito saadaan oikeaksi niin ei ole tarvetta erota kun muuten on kaikki ihan ok, ei alko-ongelmaa tai väkivaltaisuutta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja pikkusmurffi:
Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet kommentoida :heart: Meillä on siis mennyt huonosti jo noin vuoden päivät. Psykiatri, joka tapasi miestäni hoidon alkuaikoina muutaman kerran, sanoi että mieheni ei ole narsisti eli tuo itsekeskeisyys nyt vaan on korostunut masennuksen myötä (käpertyy itseensä ja olotilaansa yms.)

Tänään ollaan oltu erillään koko päivä. Ja kun mies sai vähän itsekseen oltua niin yritin puhua asiallisesti asioista. Yritin pysyä tyynenä ja kerroin, miltä minusta oikeasti tuntuu. Parin tunnin päästä hän kertoi, että lupaa käydä psykiatrilla ainakin kerran, jotta saadaan ulkopuolisen arvio hänen masennuksensa tilasta ja hoidosta. Yritin saada hänet ymmärtämään, että tämä ei voi jatkua tällaisena eli hänen tilansa ei siitä itsekseen mitenkään parane (kun selvästi lääkitys väärä kun hänen olotilansa ei ole normaali). Tottakai riitoihin tarvitaan aina kaksi, mutta minäkin jaksan vastaavasti panostaa perheen hoitamiseen enemmän, kun ei aina tarvitsisi stressata miehen olotilaa.

Onhan tuossa miehessä kuitenkin sellaisia ominaisuuksia, että sinällään kun hoito saadaan oikeaksi niin ei ole tarvetta erota kun muuten on kaikki ihan ok, ei alko-ongelmaa tai väkivaltaisuutta.
Minä luulen, että masentunut ihminen voi helposti olla pahan olonsa takia kykenemätön ottamaan muita huomioon. Jos toinen jaksaa katsoa vaikeiden aikojen yli ja olla tukena, asiat voivat muuttua. Minusta tuo kuulostaa tosi hienolta, että mies kuitenkin näkee itsekin tarpeen avun hakemiseen.

Pikavoittoja ei ole luvassa pitkissä ihmissuhteissa, mutta omasta puolestani olen sitä mieltä, että kun liitto käy läpi vakavan kriisin ja siitä selvitään, on suhde parempi kuin ikinä ennen.
 

Yhteistyössä