Umpikujassa täälläkin...

Meillä menee miehen kanssa huonosti. Olemme olleet yhdessä kohta 10v ja meillä on kolme lasta. Minä olen 31v ja mies kohta 29. Joulun jälkeen aloimme vihdoin puhumaan suhdettamme pitkään vaivanneista asioista ja tämä juttu on paisunut jotenkin niin paljon että masentaa tosi pahasti ja tunnemme molemmat olevamme ihan umpikujassa. Haluaisimme saada ongelmat ratkaistua ja jatkaa suhdetta onnellisina, mutta en tiedä onnistuuko se. En oikein tiedä mikä miehelläni on se asia mistä tämä on saanut alkunsa, joku häntä on vaivannut jo pitkään. Itse taas koen että en ole koko suhteen aikana saanut tarpeeksi hellyyttä ja huomiota, mutta toisaalta en ole varmasti sitä itsekään sitten antanut paljoa, ainakaan pitkään aikaan. Mieheni mielestä olen ollut pitkään kiukkuinen, ja olen itsekin sen huomannut. Moniin mieheni juttuihin kivahdan takaisin, ja se taas on ärsyttänyt miestäni. Käytökseni on kuulemma muuttanut hänen kuvaansa minusta ja hän kuulemma rakastaa minua nykyään enemmän kaverina kuin vaimona. Omasta mielestänikin "liekki on hiipunut", mutta olen valmis yrittämään jos asiat saisi korjattua ja suhteemme paranisi. Mieheni ajattelee samoin.
Olemme menossa perheneuvolaan juttelemaan heti kun vain pääsemme. Emme ole aiemmin yrittäneet korjata ongelmia tai hakeneet apua mitenkään. mitä mieltä olette, onko meillä toivoa?

 

Mullakin on samanlaisia huolia...niinkuin yllä olevasta kirjoituksesta näet...
Sinun stoorisi vaikuttaa jollakin tavalla vielä positiiviselta. Miehesi vielä rakastaa sinua, vaikka vain "kaverina", mutta se on parempi kuin ei mitään. Minun miehelläni ei ole mitään tunteita, paitsi vihaa.

On myös todella hyvä, että olette menossa perheneuvolaan! Kun molemmat todellakin haluavat pelastaa suhteen ja ovat valmiita tekemään sen eteen töitä, uskon, että liittonne voi vielä onnistua. Teilläkin on pitkä suhde takana, enää se yhteiselo ei voi olla kuin vastarakastuneena.

Toivottavasti pystytte keskustelemaan miehesi kanssa mikä miestäsi vaivaa! Tsemppiä teille ja kirjoittele kuulumisia :hug:.

 

Kiitos kun loit vähän toivoa, tuli heti parempi mieli. Mies ei osaa sanoa mikä se asia on mistä tämä hänellä on alunperin lähtenyt, vaikka olemme keskustelleet näistä asioista jo toista viikkoa päivittäin. Tuntuukin pahalta sitten sanoa sinulle että jätä se miehesi. Jos mies noin pahasti sinulle sanoo, niin täytyy hänen olla tosissaan. Eikä mielestäni tuosta voi rakkauteen enää palata hänen osaltaan. Yksinhuoltajana varmasti on raskastakin, mutta vielä raskaampaa, henkisesti varsinkin, mielestäni on jos on kuvioissa mies joka ajattelee sinusta ja lapsista näin. Jos jatkat elämääsi miehen kanssa, joka sanoo vihaavansa sinua, millaisen mallin parisuhteesta annat lapsillesi? Rohkeutta ja kaikkea hyvää sinulle Helmi35! :hug:

 

Hei Mila!
Uskoisin, että teillä on vielä toivoa, koska pystytte puhumaan asioistanne ja olette hakeneet itsellenne apua. Itsäni mietittytää näiden parisuhdekiemuroiden kanssa työskennelleenä se, että ihmiset ei aina muista, että suhteella on omat vaiheensa ja myös ihmisillä omat ikäkausiin liittyvät kriisinsä. Ja itse asiassa se oma kehityskriisi saattaa toisinaan muuttuakin parisuhdekriisiksi - tai se tulkitaan sellaiseksi. Toisinaan taas suhteessa on meneillään joku muutosvaihe saman aikaisesti kuin itsellä jokin muu elämänkaareen liittyvä kehitys/kriisivaihe. Oletko itse miettinyt asiaa tästä näkökulmasta käsin? Terapiapiireissä tunnetaan varsin yleisesti esim. sellainen jaottelu, jossa parisuhteeseeen kuuluvat symbioottinen vaihe, erillistyminen ja kumppanuus ja lisäksi näitä voidaan vielä tarkastella suhteessa puolisoiden ikään, parisuhteen kestoon ja lasten ikään...No näkökulmia on monenlaisia. Tämä on ainakin omalla kohdallani auttanut itseä ymmärtämään omaa parisuhdettani...Jotain hyötyä siis omasta työstä privaattielämässäkin

 

Täällä taas, kiitos kannustavista vastauksista. Nyt on kumminkin semmonen tilanne että asumusero on tulossa, katselemme jonkin aikaa erillämme (pariterapiassa samalla käyden) että mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Mies muuttaa lähiaikoina veljensä tyhjillään olevaan asuntoon tähän lähelle ja tulee kyllä mahdollsimman usein lasten kanssa leikkimään, viemään kerhoon jne. Koitamme pitää tilanteen lapsille mahdollisimman ennallaan. Vielä olisi edessä lapsille kertominen (meillä on 3-vuotiaat kaksoset ja vauva) . Olisko mitään vinkkejä miten lapsille kertoa tällaisesta? Että heille jäisi mahdollisimma hyvä ja turvallinen olo, kaikesta huolimatta.
Meillä on molemmilla ollut pitkään asioita jotka ovat tehneet onnettomaksi mutta niistä ei ole aiemmin osattu puhua oikeilla nimillä ja nyt kun ne on otettu puheeksi, tuntuu että onko tilanne jo liian paha korjattavaksi.
Välillä tuntuu että kyllä tästä selviän, vaikka erottaisiinkin lopullisesti. Välillä taas romahdan ja voisin itkeä vaan, ja surra särkyneitä unelmiani, hajoavaa perhettä, sitä ettei onnistuttukaan. Parempina päivinä taas ajattelen että tämä on vaan alamäki josta noustaan, yhdessä jatkaen, toivottavasti.
Olisi kiva kuulla samaa kokeneiden ja samassa tilanteessa nyt olevien kokemuksia. :'(

 

Moikka!

Meillä on ollu miehen kanssa kriisi päällä jo loppukesästä saakka. Nyt kuitenkin viime viikoloppuna tuli ns. viimeinen pisara, eli mentiin mun sietorajan yli. Hän kuitenkin ehdotti, josko menisimme neuvolan kautta juttelemaan, en vain tiedä kuinka onnistutaan.. Vähän arveluttaa, mutta hän rakastaa minua, ja minä loppuoeleissä häntä, vaikka kiukkua olen täynnä. Toivottavasti teille tekee hyvää nähdä toisenne eri valossa, niin sinut naisena ja hänet miehenä. Olen kuullut muutamasta pariskunnasta, jotka ovat ottaneet "hajurakoa" toisiinsa ja löytäneet siten toisensa uudelleen. Toisen pariskunnan häitä tanssitaan ensi kesänä! Mitään ei ole vielä menetetty! Häntä pystyyn sis! :flower: :flower: :flower:

 

meilläkin on jonkin sortin kriisi menossa ja olenkin muuttamassa lapsen kanssa toiselle paikkakunnalle ja mies jää duuniin pks-seudulle.
Yritämme sillä tavoin saada suhteen toimimaan ja aloitamme uudelta pohjalta mutta en tiedä onnistuuko.Tsemppiä kaikille joilla on jonkin sortin kriisi :flower:

 

Huh-huh, kun taas ottaa koville... Mies lähti tänään siihen toiseen asuntoon, tuleehan se täällä paljon käymään mutta nyt olemme asumuserossa. :'( Olo on surkea ja vaikka on viime päivinä alkanut olemaan jo sellanen olo että en jaksa enää itkeä, niin näköjään sitä itkuakin vaan riittää. On myös niin yksinäinen olo, tää vähän helpottaa kun saa tänne kirjoitella. Toivon todella että tämä erillään olo tekisi hyvää suhteellemme niin että voisimme palata yhteen, mutta tällä hetkellä on aika toivoton olo. Voiko tämmöistä asiaa edes korjata? Vanhemmille lapsille (3-vuotiaat) kerroimme eilen asiasta ja eivät he tainneet kunnolla ymmärtää sitä, luulevat kai että isi menee johonkin käymään, on vähän aikaa pois ja tulee sitten takaisin. Ehkä se on parempikin näin, tottuvat asiaan pikkuhiljaa että näin on. Olin stressannut ihan hirveästi lapsille kertomista, pelkäsin että he itkevät ja huutavat, mutta helpotti toisaalta että asia menikin näin.