Tyytymätön hyvään puolisoon

[Haaveilija**]

Olen jo lähempänä 40:n ikää ja ollut mieheni kanssa alle kaksikymppisestä lähtien. Hän oli ensirakkauteni. Alussa olin tosi ihastunut, kun sain häneltä huomiota ja ystävyyttä. Minulle ihmissuhteet ovat olleet aina vaikeita ja olen kärsinyt yksinäisyydestä ja epävarmuudesta muiden ihmisten seurassa. Tarrauduin mieheeni ja hän on ollut minulle tärkeä tukipilari. Varhain jo kuitenkin tajusin, ettei hän kuitenkaan ole minulle "se oikea". En juuri koskaan ole pitänyt suutelemisesta hänen kanssaan jne. Opiskeluvuosina kuljin vain vähän kavereiden mukana epävarmuuteni vuoksi ja käperryin kotiin mieheni kainaloon. Ennen naimisiinmenoamme kohtasin vain ohikiitävän hetken erään nuoren opiskelijamiehen ja minusta tuntui hetkessä, että siinä on "se oikea". En tiedä, olisiko ollut, mutta intuitio kyllä niin sanoi. Kaverini kielsi menemästä hänen peräänsä, kun minun häät jo olivat suunnitteilla - ja päästin hänet menemään. Sitä olen myöhemmin todella katunut. Minusta tuntuu, että minut johdatettiin "sen oikean" luokse, mutta tein niin kuin kiltin ihmisen piti tehdä siinä tilanteessa ja päästin miehen menemään, koskaan enää kohtaamatta häntä uudelleen. Muutenkin olen miettinyt vuosikaudet, että miksi ihmeessä olen juuttunut tähän parisuhteeseen, kun jonkun toisen kanssa elämä voisi olla antoisampaa monin puolin. Koen, että olemme hyviä kavereita, mutta läheisyys hänen kanssaan ei vain toimi, omasta mielestäni. Olemme saaneet kaksi ihanaa lasta ja hän on todella hyvä isä ja kotielämäkin sujuu ihan hyvin. Hän osallistuu kotitöihin ja on ns. kunnon mies. Yhteisiä harrastuksia meillä ei ole lasten kanssa touhuilemisen lisäksi. Tunnepuoli vain kangertaa minun puoleltani ja mietin, että näinkö tämä jatkuu hamaan tulevaisuuteen saakka. Haluaisin olla tyytyväinen elämääni ja tuntuu, että en pysty saavuttamaan tässä suhteessa kaikkia toivomiani asioita. Samalla koen tästä syyllisyyttä, kun en osaa olla onnellinen näin hyvän ihmisen rinnalla.

Mitäpä sitten? Tiedän, etten häntä jätä, jollei hän perin juurin kyllästy hiljaiseen makuukammarielämään. Siihen hän on tyytymätön, mutta on toistaiseksi sietänyt sen. Hän on puolisona täysin uskollinen ja sitoutunut, joten tuskin hänkään eroa ottaa. En voisi lasten vuoksi jättää häntä, koska koen, että perhe-elämä ja isän suhde lapsiin on monin verroin tärkeämpää kuin minun toiveeni parisuhteesta.

Elääkö kukaan muu parisuhteessaan samanlaisin miettein? Olisi mukava kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia tällaisesta asetelmasta. Oletteko pystyneet kehittämään parisuhdetta näistäkin lähtökohdista?

 

[Sivhos]

Mistä voi ennakkoon tietää,mitä elämä olisi jonkun toisen kanssa,arpapeliä on kaikki parisuhteet.Joillekin osuu oikea heti ensikerralla,joillekin ei,jotkut eroavat,jotkut silti ovat yhdessä finaaliin asti,vaikkei se just ihan oikea sattunutkaan kohdalle.Kaikkea ei voi saada.Jos suhde muuten on hyvä,voisihan alkaa opetella haluamaan seksipuolta ja suuteloita siipalta.Ei luulisi niin kauheeta olevan.

 

[Tällaista]

Kun ihmisellä on kaikki liian hyvin ei osata olla tyytyväisiä! Ilmeisesti olet niin saamaton hissukka ettet itse osaa keksiä seksielämäänne mitään piristystä. Opeta se mies suutelemaan jos sellaista kaipaat. Jos mies ei osaa tyydyttää sinua seksuaalisesti, voit senkin neuvoa hänelle...

Itse koin ensimmäisen orgasmin vasta nelikymppisenä, oma mies ei tiennyt miten sen minulle tekisi, itsekin olin tietämätön sen suhteen, mutta rakastuin työkaveriini, hän opetti minulle unelmaseksiä jota sitten sovelsin mieheni kanssa, sen jälkeen vasta olen saanut täyden tyydytyksen seksissä! Ja osaan nykyään vaatia hyvää seksiä eikä vain "pökkimistä".

Siis hanki salarakas ja kokeile hänen kanssaan, elämäsi muuttuu; hyväksi tai pahaksi! Mutta luulen että senjälkeen olet tyytyväinen mieheesi tai sitten jätät hänet, mutta tee jotain, eihän tuollaisessa olotilassa kannata loppuelämäänsä olla. Sinusta itsestäsi on kaikki kiinni; hanki vaikka "kilttejä" seksifilmejä ja niitä yhdessä miehesi kanssa katsoen opetelkaa uutta seksiä, johan elämänne piristyy...

 

[Rakastunut mutta en mieheeni]

Olen täysin samassa tilanteessa paitsi itse olen lähempänä 30:n ikää. Tekstisi oli aivan kuin minun kynästäni. Minä tosin tein jo tuon "tälläista":n ohjeen eli hankin salarakkaan töistä, en suosittele, elämä vaan mutkistuu entisestään. En tarkoituksella hankkinut ja tässä tulee se klisee-lause että niin vain kävi. Tuo "Sivhos":n ohje opetella haluamaan seksiä siipalta ei ainakaan mun kohdalla ole toiminut. Olen jo vuosia ollut mielikuvitukseni varassa että yleensä seksi on onnistunut, en vaan jostain syystä syty miehestäni yhtään. Suudelmat ei tunnu hyvältä eikä kosketuskaan. Salarakkaani kanssa tunne olevani nainen ja se on upea tunne, haluta ja olla haluttu, rakastaa ja olla rakastettu, saada huomiota ja antaa sitä. On aivan ihana tunne kun haluaa huomioida toista, haluaa tehdä hänet onnelliseksi, yllättää ja helliä, halata ja suukotella. Miehenikin haluaa minua mutta minulta tunne on joskus aikoinaan kadonnut. Olen tullut risteykseen ja mun pitäisi tehdä valinta salarakkaan ja mieheni välillä, tämä on tuskaista, en kenellekään suosittele tälläistä vaihtoehtoa. Rakastan ja himoitsen toista mutta sitten taas perus-kilttinä en tiedä onko minusta rikkomaan lasteni kotia oman onneni takia.

 

[ei meindän]

jokainen ihminen itse valitsee onnensa tai onnettomuutensa. Jos on jo etukäteen tiennyt, ettei toinen ole sopiva, ei minusta ole enää mitään syytä valittaa vaan katsoa peiliin. Ei se auta nyt jälkeenpäin ihmetellä. Itse valitsit, ei pelko ole mikään syy pilata elämäänsä tai epävarmuus.

 

[ei voi auttaa]

tiedän, että haluat myötätuntoa ja neuvoja ja onnea sun muuta täältä, mutta elämä on joskus vain sellaista, ettei tuolle asialle voida mitään. Teit sen valinnan aikanasi ja tiesit kyllä mitä olet tekemässä. Jos kaduttaa tiesit senkin. On asioita, mitä ei saa tekemättömäksi. Ja asioita mitkä pitää ajallaan tietää. Sinä tiesit, ei sulla nyt enää ole vaihtoehtoja.

 

[kaikkea sattuu]

ei häiden suunnittelu ole mikään syy mennä naimisiin väärän kanssa.Eikä kaverin mielipide senkään vertaa. Ei kenenkään muun mikään mielipide. Veljeni perui häänsä siinä vaiheessa kun kutsukortit oli menossa postiin. Toki aluksi joku ihmetteli, mutta toisaalta kohta kukaan ei edes muistanut. Sattuuhan noita. Ei siinä mitään, olen ylpeä, että hän oli niin suoraselkäinen ja rehellinen, ettei tehnyt väärää ratkaisua. Hän on jälkeenpäin sanonut, että se oli yksi hänen elämänsä viidestä parhaasta ratkaisusta. Niihin muihin kuuulu nyt eri vaimo ja lapsi ja jotain muuta.

 

[Toivo paremmasta]

On oikeastaan edesvastuutonta, että elämänkumppani valitaan niin nuorena, kuin parikymppisenäkin. =) Itse menin naimisiin 21v ja voin sanoa, että ihan liian nuorena. Vaikka en todellakaan ensirakkauden kanssa mennyt, onneksi ennätin seurustella muidenkin kanssa, mutta silti liian nuorena. Moni ihminen on siinä iässä vielä ajelehtiva, omat näkyvät puolet tulee esiin lähempänä kolmeakymppiä. Toisaalta, ei olisi kiva, jos puolet kylän naisista olisi miehen exiä.. Kuten ei sekään, että omia exiä tulisi joka päivä vastaan.

Mutta todella, elää sen yhden ja saman kanssa vuosikymmeniä, loppu elämä. En tiedä itsekään, kykenenkö siihen. Meillä on 22 aviovuotta yhdessä. Vaikeaa on ollut ja on nytkin. Tämä viikko taas uusin lupauksin ja tuulin. Ei käydä alkossa kuin vasta viikonlopuksi ja tarkoitus on kuntoilla enempi ja pienentää vatsaa. Siinähän tuon näkee, onnistuuko, niin monta kertaa on nuo lupaukset kuultu. Viikonloppuna oli edistystä se, ettei istuttu kotona vaan kävimme ulkona, jopa ihan vain kahvin voimin!

 

[Toivo paremmasta]

Niin lisäystä vielä, hieman sama tilanne, kuin Rakastunut, mutta en mieheeni kanssa, minulla on myös toinen mies, jonka kanssa ei ole vielä menty ratkaisevasti pidemmälle, tiedämme vain, että tykkäämme toisistamme ja siinäpäs tässä sitten kärvistellään. Olisi todella viimeinen tilaisuus saada avioliitto toimimaan tai muuten taitaa olla menoa... Kumpikin ollaan varattuja ja perheellisiä.

 

[Rakastunut mutta en mieheeni]

Minä olen aivan rikki, tiedän että oma vikani kun lähdin uuteen suhteeseen. Mutta olen totaalisen rakastunut toiseen mieheen, en vaan kuitenkaan kykene lopettamaan avioliittoaniakaan kun pelkään menettäväni lapset, ja se että tuottaisin pettymyksen kaikille, en uskalla tehdä ratkaisua, en mihinkään suuntaan. Jos luovun salarakkaastani, kaihoten kidun loppuelämäni, mutta voisin olla ylpeä itsestäni kun tein lopuksi moraalisesti oikein. Murrun jo pelkästä ajatuksesta. Minä, josta kukaan ei olisi uskonut, petän puolisoani

En kestä ajatusta että laskisin onnen käsistäni, eli salarakkaani. En ole nauranut vuosiin mieheni kanssa, välttelen kahdenkeskistä aikaa. Toisen kanssa minä elän, nauran, itken, rakastelen, kerron tunteistani... Mieheni kanssa olemme ajautuneet toisistamme todella kauas, minun mielestäni vaan tosin.

Mieheni tietää pettämisestä mutta haluaa jatkaa. Tiedän, että olen menettänyt luottamuksen iäksi, ja että meidän suhdetta tämä tulesi hiertämään aina.

Jos jään, haaveilen loppuelämäni toisesta ja mietin millaista elämäni olisi voinut olla.
Jos lähden, pelkään rikkovan lapsieni turvallisuuden tunteen ja vakaan elämän. Ja tiedän, että mieheni ei pystyisi sovussa sopimaan lasten huoltajuuksista jne.

 

[joopajoo...]

Se olisi ajoissa pitänyt päättää. Nyt sitten kärsit. Kurja juttu, mutta kun sulla ei kerran sitä pääätöskykyä aikanaan löytynyt, emme voi sille mitään

 

[kysyn vaan...]

^ Ai onko nelikymppisenä muka myöhäistä muuttaa elämäänsä? Elämähän on tuossa vaiheessa vasta puolivälin paikkeilla, joten hyvin voi tehdä valintoja, jotka parantavat oman elämän laatua.

 

[ei ole myöhäistä, mutta ei hänestä taida olla siih]

no kun sitä päätöskykyä ei ole ollut aiemminkaan eikä näytä löytyvän nytkään niin mitäs se meille muille kuuluu. Jos toisten sanomiset on tärkeempiä kuin omat ajatukset, hänellä se sitten on niin. Se on aivan oma asia ja hänen elämänsä, ei muiden. Jos hän ei itse tee tai toimi, ei ennemmin eikä myöhemmin se on sitten niin. Jos toimii, se on myös hänen oma asiansa. Ei siinä auta muiden mielipiteet tai sanomiset. Itsestä se lähtee. Tähän mennessä ei ole lähtenyt.

 

[kysyn vaan...]

Ehkä ikä on tuonut viisautta ja rohkeutta toteuttaa omia unelmiaan?

 

[Toivo paremmasta]

Nelikymppisenä on saanut kaikenlaista aikaan, josta ei niin vain voi lähteä tai luopua. Vastuuta on lasten lisäksi muustakin. Minulla on ainakin mahdottomuus lähteä tästä ennen kuin vasta eläkkeellä. Tuli tehtyä sen verran suuret ratkasut.

Olen miettinyt sitä, uskaltaako tämä toinen mies näyttää ihastumisensa siksi minulle, koska tietää, etten voisi nytten lähteä muualle. Vai hakeeko hän vain vaihtelua avioliittoonsa. Yhteydenpitomme antaa kuitenkin minulle iloa ja voimaa kestää arkea. Arkea olen yrittänyt parantaa aviomieheni kanssa vuosia, huonoin tuloksin. Mutta jospa hän nyt on tosissaan.

Tämä toinen mies on tullut minulle hyvin tärkeäksi. Mieheni tietää, että pidämme yhteyttä, ystävinä. Ymmärrän hyvin Rakastunut, mutta en mieheeni tuskan. Kun jo tässä tilanteessa on välillä tosi vaikeaa, en uskalla edes ajatella, miltä tuntuisi, jos olisin suostunut lähempään kanssakäymiseen tämän toisen miehen kanssa. Mieli kyllä tekisi, mutta onneksi vielä on löytynyt pidättyväisyyttä. Toisinaan toivon, että tämä toinen mies tekisi tai sanoisi jotain sellaista, etten enää tykkäisi hänestä. Mutta tätä on kestänyt jo muutama vuosi.

Joka ei ole kokenut tällaista, voi ajatella, että tämä on päättömien, ajattelemattomien ihmisten touhua, ettei hallitse itseään. Niin minäkin luulin. Minulle tämä tapahtui, kun vierellä oli hyvä ihminen, tämä toinen mies ja kun oma mieheni käyttäytyi minua kohtaan tökerösti, kerta toisensa jälkeen. Olisi pitänyt uskoa jo alussa, ettei lupauksista huolimatta parempaa ole tulossa. Nyt on luvannut viimeisen kerran tosissaan, saa nähdä, tapahtuuko niin.

 

[hetkonen]

ei se nuoruus muillakaan ylipäätään vähennä sitä mahdollisuutta toteutta omia unelmia. Iästä se ei ole kiinni, vaan luonteesta. Jos on perässävedettävä tossukka, joka ei uskalla suutaan aukaista, sitten on. Sellaset valittaa, mutta ei ne koskaan mitään itse tee.

 

[silti on turha valittaa]

se tapahtui sinulle, koska itse niin valitsit, koska alunperin tiesit, että hän ei ole oikea. Siksi se tapahtui, ja sinä tiesit sen. et ollut mikään uhri, vaan aktiivinen valitsija, tiesit mitä teit. Mikään ei sitä asiaa muuta.
Et voi syyttää ketään muuta.

Mitään muuta selitystä ei ole. Teit virheen ja tietoisesti jo mennessäsi naimisiin tiesit sen. Selitykset olisit saanut selitellä jo ennen naimisiinmenoasi, silloin niillä olisi ollut jotain virkaa elämäsi ratkaisuissa. Nyt valittamisellasi ei ole.

 

[Toivo paremmasta]

Aloittaja, Haaveilija, oli myös kaksikymppinen, kun meni naimisiin. Silloin ei tunne itseään ja vielä vähemmän puolisoaan ja miten elämä kumpaakin muuttaa. Haaveilijahan yritti tehdä nuorena viisaan ratkaisun, ei lähtenyt nuoren opiskelijapojan mukaan, koska häät oli jo suunnitteilla toisen kanssa. Jos hän olisikin päättänyt toisin, ei sekään välttämättä olisi ollut takuuvarma onnellinen loppu.

Elämä on yhtä arpapeliä, lopputuloksesta ei voi olla varma. Mutta on hyvä saada keskustella tuntemuksista toisten kanssa.

 

[internet]

Olen jo lähempänä 40:n ikää ja ollut mieheni kanssa alle kaksikymppisestä lähtien. Hän oli ensirakkauteni. Alussa olin tosi ihastunut, kun sain häneltä huomiota ja ystävyyttä. Minulle ihmissuhteet ovat olleet aina vaikeita ja olen kärsinyt yksinäisyydestä ja epävarmuudestaihmeessä olen juuttunut tähän parisuhteeseen, kun jonkun toisen kanssa elämä voisi olla ja sitoutunut, joten tuskin hänkään eroa ottaa. En voisi lasten vuoksi jättää häntä, koska asetelmasta. Oletteko pystyneet kehittämään parisuhdetta näistäkin lähtökohdista?

noin pitkää parisuhdetta ei ole takana, eikä lapsiakaan, mutta mikset keskustelisi miehesi kanssa asiasta. vaikuttaa siltä että olette kumpikin niin sitoutuneita suhteeseen että voisitte antaa toisillenne luvan sallittuihin ihastuksiin, romansseihin jne. teillä on kumminkin todennäköisesti niin paljon hyvää että en ihmettelisi että tuosta voisi tulla potkua teidänkin suhteeseen.

en ota vastuuta tämän toimivuudesta juuri teidän suhteessanne..

 

[Haaveilija**]

Pakko myöntää, että tuo määritelmä tossukka on sopinut minuun liian hyvin. Jälkeen päin olen ajatellut, että minun olisi pitänyt perua ne häät. Ei edes oltu ihan häiden kynnyksellä. En osannut panna painoa omille ajatuksilleni. En osannut vaatia parempaa, kun vierelläni oli ihminen, joka hyväksyi minut kaikin puolin ja joka antoi tukea ja oli muutoinkin järkevä ja mukava ihminen. Tavallaan tiesin, että hän ei ole se oikea, mutta kuitenkaan en osannut hänestä erotakaan. Hänkin oli niin kiinni minussa, etten olisi tohtinut jättää... Niin, selittelyä tämä kaikki on, mutta kun ihminen on luonteeltaan epävarma ja kärsinyt vuosikaudet siitä, niin toisen antamalla turvallisuudella oli niin suuri merkitys, että siihen sitouduin.

Mielestäni suuteloita ei voi opetella, jos ei ole kipinää toiseen ihmiseen. Seksitaidoista ei ole kysymys, niitä en voi moittia.

Mieheni ei suostuisi "antamaan lupaa sallittuihin ihastuksiin, romansseihin". Se olisi niin luonteidemme vastaista. Tuntuisi hänestä niin pahalta miettiä, onko minulla jotain säpinää meneillään. Parempi, kun ei tietäisi, jos sellaista joskus olisi.

Nimim. Rakastanut mutta en mieheeni kertoi tilanteesta, johon en halua itseäni viedä tässä vaiheessa, kun lapset ovat pieniä ja joille isä on tosi tärkeä. Selittelen kai siis edelleenkin? Mutta minä luulen, että tuskin löytäisin vapailta markkinoilta enää miestä, joka osuisi nappiin. Ja mieluummin elän tässä suhteessa kuin hajotan perheeni tyhjän vuoksi.

tiedän, että haluat myötätuntoa ja neuvoja ja onnea sun muuta täältä, mutta elämä on joskus vain sellaista, ettei tuolle asialle voida mitään. Teit sen valinnan aikanasi ja tiesit kyllä mitä olet tekemässä. Jos kaduttaa tiesit senkin. On asioita, mitä ei saa tekemättömäksi. Ja asioita mitkä pitää ajallaan tietää. Sinä tiesit, ei sulla nyt enää ole vaihtoehtoja.

se tapahtui sinulle, koska itse niin valitsit, koska alunperin tiesit, että hän ei ole oikea. Siksi se tapahtui, ja sinä tiesit sen. et ollut mikään uhri, vaan aktiivinen valitsija, tiesit mitä teit. Mikään ei sitä asiaa muuta.
Et voi syyttää ketään muuta.

Näinhän se on, suoraan sanottuna... Tällä kirjoituksellani olen halunnut jakaa tuntojani ja keskustella, koska kenellekään en ole voinut tästä kertoa. Ehkä tämän kautta voisin lopultakin jättää asioiden pyörittelyn mielessäni ja tyytyä siihen, että tässä olen. Ehkä myöskin hyväksyä aikoinaan tekemäni ratkaisun kantamatta syyllisyyttä.

En lähde miehiä katsastamaan. En etsimään sitä oikeaa, koska en halua saattaa itseäni niin hankalaan valintatilanteeseen. Nyt on yksinkertaisempaa. Ehkä sitten yli viisikymppisenä, kun lapset ovat lentäneet pois pesästä...

Kiitos kovasti ihan jokaiselle vastanneelle! Lisääkin saa kommentoida

 

[eikä toistakaan]

mua hirvittää aivan hirveästi, että jos joskut itse törmäisi tuollaiseen ihmiseen ,josta välittäisi, mutta joka olisi niin epävarmuudessaan avuton, ettei saisi todellakaan sanottua, ettei lopulta minusta ole kiinnostunut. Olisi niin petetty olo, ja se, että jos joku ei rakasta minua, ei hänkään ole minulle oikea, vaikka itsellä olisi vahvat tunteet ja vaikka harmittaisi, niin enemmän olisi kauhea ettei toinen sanoisi koskaan ja katuisi just noin sitten. Siinä olis onneton aina. En ymmärrä miestäsikään, joka on muka tyytyväinen, ei ihminen voi olla tyytyväinen tuollaiseen. Ei ainakaan normaali itseäänarvostava ihminen.
Itseäänkin saa rakastaa niin paljon ettei sido itseään ja toista suhteeseen, joka ei ole sitä, mitä pitäisi. Se on jotenkin minusta luonnotonta ja niin luonnon/jumalantahdon/komisenvoiman/kaikkesuuremmantarkoituksen väärintekemistä, kuin voi. Itseään ja toista voi olla vaikea kunnioitta sillä, että joskus päätyy sellaiseen ratkaisuun, että eroaa aikanaan, jos sen tietää oikeaksi. Mutta väärin se kuitenkin on, jos sen sydämessään ei tunne oikeaksi.

Toivottavasti en koskaan joudu tuohon tilanteeseen, missä miehesi on ja jos joudun olisin itse niin vahva, että lopettaisin tuon itsensä ja toisen pettämisen.

 

[Keittiöpsylogi]

Tavallaan tiesin, että hän ei ole se oikea, mutta kuitenkaan en osannut hänestä erotakaan.

Huomioi kuitenkin, että kaikista suhteista - intohimoisesti ja täydellisesti alkaneistakin - eroon päättyy ylivoimainen enemmistö, oman arvioni mukaan yli 85 %. Eivätkä avioliitotkaan järin hyvin kestä, ja kestävissäkin on monenmoista ongelmaa, kylmyyttä ja pettämistä.

Tällä tahdon sanoa, että et sinä suhteen alkuaikojen tunteista pysty päättelemään yhtään mitään siitä, miten suhde kestää tai kehittyy. Minulla on ollut sekä kiihkeän intohimoisesti alkaneita että laimeammin alkunsa saaneita suhteita, ja poikkeuksetta laimeasti alkaneet suhteet ovat ajan myötä kehittyneet paremmiksi kuin intohimoisesti alkaneet suhteet.

Pahoin pelkään että pyörittelet päässäsi fantasiaa siitä oikeasta, jota ei ole olemassakaan. Koska olet tyytymätön suhde-elämääsi, fantasia on saanut valtavan vallan ja kuorrutettu niin monella kermakerroksella, että se on yhtä valkoista ja makeaa huttua, mutta todellisuuteen sillä ei välttämättä ole minkäänlaista yhteyttä.

 

[sekin voi sattua]

voi olla, mutta jos todella tietää jo aluksi, ettei se ole sitä, mitä pitäisi, niin ei siitäkään kannata alkaa fantasioimaan enempää. Niitähän tulee jokapäivä vastaan kymmeniä, joiden kanssa se ei sitä olisi, mut ei kukaan fiksu alkais itselleen uskotella, että ah tässä se on.

Voi alkaa laimeastikin, mut jos tietää, ettei toinen ole oikea, se laimeus ei siitä sikseen muutu vaan on luonnollinen merkki, ettei toinen kiinnosta. Minua ennemmin hirvittää se, että ihmiset kuvittelevat parisuhteenkaipuussaan sen väärän oikeaksi, kun pitäisi olla joku tai ei muka kehtaa sanoa ettei kiinnosta, tai pelkää ettei löydä parempaa. Ne on pelkoja, mutta sitä myös voi pelätä, että törmäisi väärän kanssa suhteeseen ja katuisi sitä sitten. Ja tavallaan siitä aidosta rakkaudesta luovutaan siksi, että ei paremmasta tiedetä. Toisaalta jos tosiaan tietää miten hyvältä se tuntuu, on erikoista, että joku sitten suostuu jo alunperin väljähtäneeseen kulahtaneeseen suhteeseen, josta tietää, että toinen ei sovi.
Minusta rakkauteen pitäisi luottaa sitä enemmän mitä enemmän tajuaa jonkun vääräksi. Se on merkki joka ohjaa oikeaan suuntaan.

 

[vaikeaa täälläkin]

Minun tilanteeni on nyt se, että mieheni on päällisin puolin erittäinkin kunnollinen. Ei ole alkoholiongelmaa, ei pettämistä, ei fyysistä väkivaltaa. On hyvä isä ja tekee paljon kotitöitä... Mutta on niitä muutamia kulmakiviä tässä katteltu sen verran pitkään, että taitaa loppu häämöttää. Eli siis miehelläni ei ole itsehillintäkykyä, jos hermostuu, niin karjuu ja raivoaa lasten kuullen. Toinen on se, että vinkuu ja mankuu seksiä, saa oloni hyvin painostetuksi, ja jos ei saa seksiä, kohtelee minua tosi kylmästi ja tunteettomasti sen jälkeen. Monesti olen antanutkin vaan sen takia, ettei riitoja tulisi. Tämä on ajanut tilanteen siihen, että mua ei kiinnosta enää yhtään, enkä enää suostu jos ei oikeasti huvita, koska alkoi olla jo nautinto-ongelmia ton stressin takia. Sitten on lisäksi vielä nämä kaikki normaalit riidat rahasta, kotitöistä ym. Olen henkisesti tosi uupunut tämän tilanteen takia. Kipinää ei ole enää ollenkaan, vaikea sitä kai on saada takasinkaan, kun on niin monesti loukattu. Mieheni on aina naama väärinpäin, ei mitään positiivista sanaa tule suusta saatikka hymyä. Itse optimistina on vaikea kestää yltiönegatiivista ihmistä. En tajua kuinka olen näinkin kauan kestänyt. Yhdessä noin 10v. Kaksi lasta ja kolmas tulossa. Välillä tuntuu, että olo helpottaisi kun pääsisi pois vaikka muuten ehkä kolmen lapsen kanssa olisikin rankkaa yksin. Tosin jos ero tulee, niin pääsisin muuttamaan takaisin kotikaupunkiini, jossa tukiverkosto. Tällä paikkakunnalla ei sellaista ole ollenkaan.
En kuvittelekaan vaihtavani toiseen mieheen, siitä ei ole kyse. Voi olla että minulle sopivaa ei olekaan. Mutta mieluummin eläisin lasteni kanssa onnellisena ilman turhaa niuhottamista kaikesta kuin tässä nykyisessä tilanteessa. On vain niin tajuttoman vaikeaa tehdä sitä päätöstä vaikka välillä tuntuu että mieskin sitä tahtoisi. Ei vaan vissiin kumpikaan pystytä moiseen. Lapset kärsii huonosta ilmapiiristä, eikä onnetonkaan äiti hyväksi ole. Tästä nyt tietty sai sen käsityksen , että vain mieheni on ongelma, itsessäni on varmasti ihan yhtä paljon "vikaa", jos mieheltäni kysyttäisiin. Ei vaan tosiaan taideta olla oikeita toisillemme.. Olisiko jollain jotain kommenttia?

 

[en ymmärrä]

en kestä ihmisiä, jotka valittaa, tietää ratkaisunkin mut sit sanoo, ettei pystytä.
Sitä pystyy. Sitä tekee joskus onnensa eteen enemmän, mutta ilmeisesti se halu siihen muutokseen ei ole aitoa. Se on silloin teeskentelemistä. Pakko ei ole kuin kuolla ja joka ikinen päivä, jonka vapaaehtoisesti viettää väärässä suhteessa on oma valinta.
Musta on käsittämätöntä, että aikuiset vastuulliset ja päätöskykyiset ihmiset, toimintakykyiset myös (ilmeisesti kyse ei ole vammaisista) haluu tehdä itsestään raukkiksia omissa silmissään. Kyse ei ole siitä, että pystyykö, vaan siitä, mitä itse haluaa ja minkä elämän haluaa.