Tyttö pian 3v9kk ja yhtäkkiä iskenyt eroahdistus?!

Onko tavallista??
Meidän reipas esikoisemme jokaei koskaan ole ikävöinyt tai itkeskellyt perään päiväkodissakaan on nyt kahden viikon ajan ollut aivan reppana

Viikonloppuna itki kotona ensin kun minä olin poissa yhtenä iltana ja sitten eilen kun isänsä oli poissa pari tuntia niin sain pitää koko ajan puuhassa tai alkoi heti hokea ikävää.

Onko tavallista???

Oon yrittänyt antaa kaiken liikenevän huomioni tytölle ja sylitellä ym sekä ollaan puhuttu ikävästä ym muttei mitään apua.
Sydäntäni särkee

 

Eikö kellään kokemusta vastaavasta??

 

Tuollaiset vaiheet kuuluu kehitykseen ja niitä tulee ja menee.
En tekisi asiasta sen suurempaan numeroa, koska sekin voi ruokkia lapsen "eroahdistusta", varsinkin tuon ikäisellä.

 

Mä oonkin yrittänyt puhua tytölle tyyliin että äläs höpsi että äidin ja isin on käytävä töissä ja sillä aikaa te saatte leikkiä kavereiden kanssa ja välipalan jälkeen äiti heti säntää hakemaan teitä.

Oon tsempannut ja rohkassut ja kysellyt mitä kivoja juttuja odottaa päivästä ym.

Kaikki kasvatuspsykologiat valuu viemäristä kun oman lapsen tunteet sekottaa pään... Tulee niin paha olo jättää toinen sinne nyyhkimään kun koko pienen ikänsäon ollut niin reipas!

 

Mitäpä jos kokeilisit olla vain huomioimatta?
Siis kun alkaa taas surkutella niin vaihtaisitkin aiheen ihan johonkin toiseen?

Yhden kerran päivässä kerrot sen että töissä on käytävä jne. ja sitten niillä muilla kerroilla vain vaihdat aihetta johonkin mukavaan asiaan.

 

Täytyy kokeilla sitäkin.
Eikä me siitä mitenkään paljoa ole puhuttu, lähinnä oon yrittänyt viettää laatuaikaa lasten kanssa.

 

kaverin tyttö teki kans samaa ja ne oli päiväkodissa alkaneet kyseenalaistamaan lapsen äitiä et viettääkö äiti lapsensa kanssa aikaa olleenkaan ja onko äiti kotona ikinä kun laps itkee perään mutta ei itke isän perään.

Laps on aina poissa kun jompikumpi on kotona eli on hoidossa silloin kun on pakko.

Sitä kesti pari vkoa ja sit se loppu

 

Täytyy kokeilla sitäkin.
Eikä me siitä mitenkään paljoa ole puhuttu, lähinnä oon yrittänyt viettää laatuaikaa lasten kanssa.

Mutta lapsi huomaa jos asia vaivaa sinuakin. Joten sinun täytyy koittaa myös tsempata itsesi pois "vellomasta" tätä asiaa.
Tuon ikäinen on jo niin taitava hakemaan huomiota ja esittämään asioita kurjemmiksi kuin ne edes ovat, koska sillä saa äidin huomion ja vallan sekaisin ja ihmettelmään.

 

Meillä 3v11kk tyttö, joka on aina ollut kamalan reipas, pienestä pitäen mennyt ja luottanut kaikkeen.
Ikinä aiemmin ei ole ollut mikään sylivauva, ei edes vauvana. Nyt on joku aikakausi että sylittely, silittely ja hellittely maistuu, tuppaa kainaloon, roikkuu kaulassa hoitoon viedessä. Kömpii yölläkin viereen jos herää. Varmasti ihan normaali kausi.
Kuopus sen sijaan ollut aina yksi sylivauva ja jalassa roikkuja, nyt sitten reilun kahden vuoden iässä onkin kummasti reipastunut ja menevä. Tutustuu nykyään ihan mielellään vieraisiin ja ei ujostele.

Jännä juttu, samoista vanhemmista, samalla tavalla hoidetut ja kasvatetut lapset ja ovat kuin yö ja päivä. En ole huolestunut, asia pitää vain käsitellä ja olla oikeastaan sen enempää piittaamatta. Hellyyttä annetaan aina kun voidaan. Normaalia kasvua ja kehitystä.

Itsestäni muistan sellaisen eroahdistusajan kun olin 7 vuotta! Vieläkin muistan sen äidin ikävän

 

Nuoremilla lapsillani on ollut eroahdistusta, toisella se ajoittui juuri tuonne lähemmäs neljättä ikävuotta, toisella sitten lähemmäs viidettä ikävuottaan.
Keskimmäinen oli vielä kotihoidossa siihen aikaan, hänellä se ilmeni hyvin samankaltaisena kuin vauvaiän eroahdistus, jossa vauva purskahtaa itkuun kun vanhempi poistuu näköpiiristä.
Jos esim. menin pikaisesti käymään alakerrassa lasten leikkiessä yläkerrassa, kuului ylhäältä hyvin pian itkuinen ääni, että missä äiti on. Ja vaikka huhuilin olevani alakerrassa ja tulevani pian takaisin, täytyi tytön tullöa tarkistamaan , että todella olen alakerrassa. Koin vaiheen aika rankaksi, mutta se kyllä sitten helpottui melko nopeasti ja pian taas yläkerrassa leikki sama reipas tyttö.

Nuorimmaisella se ajoittui kesäloma-aikaan kaikkein kriitisimillään. Silloinkin minun piti olla kokoajan näköpiirissä ja tyttö sai hyvin voimakkaita itkukohtauksia, jos vaikka pihalla ollessamme piipahdin sisällä, ( mainiten tästä lapselle ja pyytäen pihalla olleita muita lapselle hyvin tuttuja aikuisia sen hetken häntä vahtimaan) Tuttujen aikuisten vakuuttelu siitä, että palaan pihalle pian, ei rauhouttanut kasta, vaan hänen piti tulla perään katsomaan.

Tiesin toki lasten kehitysvaiheissa olevan tälläisiä eroahdistusvaiheita. Kummallakin näistä lapsistani oli vauvaiässä hyvin voimakas eroahdistusvaihe. Mutta kun se väistyi, ehti unohtaa millaista se onkaan ja sitä oli välillä hankalampaa kestää, kun kyseessä olikin ismompi lapsi. Ja ikävä myöntää, että väliin vallan tuskastuin siihen.
Neuvoa en osaa, halata osaan:hug:

Omieni kohdalla auttoi keskustelu, syliinottaminen, vakuuttelu siitä, etten katoa.
Ja taas keskustelu ja taas..

Ja ennenkaikkea aika.

 

Kiitos tosi paljon vastauksista, ne oli mahtavia :heart:

Lähdenkin noutamaan sitä yhtä ikävöijää ja pikkusiskoaan.