Tyttöystävä luulee, että olen empatiakyvytön.

Ollaan oltu yhdessä nyt kolmisen vuotta, lapsia ei ole, asutaan tosin samassa taloudessa. Muuten menee oikein mukavasti, mutta välillä tulee hetkiä, jotka johtavat onnettomiin tilanteisiin ja niihin ei tahdo löytyä ratkaisua. Hyvin tyypillinen esimerkki: tyttöystävä tulee töistä ja hänellä on jokin asia huonosti. Hän ei välttämättä sano, mikä on huonosti ja näissä tapauksissa homma kusee jo siihen. Tavallaan huomaan jo, että kaikki ei ole aivan hyvin, mutta silti jostain syystä mitä en itsekkään ymmärrä, en välttämättä mene aina kysymään, että mikä on hätänä. Jotenkin alitajuisesti ajattelen, että se pelkkä kysyminen johtaa johonkin riitaan kun tyttöystävä on jo muutenkin pahalla tuulella, mutta se tuskin pitää paikkaansa. En tiedä mistä olen sellaisen saanut päähäni. Huomaan, että jokin asia saattaa olla huonosti, mutta jostain syystä en siihen puutu. Olen helvetin huono puhumaan ihmisille muutenkaan. Kun erittäin hyvän kaverini äiti kuoli pari vuotta sitten, sanoin vain hänelle: "No... no voihan helvetti." En osaa jotenkin vain sanoa mitään. Omassa elämässänikin on ollut kuolemaa sun muuta onnetonta, joten periaatteessa osaan kyllä varmasti samaistua, mutta en vain osaa sanoa tai tehdä mitään. Mistä se voi johtua? Se ei tosiaankaan johdu siitä, ettenkö haluaisi. Tunnen erittäin suurta rakkautta, mielenkiintoa ja myötätuntoa tyttöystävääni kohtaan (ainakin omasta mielestäni), mutta silti en osaa lohduttaa. Tyttöystävä siis luulee, ettei minua kiinnosta hänen asiat, eikä minua kiinnosta lohduttaa häntä, vaikka asia ei niin ole, en tiedä vian miten sen teen, siis osoitan kiinnostuneisuuteni tai lohdutan. Eikö tällainen kyky pitäisi olla jo ihan jokaisella ihmisellä vakiona? Olenko empatiakyvytön vai narsisti, vaiko vain idiootti? Kenties niitä kaikkia? Olen toki hyvin vähäpuheinen mies jo muutenkin; meidän perheessä ei lapsena paljon tunteista puhuttu ja heikkoutta ei näytetty. Uskon, että se on tavallaan nyt kostautunut. Mitä minun pitäisi tehdä vai onko tehtävissä mitään? Joka ikinen riita mitä meillä on ollut johtaa aina tähän samaan tilanteeseen tai alkaa siitä. Nyt pikkuhiljaa tyttöystäväkin on huomannut sen, enkä oikeasti enää tiedä kauanko hän sitä jaksaa ennenkuin heittää minut kartanolle. Miten minun tulisi muuttaa omaa käytöstäni.

 

Näytä toi teksti tyttiksellesi. Et sinä välttämättä voi muuttaa itseäsi, ainakaan suit sait. Jos pääsisittel tyttiksen kanssa keskustelemaan mitkä voisi olla ne merkit, joilla näytät että välität - vaikka et mihinkään syväanalyyseihin verbaalisesti kykenisikään. Ainakin kirjoitussupliikki sulla näyttää olevan vallan kohdallaan, joten silläkin tavalla voi kommunikoida?

 

Samaa mieltä edellisen kanssa, jospa kirjoittaisit avauksessa mainitsemasi asiat kirjeenä tyttöystävällesi?

 

Jos vaikka kerrot tästä asiasta joskus, kun tyttöystäväsi on ihan leppoisalla tuulella? Tai näytät vaikka tämän tekstin hänelle. Kerrot hänelle, että olet huono kyselemään, etkä välttämättä osaa sanoa mitään, mutta että välität kuitenkin. Ja jos hän haluaa tulla puhumaan, kuuntelet mielelläsi. Et välttämättä osaa sanoa mitään, mutta sinua silti kiinnostaa.

Sen kiinnostuksen voi osoittaa myös pienillä teoilla. Esim. jos tyttöystäväsi tulee sen oloisena kotiin, että jokin painaa, voit vaikka keittää hänelle kupin kahvia/teetä tms. todella pientä, jolla osoitat että välität. Jos hän haluaa, voit hieroa hänen hartioitaan tai ottaa vaikka kainaloon. Aina ei tarvitse puhua.

 

Ja ootko sama kyllästynyt, joka eilisillan tilitti täällä suhdettaan tyttikseensä ja heidän seksistään

 

Älä tee hommasta liian vaikeeta, kysyt vaan nätisti että onko kaikki hyvin. jos vaimo alkaa kertomaan mikä on, ei sun tarvitse keksiä mitään ratkaisua, kuuntelet vaan ja jos ongelma on esim. ärsyttävä työkaveri niin olet vaan silleen et, voi että, onpa ikävää, no johan on kurppa ämmä, tosi ärsyttävää jne. niin se pääsee purkamaan sen asian ja naisille usein riittää, että mies vaan kuuntelee ja ymmärtää ne fiilikset mitä nainen kokee.

älä missään nimessä kritisoi tai kyseenalaista naisen tunteita, se saa raivon partaalle eli vaikka et itse tajua, että mikä siinä asiassa x on niin hirveää, niin hyväksyt sen, että toinen kokee asian eri tavalla ja osoitat hyväksyntäsi vaikka halauksella. Älä tarjoa ratkaisua ellei vaimo kysy sinulta sitä erikseen ja älä suutu itse, jos satut tarjoamaan ratkaisua ja vaimo ei sitä hyväksy. sitten on kummallakin paha olo ja riita tulee sen takia.

 

Yks juttu. Jos tyttöystäväs vaikka kertois että töissä meni kaikki päin peetä, niin mitä kommentoit siihen?
Meinaan vaan, että älä ala etsiin ratkaisua niihi ongelmiin (tuntuu olevan aika tyypillistä miehille). Lohduta vain. Ei tarvi paljo puhua välttämättä.

Voisit tietysti kysyä tyttöystävältäs, että millä tavoilla hän toivois tulevansa lohdutetuksi.

 

Moi öp!

Kuulostat ihan omalta mieheltäni. Olisin voinut vaikka vannoa että olet hän mutta tietenkään et ole. Hän ei käy edes läpällä täällä.

Eli siis samanlaisen tilanteen (tyttöystävänä) voisin antaa ehkä maailman tärkeimmnä vinkin.

Naiset eivät tarvitse sirkustemppuja ja joka viikkoisia romanttisia kukkakimppuja. Kaikki naiset kaipaavat miehensä syliä ja ihan vaan sitä että mies on siinä. Sinun ei tarvitse puhua välttämättä juuri mitään. Senkun vaan halaat. Huolet helpottavat ja varmasti jos on ollut kurja päivä hänenkin on helpompi purkautua asiasta sinulle kun vaan olet siinä. Voithan kysyä jatkuvan halauksen lomassa onko jokin kurjasti? Naisetkaan eivät aina tajua kertoa heti mikä mieltä painaa vaan murjottavat (mikä on maailman typerintä) mutta sitkeys palkitaan lopulta ja ehkäpä saat mukavan suihinoton kun asiat selviävät. Ou jea!

 

Koitin eilen illalla ja tänä aamuna selittää juurikin tuota tyttöystävälleni, etten jotenkin vain osaa tuoda ilmi sitä välittämistä. Olen sitä koittanut selittää ennenkin. Tyttöystävä heitti esimerkkejä, että voisin vaikka kysellä miten on mennyt töissä, mikä on hätänä yms. eli juurikin näitä mitkä itsekkin tiedostin. Hän on nyt niin vihaisena, ettei minun oikeastaan hyödyttänyt sanoa yhtään mitään, enkä oikein tiedä miten hän siitä leppyy, jos minun ei auta sanoa mitään. Aina kun yritän jotain sanoa tai ihan vain halata, niin saan takaisin pelkän jääkylmän katseen. Tuntuu jotenkin siltä, että ero on lähellä. Sitä en kyllä kestäisi. En oikeasti enää tiedä mitä tässä voi tehdä, muuta kuin syyttää itseänsä ja hakata päätä seinään. Kuinka tyhmä sitä voi ihminen olla? Monta kertaa on samasta asiasta ollut puhetta ja riittaa, mutta jotenkin en ole tähän mennessä saanut itseäni kysymään tai lohduttamaan tällaisissa tilanteissa. En kyllä tosiaankaan haluaisi erota. Tämä meidän yhdessäolo on ollut minun elämäni, ja kuulemma tyttöystävänikin onnellisinta aikaa ja ainakin omalla kohdallani kaikki on ollut sitä ennen kovin tyhjää ja ankeaa. Lievää alkoholismia, suurimmiltaosin työttömyyttä, en käynyt silloin missään yms. jotenkin minusta on tullut paljon valoisampi, sosiaalisempi ja itsevarmempi. Sanotaanko että terve ihminen sen jälkeen kun aloimme seurustelemaan. Jos se kaikki nyt kaatuu ja joudun sinne synkkyyteen takaisin, niin en kyllä näe miten siitä selviän. Vaikka eroaisimmekin, niin silti jatkuva huoli siitä toisesta on kokoajan läsnä. Ja jos tästä nyt päästään yli, niin miten saan itseni jatkossa kysymään ja lohduttamaan toista? Myötätunnon puutteesta ei pitäisi olla kysymys. Aina kun tyttöystäväni on surullinen tai vihainen menen yleensä itsekkin aika hiljaiseksi ja vaisuksi, enkä siis sano mitään. Se on tavallaan osoituksena siitä, että olen hengessä mukana, mutta ymmärrän kyllä varsin hyvin, ettei se riitä.

 

Hetken aikaa olin aivan varma, että mieheni olisi kirjoittanut tämän. Niin samalta kuulostaa.

Tosin mies ei puhu siitäkään oma-aloitteisesti, vaikka ongelman tietääkin ja murheistani kertoessa vaikenee aivan täysin. Siis aivan täysin, edes hymähdystä ei irtoa, ei pakene tilanteestakaan, mutta on aivan täydellisen vaiti. Äärimmäisessä hädässä toistaa sen mitä sanon tai kysyttäessä kertoo kyllä kuulleensa, muttei osaa sanoa asiaan mitään. Millä sellaista pitäisi jaksaa ja miten tuollaisen ihmisen kanssa voi selvitä vaikeista ajoista?

 

Täällä on nainen jolla samanlaisia ongelmia. Olen saanut ystäviltäni jonkun verran noottia siitä, etten ole tarpeeksi myötätuntoinen ja ole heille tukena. Kyse ei todellakaan ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut asioista tai etten kuuntelisi, mitä minulle kerrotaan. Olen tiedostanut tämänkin ongelman jo kauan, mutta etenkin nyt kun omassa elämässä on paljon valitettavaa muille, on tämä tullut paremmin esille.

Olenkin nyt yrittänyt tsempata ihan kunnolla ja toivottavasti onnistunut läheistenkin mielestä. Vaikken mitään järkevää ehkä osaa vastata kun mulle avaudutaan, niin olen keskittynyt siihen, että ainakin kysyn miten menee, mitä toinen on tehnyt tänään, jne. Pyrin toki myös keksimään jotain sanottavaa, enemmän kuin vaan pari sanaa. Vaikkapa kysymään vaan lisäkysymyksiä joilla osoittaa kiinnostuksen.

Tsemppiä AP! Tiedän kokemuksesta, että tää on vaikea asia. Mutta kaikkea pystyy opettelemaan, ota vaikka viikon ajan tehtäväksesi kuunnella KAIKKIEN läheistesi asioita täydellä kiinnostuksella ja kysellä kuulumisia ja yritä olla tukena. Helppoa se ei ole, mutta vaiva kyllä palkitaan

 

Sun tekstisi perusteella et ole empatiakyvytön. Empatiokyvytön ei noin ajattelisi ja miettisi toista.

Sanooko sun tyttöystävä itse mitään huonosta tuulestaan/pahasta olostaan, kun tulee kotiin? Aikuisen tehtävä on kertoa itse tunteistaan ja fiiliksistään, toisen tehtävä ei ole lukea toista ja lähteä kyselemään. Sellaista tekee terapeutti, joka laskuttaa 90 euroa 45 minuutista. Tietenkin kun toisen tuntee hyvin, on normaalia välillä kysyä mikä hätänä, jos toisen selvästi huomaa olevan poissa tolaltaan.

Kaikki eivät ole sanallisesti lahjakkaita tai perhekulttuuri on ollut tietynlainen. Hiljanen kuunteleminen on yhtä välittävää kuin jatkuva kommentointi. Tyttöystäväsi voi ehkä kaivata toisenlaista reagoimista, jolloin hän voisi kertoa sinulle tarpeistaan esim. kaipaa hmm ääntelyä välillä tai halaamista...Jolloin sinä voit harjoitella niitä. Samoin sinä voit kertoa tyttöystävällesi, että välität ja haluat kuunnella, muttet tiedä mitä sanoa (mitä mikä sitten onkin "ongelmana"). Ja tyttöystäväsi on hyväksyttävä tapasi kuunnella ja aikuisena muistettava, että jos hän ei koe olevansa kuunneltu, se ole ole sinun vikasi vaan kyse on hänen omasta tunteestaan (josta hän on vastuussa).

Mun mies ei oo kotona oppinut keskustelemaan ja sitä ollaan puolin ja toisin opeteltu. Hän keskustelemaan ja mä hyväksymään, että hän kuuntelee ja keskustelee omalla tavallaan ja mä omalla. Nää on perhekulttuuriasioita, mutta myös varmaan jonkin verran sukupuolierojakin.

Mutta pää pystyyn, sä et oo narsisti tai sairas tai mitään muutakaan. Sä välität tyttöystävästäsi ja jos hän tekee pahastuu tavastasi kuunnella, hänellä on ongelmia. Parisuhdeviikonloput/leirit/kurssit voisivat olla teille hyviä, ehkä siellä oivaltaisitte, että olette erilaisia ja se ei tarkoita, ettettekö välittäisi toisistanne.

 

Hiljanen kuunteleminen on yhtä välittävää kuin jatkuva kommentointi.

Ei, ei ole. Se on alentavaa, pitkässä jouksussa loukkaavaa ja välinpitämättömyyttä huokuvaa. Kuvittele täysi hiljaisuus tilanteissa kun lähiomainen kuolee, teet positiivisen raskaustestin, mietit mitä tehdä elämälläsi, kun lemmikkisi kuolee, kun sairastut, kun jokin parisuhteessa ei toimi tai kun toinen on loukannut,

Vaikka aie olisi miten hyvä. Kyllä joskus sitä ansaitsisi JOTAIN kommenttia, mielipidettä tai lohdun sanaa.