Oma parisuhteeni on ollut kriisissä jo pitkään ja olen harkinnut eroa. Meillä on kaksi leikki-ikäistä lasta, vielä siis päiväkodissa. Ulkoisesti meillä on "kaikki hyvin". Olemme olleet yhdessä 13 vuotta.
Mies ei myönnä ongelmaa vaikka riitelemme joka päivä - hänen mielestään meidän tulisi pysyä yhdessä lasten takia. Hänellä on lievä masennus, joka ei ole hoidossa vaan oireilee mielestäni pahasti. Miehen mielestä hänen ei tarvitse muuttaa hoitoaan (pelkät lääkkeet) vaan minä olen se hullu tässä perheessä. Hän haukkuu minua tosi pahasti joka päivä ja minä sitten solvaan takaisin kun en muutakaan enää jaksa. Viime syksyn kävimme seurakunnan parineuvonnassa, mutta en kokenut, että siitä olisi ollut apua kuin hetkellisesti. Mies oli siellä sillä asenteella, että "kyllä se kertoo siellä, miten SUN pitää käyttäytyä".
Mies käyttäytyy todella itsekeskeisesti, mm. kaikki lasten asiat ovat minun vastuullani ja sitten mies valittaa, kun minä olen niin dominoiva - miten ihmeessä hän kuvittelee, että asiat sujuvat kun asioita ei vaan voi jättää hoitamatta. Mies kokee omien lastensa hoitamisen ja heidän kanssaan leikkimisen työnä ja velvollisuutena ja valittaa jatkuvasti minulle, jos "joutuu" olemaan lasten kanssa enemmän kuin minä. Esim. nyt motkottaa minulle kun hän joutuu viemään lapset ulkoilemaan ja minä saan vaan olla kotona surffaamassa. Niinpä, hän se vaan käänsi kylkeä tänä aamuna kun minä nousin lasten kanssa ylös seitsemältä. Illat menevät niin että hän on tietokoneella ja minä sitten olkkarissa enkä saa hänestä seuraa vaikka pyydän.
Minulla ei ole mitään omia menoja sen takia, kun mies ei halua hoitaa lapsia, koska omien sanojensa mukaan ei tule toimeen heidän kanssaan (turhautuu, jos lapset eivät tee miten hän sanoo ja sitten menee mököttämään makuuhuoneeseen jättäen lapset yksin).
Mies suhtautuu eroon täysin välinpitämättömästi ja heittäytyy uhriksi "jos sä nyt kerran haluat". Väittää, että minä sairastutan hänet mutta silti sanoo noin. Kertoo vihaavansa minua. Yritin vääntää hänelle rautalangasta, että jos minä ja lapset kerran teemme hänet niin onnettomaksi, niin hänenhän pitäisi olla helpottunut kun pääsee tästä painolastista eroon.
Olen totaalisen kyllästynyt tähän jatkuvaan riitelyyn ja siihen, että mies ei hae apua masennukseensa. Minä hoidan jo nyt pääosan lapsista, kotitöistä ja muista juoksevista asioista - oma arkeni helpottuisi huomattavasti, kun mukana ei olisi "aikuista uhmaikäistä". Valitettavasti en edes taida rakastaa miestäni enää, sen verran kauan tämä tilanne on vaan pahentunut ja nyt taidetaan olla aallonpohjassa. Mä en vaan jaksa enää yrittää koska näen eron vain helpotuksena tähän tilanteeseen.
Pitäisikö mun silti yrittää vaikka voin itse todella huonosti? Ei kai lasten kannalta voi olla parempi, että riitelemme jatkuvasti ja kotona on kireä ilmapiiri kuin että vanhemmat ovat eronneet ja kotona sujuu kivasti.
:'( :'( :'(
Mies ei myönnä ongelmaa vaikka riitelemme joka päivä - hänen mielestään meidän tulisi pysyä yhdessä lasten takia. Hänellä on lievä masennus, joka ei ole hoidossa vaan oireilee mielestäni pahasti. Miehen mielestä hänen ei tarvitse muuttaa hoitoaan (pelkät lääkkeet) vaan minä olen se hullu tässä perheessä. Hän haukkuu minua tosi pahasti joka päivä ja minä sitten solvaan takaisin kun en muutakaan enää jaksa. Viime syksyn kävimme seurakunnan parineuvonnassa, mutta en kokenut, että siitä olisi ollut apua kuin hetkellisesti. Mies oli siellä sillä asenteella, että "kyllä se kertoo siellä, miten SUN pitää käyttäytyä".
Mies käyttäytyy todella itsekeskeisesti, mm. kaikki lasten asiat ovat minun vastuullani ja sitten mies valittaa, kun minä olen niin dominoiva - miten ihmeessä hän kuvittelee, että asiat sujuvat kun asioita ei vaan voi jättää hoitamatta. Mies kokee omien lastensa hoitamisen ja heidän kanssaan leikkimisen työnä ja velvollisuutena ja valittaa jatkuvasti minulle, jos "joutuu" olemaan lasten kanssa enemmän kuin minä. Esim. nyt motkottaa minulle kun hän joutuu viemään lapset ulkoilemaan ja minä saan vaan olla kotona surffaamassa. Niinpä, hän se vaan käänsi kylkeä tänä aamuna kun minä nousin lasten kanssa ylös seitsemältä. Illat menevät niin että hän on tietokoneella ja minä sitten olkkarissa enkä saa hänestä seuraa vaikka pyydän.
Minulla ei ole mitään omia menoja sen takia, kun mies ei halua hoitaa lapsia, koska omien sanojensa mukaan ei tule toimeen heidän kanssaan (turhautuu, jos lapset eivät tee miten hän sanoo ja sitten menee mököttämään makuuhuoneeseen jättäen lapset yksin).
Mies suhtautuu eroon täysin välinpitämättömästi ja heittäytyy uhriksi "jos sä nyt kerran haluat". Väittää, että minä sairastutan hänet mutta silti sanoo noin. Kertoo vihaavansa minua. Yritin vääntää hänelle rautalangasta, että jos minä ja lapset kerran teemme hänet niin onnettomaksi, niin hänenhän pitäisi olla helpottunut kun pääsee tästä painolastista eroon.
Olen totaalisen kyllästynyt tähän jatkuvaan riitelyyn ja siihen, että mies ei hae apua masennukseensa. Minä hoidan jo nyt pääosan lapsista, kotitöistä ja muista juoksevista asioista - oma arkeni helpottuisi huomattavasti, kun mukana ei olisi "aikuista uhmaikäistä". Valitettavasti en edes taida rakastaa miestäni enää, sen verran kauan tämä tilanne on vaan pahentunut ja nyt taidetaan olla aallonpohjassa. Mä en vaan jaksa enää yrittää koska näen eron vain helpotuksena tähän tilanteeseen.
Pitäisikö mun silti yrittää vaikka voin itse todella huonosti? Ei kai lasten kannalta voi olla parempi, että riitelemme jatkuvasti ja kotona on kireä ilmapiiri kuin että vanhemmat ovat eronneet ja kotona sujuu kivasti.
:'( :'( :'(