Uhmakas haasteellinen(ko) taapero

Kiinnostais ihan tietää miten ihan oikeasti jotkut selviää niin ettei mene hermot ja äänenpaino ei nousisi. Itse omaan hyvin räiskyvän luonteen niin hyvässä kuin pahassa, eli kehun lasta paljon ja halaan ja annan hellyyttä mutta nyt uhman liittyessä perheeseemme olen tosi uupunut ikuiseen toistamiseen (jonka juu tiedän kuuluvan asiaan).Tuntuu että päivät koostuu jatkuvasta köydenvedosta aina aamupuurosta iltapuuroon saakka.
Isovanhemmille aina kuin enkeli, mutta tuo kiukku kohdistuu nyt juuri minuun ja lujaa,tosin isovanhemmat antavatkin kaikki periksi ja hekin usein uhmaavat tahallaan kasvatusperiaatteitani.
Lapsi on nyt 1 vuoden ja 8kuukautta. En tarkoita että huudan kurkku suorana, koska tiedän että se ei johda mihinkään. Mutta kireä äänenpaino tuntuu olevan seuranani liian usein.
Tunnen olevani umpikujassa, epäonistunut äitinä ja oloa ei auta yhtään se että "kiiltokuvaäidit" kiillottaa sädekehäänsä kertomalla kuinka he jaksavat nauraa kaikille vastoinkäymisille. Onko sitten niin että heillä on hieman "helpompi" lapsi hoidettavana.
Mieheni auttaa minua paljon, muttta koenkin nyt tämän ihan henkilökohtaiseksi umpikujaksi.
En enää tiedä yritänkö liikaa, vai liian vähän. Ongelma alkaa siitä kun yritän syödä oman aamupuuroni loppuun sen jälkeenn kun lapsi on ensin syönyt, tuntuu että hän ei voi käsittää sitä että en voi olla syömättä siksi että hän tahtoo seuraa HETI.
Niin ja käymme leikkimässä muiden lasten kanssa 1-2 kertaa viikossa, eli seuraakin hänellä on silloin kun se on mahdollista.

 

Miksette syö yhtäaikaa?

Ja tuli mieleen että onko sulla kuinka tiukat ne vaatimukset..siis itsellesi äitinä ja lapselle?

Itsestäni huomasin että kun hiukan rentoutuu ja ei puutu ihan joka asiaan niin elo on helpompaa.

 

Laita aamupalan ajaksi dvd, jos haluat rauhallisen aamuhetken itsellesi.

Ja lue joku kasvatusopas, saat perspektiiviä omaan toimintaasi ja omiin tunteisiisi.

 

Meillä on ihan samaa tuon syömisen kanssa! Syödään siis yhtä aikaa, mutta lapsi yleensä nopeammin kuin minä. Sitten kun yritän syödä loppuun niin lapsi vinkuu, itkee ja repii minua vaatteista, ei tosiaankaan suostu olemaan sitä hetkeä yksin. Telkkaria ei jaksa katsoa (ikää 1 v 10 kk). Sanon vain rauhallisesti että äiti syö vielä, tiedän että on vaikea odottaa mutta yritä jaksaa pieni hetki olla yksin. Ja lasken samalla päässäni kymmeneen.

 

Heh, en todellakaan selviä vastoinkäymisistä tai lapseni kiukkukohtauksista naurulla, en aina edes jälkeenpäin. Joskus korotan ääntä, joskus mutisen hampaiden välistä ja puren kieltä niin että sattuu. Kyllä lapsi ajoittain näkee kiukkuni, mutta näkee myös sen toisen puolen ja sen, kuinka lepyn minäkin. En minä etkä sinä ap, eikä kukaan muukaan ole mikään tunteeton kone pienten lasten kanssa. Tai isompienkaan. Unohda siis ne sädekehän kiillottelijat ja ole realistinen!

Toki lapsia on helppojakin, mutta minulle selvisi viime viikolla että yksi helpoksi kuvittelemani lapsi onkin aivan yhtä "kamala" kotioloissa äidilleen, kuin omakin kaksivuotiaani nyt on. Sitä helposti kuvittelee muiden tilanteet erilaisiksi, varsinkin kun toiset sitten silottelee kuvaansa silloin tällöin.

Minäkin suosittelen tuota rentoutumista asioiden suhteen Ehkä sinun kannattaa lakata miettimästä liikaa toisia äitejä ja toisia lapsia, siitä suosta ei varmaan ikinä pääse pois jos sinne syvälle joutuu?

 

Sympatiat täältä sulle! :hug: Toi on joillakin lapsilla semmonen ikävaihe, joka saattaa olla yllättävänkin hankala vaikka lapsi vasta pieni onkin. Olen itsekkin ihan hämmästynyt, kun oma poika, joka on 1v 1kk, osaa olla jo niin uhmakas ja omapäinen. Tavallaan sitä on tyytyväinen, että lapsi kehittyy, mutta ei ole osannut odottaa tätä ns. "uhmaiän esivaihetta" näin nopeasti.

Kun syötän pojan ja sen jälkeen vaihdan vaipan ja leikin, niin sitten itsellä on kauhea nälkä ja kun nopeasti yrittää haukkasta jotakin niin poika tulee oitis viereeni ja kiskoo leipää minulta pois. Onhan se tavallaan hassua, mutta toisaalta olisi ihanaa saada edes 5 minuuttia syödä rauhassa ilman, että poika saa kauheat itkuraivarit ettei äiti anna hänelle omaa leipäänsä. Vielä kun ei poika ymmärrä dvd:n päälle mitään eikä osaa itse syödä, niin ei oikein ole mitään keinoja.. paitsi sitten se pinnasänky jonne laitetaan poika tutin kanssa ja kauhea kasa leluja että edes hetken viihtyisi.

Täällä kans ottaa se päähän, että isovanhemmille poika on kuin enkeli ja he ihmettelevät, miksi en anna ruokaa jos poika tulee siltä minulta ottamaan (vaikka poika siis olisi oman ruokansa juuri syönyt).. Isovanhemmathan tunnetusti lipsuu enemmän näistä käytännön jutuista, joten uskon sen olevan osa syy siihen, miksi lapsi on aina niin tyytyväinen. Sitä he eivät vaan ole tulleet miettineeksi, että kun poika oppii siihen että hän saa aina kaiken ruuan ihmisiltä mitä hän haluaa, niin siitä voi ajansaatossa kehkeytyä aikamoinen ongelma.

Jokatapauksessa, tässä vain kerroin omaa tilannettani, joka on osittain samanlainen kuin sinun. Mutta muistetaan se seikka, että tämä vaihe on lapsille välttämätön ja tärkeä, vaikka meitä vanhempia se usein rassaakin. Ja muutaman kuukauden päästä voi jo asiat äkkiä muuttua. Paljon jaksuja sinne!

 

Onhan se tavallaan hassua, mutta toisaalta olisi ihanaa saada edes 5 minuuttia syödä rauhassa ilman, että poika saa kauheat itkuraivarit ettei äiti anna hänelle omaa leipäänsä.

Meillä oli (ja vähän on edelleen) sellainen vaihe, etten voi tehdä juuri mitään ilman että lapsi on vieressä vaatimassa samaa itselleen tai muuten vain roikkumassa lahkeessa. Sitä kummasti alkoi arvostaa hetkeä, kun sai kammata hiukset rauhassa tai hetkeä, jolloin omien hampaiden harjaus sujui ilman suu kirjaimellisesti vaahdossa kieltämistä ja vahtimista

 

:hug:
Ymmärrän täysin mistä ap puhuu. Niin tutulta kuullostaa, isovanhempia myöten.

En tiedä miksi pitäiskään nauraen jaksaa kaikki kiukuttelut, vänkäämiset ja uhmaamiset, joita on ja tulee olemaan ehkä vielä pitkäänkin.
Meillä kuopus on niin railakas yksilö, että vieläkin väännetään useamman kerran viikossa ja ikää pojalla ens kuussa 5v.

Mä kyllä räjähdän, itken, karjun ja väsyn ihan suosiolla jos ja kun siltä tuntuu.
Toisaalta rakastan lapsiani ylitse kaiken
ja sekin näkyy varmasti sekä lapsille että kaikille muillekin

On ollut kausia, jolloin kireä sävy on ollut enempi pinnalla, mutta toisaalta pitkiä riemukkaitakin aikoja. Luulen että nää on ihan tasapainossa enkä pode huonoa omaatuntoa.
Pyydän myös lapselta anteeksi, jos oma käytökseni alittaa riman.

Kurjaa on se, että joskus esikoinenkin joutuu tohon ryöpytykseen ihan ilman syytä.
Siitä oon aina pahoillani, puhunut lapselle ja pyytänyt anteeksi. Esikoinen on jo 8v.

Tälläistä se elämä vaan on. Välillä ala- ja välillä ylämäkeä.
Ei siitä kannata itseään kohtuuttomasti ruoskia.

 

Tuo ainakin on totta että kiinnitän liikaa huomiota juuri niihin joita pidän parempana. Vertaan itseäni ja totean että "huono olen, ja ei sille mitään voi". Aivan kuin en antaisi itselleni armoa. Ympäristössäni oleva yksi ihminen ei tuota oloani helpota.Hän nauttii kun lapsi valitsee hänet esimerkiksi tilanteessa jossa olemme kylässä ja olen ottanut lapselle ruoan mukaan.Tuo ihminen tietää että lapsella on omat sapuskat jo lautasella mutta kysyykin lapselta "otatko mieluummin tädin tekemää".Ja lapsi vastaa myöntävästi.Ei siinä mitään, enminä ole itseäni mestarikokkina pitänytkään mutta tämä asia toistuu myös muissa asioissa. Lapsen päikkäriaika on puolilta päivin, mutta jos tuo täti on hoitanut vaikka 2 tuntia lasta niin hän poikkeuksetta nukuttaa lapsen huomattavasti aikaisemmin ja toteaa syytä kysyessäni että katsoi että tämä aika oli parempi.
Kyläilyjä en voi vähentää,käyn avustamassa häntä kodin hoidossa ja hän joskus katsoo sitten lasta että voin käydä esimerkiksi kaupassa.

 

mä olen jo vuosia tehnyt niin että herään aamulla 2 tuntia ennen lapsia. näin saan syödä aamupalani rauhassa, lukea lehden ja pukeutua ilman et kukaan vaatii minulta yhtään mitään. kun lapset heräävät, olen itse valmis ja voin keskittyä heidän aamutoimiinsa. näin kaikkien aamu menee paljon paremmin.. tosin mä olen myös aika pienestä asti opettanut lapsille et äiti (ja isi) tekevät välillä omia juttujansa ja lapsi odottaa sen ajan (tai menee sitten itse leikkimään). olen monet kerrat esim. lukenut päivän postin lapsen huutaessa vieressä mutta kyllä he siitä ajan myötä oppivat. ei lapsi voi määrätä mitä aikuinen voi/saa tehdä.

 

mä olen jo vuosia tehnyt niin että herään aamulla 2 tuntia ennen lapsia. näin saan syödä aamupalani rauhassa, lukea lehden ja pukeutua ilman et kukaan vaatii minulta yhtään mitään. kun lapset heräävät, olen itse valmis ja voin keskittyä heidän aamutoimiinsa. näin kaikkien aamu menee paljon paremmin.. tosin mä olen myös aika pienestä asti opettanut lapsille et äiti (ja isi) tekevät välillä omia juttujansa ja lapsi odottaa sen ajan (tai menee sitten itse leikkimään). olen monet kerrat esim. lukenut päivän postin lapsen huutaessa vieressä mutta kyllä he siitä ajan myötä oppivat. ei lapsi voi määrätä mitä aikuinen voi/saa tehdä.

Itsestäni ei ole kyllä aamu neljältä nousemaan, että saisin pari rauhallista tuntia itselleni. Unimäärä jäisi aivan liian pieneksi. Mieskin raivoaisi, jos siihen aikaan nousisin kolistelemaan...