Tyranni vaimo perheessä, mielipiteitä?

[vierailija]

Hei,

Tästä voi tulla pitkä ja sekava sepustus, mutta tarvitsisin hieman ulkopuolista näkökantaa koska alan olemaan henkisesti niin sekaisin ja loppu etten näe metsää puilta.

Ongelmani on siis vailla tolkkua oleva vaimoni käytös, tilanne ei ole missään tapauksessa uusi vaan käytösmallit on nostaneet päätään jo ensimmäisen vuoden jälkeen ja olemme olleet nyt yhdessä reilu 12v. Nyt en vain itse enää jaksa, en mitenkään, olen jo yhden burnoutin käynyt läpi ja nyt työpaikan vaihdon jälkeen tajusin ettei omat oireiluni ole työstä johtuvia, eikä koskaan olleetkaan.

Eli eli, mistähän sitä alottaisi. Pari ihanaa lasta ja yhteiseloa takana noin 12v, olemme aikuisia mutta emme kuitenkaan vielä keski-iässä.

Seurustelun alussa meillä oli paljon riitoja, yleensä aina lähtöisin vaimoni toimesta (silloin tietenkin tyttöystävä), ihan pienetkin normaalit arkipäiväiset asiat saattoivat aiheuttaa aivan tolkuttomia raivokohtauksia joissa vaimoni oikein tärisi ja sylki lensi. Näihin tilanteisiin liittyi monesti myös itsensä vahingoittaminen, joko uhkauksena tai sitten itsetuhoisuuttaan, mm. kerran hakkasi päänsä verille haarukalla, on vetänyt paketin kipulääkkeitä, yrittänyt hypätä autosta moottoritiellä. Kerran ajon aikana alkoi heiluttelemaan isoa veistä autossa aikoen vahingoittaa itseään ja tilanteen aikana meinasin ajaa ulos, tilanne päättyi siihen että poistin häneltä veitsen väkisin ja samalla veitsi viilsi käteni auki, yhdestä sormestani lähti tunto pysyvästi hermovaurion takia, vammat tarvitsivat sairaalahoitoa ja paljon tikkausta. Tietenkin kerroin että olin sählännyt veitsen kanssa ja viilsin vahingossa itseäni.

Vastapuolena oli todella kuumaa himoa ja palavaa rakkautta, olin niin umpirakastunut etten voinut kuvitellakaan miehen voivan tuntea sellaista.

Pari vuotta meni kuitenkin niin että olin jo monta kertaa nostamassa kytkintä, itse olen todella tyyni ja positiivinen persoona eikä oikeastaan mikään minua hetkauta.

En ikinä kiukuttele mistään ja jos jonkin asian kanssa on ongelma tai jokin ei suju kuten pitäisi, järjestän asian sen enempää siitä numeroa tekemättä. Elämä on välillä hankalaa mutta ei se siitä kiukuttelemalla muutu vaan monesti asiat vaativat mukavuusalueelta poistumista ja niiden eteen tekemistä.
Tämän takia en voinut käsittää tuollaista toimintaa miten vaimoni käyttäytyi, mutta jaksoin sitä kuitenkin juuri sen takia että yritin uskoa hyvään muutokseen.

Hiljalleen muutoksia tapahtui ja muutaman kuukauden oli jatkuvia typeriä pieniä kiukutteluja lukuunottamatta hyvinkin onnellista aikaa, kiukuttelujen ajattelin kuuluvan asiaan ja vähenevän ajan myötä.

Noh. Halusimme sitten lapsen ja tuumasin että saapi tulla kun on tullakseen ja kosin. Menimme naimisiin ja lupasin että pidän heistä hyvää huolta ja rakennan meille hyvän elämän, lapsi sitten tulikin hyvin nopeasti.

 

[Tyrannin mies]

Lähdin rakentamaan uraa ja aloin pärjäämään erinomaisesti, tienasin mukavasti ja rakastin työtäni, sain perheelle ostettua kaiken mitä tarvittiin ja elämä alkoi näyttää mukavalta.

Vauvan ollessa vielä pieni, nämä kiukuttelujen suhteettomat mittasuhteet alkoivat palailemaan, nyt vain niin että vauvan läsnäollessakin hän rähisi ja räyhäsi täysin välittämättä vauvan paniikkimaisesta huudosta.

Työni oli henkisesti todella vaativaa, tulosvastuu painoi niskaan ja samaan aikaan piti pitää isohkon yrityksen lankoja käsissään sekä toimia esimiehenä useamman hengen tiimille. Tämä sujui kuitenkin hyvin koska rakastin sitä mitä tein mutta kotielämä alkoi varjostamaan pahasti omaa onnellisuuttani.

Asioita vatvottiin ja keskusteltiin, käytiin perheneuvolassa jne. jne. minä kävin psykologilla ja lääkäreillä kun ajattelin että ehkä se vika oikeasti on minussa enkä vain näe että käyttäydyn jotenkin väärin.

Yritin koko ajan muuttaa omaa toimintaani paremmaksi, tein paljon kotitöitä, tienasin enemmän, autoin jatkuvasti vauvan kanssa ja valvoin paljon iltoja sekä öitä vaikka kävin töissä jne jne.

Mikään ei kuitenkaan auttanut, ihan pienistäkin asioista koko ajan suhteettomia syyttelyitä ja raivoamisia.

Koskaan en kiukutellut mistään enkä itselleni mitään vaatinut, jos tarvitsin jotain niin järjestin sen tai jos meillä oli jotain ongelmia niin järjestin asiat sen suurempaa numeroa tekemättä.

Suhteessamme on kuitenkin niin paljon hyvää ja ajattelen perinteisellä tyylillä että kun kerran tähän ryhdyttiin niin loppuun asti tätä tietä yhdessä kuljetaan enkä luovuta.

Vaimo on ainut lapsi ja minä taas muutaman sisaruksen poppoosta vanhin joten tiesin että sisarukset on todella ihania ja päätimme että tehdään nyt toinen vielä
Noh, toisen lapsen syntymän jälkeen alkoi sitten meininki jo menemään kunnon pomottamiseksi.

Mikään tekemäni ei koskaan enää kelvannut, pienintäkään kiitosta ei koskaan mistään ja roolini oli tyylillä että töistä kun kotiin tulin 5 kauppakassin kanssa, oli eteisessä odottamassa roskapussit ja tämän jälkeen tungettiin lapset syliin ”kun hän ei jaksa hoitaa kaikkea yksin”.

Jatkuvasti vaadittiin lisää lisää lisää lisää.

Näihin aikoihin huomasin että oma jaksamiseni alkoi horjahdella enkä enää jaksanut ollenkaan harrastaa tai nähdä kavereitani. Toki vaimohan oli jo kauan sitten käytöksellään käytännössä ajanut tilanteen sellaiseksi etten halunnut lähteäkään mihinkään omiin menoihin, joko lähtiessä oli helvetinmoinen sota tai sitten palatessani sain kuulla miten mitätön paskiainen olin ja miten typeriä menoni olivat.

 

[Tyrannin mies]

Edelliseen vielä huomio että vaimo on koko meidän seurustelumme aikana ollut saamaton liikkumaan missään tai tapaamaan ketään, kaikki menot oli aina niin että minä kuljetin tai järjestin, jos hän halusi kauppaan jonne pääsi ovelta ovelle bussilla 10 minuutissa, hän odotti että tulen kotiin ja pakotti minut lähtemään autolla viemään. Eli muksut pakattiin kyytiin ja lähdettiin kauppaan, kaupassa sitten tuli tietenkin nämä perinteiset tiuskimiset ja kärryjen kanssa raivoamiset kun muut ihmiset on tyhmiä tai muista typeristä syistä. Lapsetkin tietenkin oli paskoja heti jos vähänkin lähti ääntä.

Minä en ole koskaan kieltänyt häntä menemästä ja ollut aina valmis hoitamaan lapsia, itseasiassa olen monesti häntä potkinutkin pihalle, että mene nyt tapaamaan kavereita tai tekemään jotain.
Hän keskittyy lähinnä telkkarin tuijottamiseen ja herkkujen syömiseen.

Tuota paskaa jatkui pari kolme vuotta ja monesti tuli esiin että kun pitäisi olla enemmän tilaa ja parempi oma koti jne. jne.
Järjestin sitten asiat niin että kun vaimo palasi töihin, ostimme ison ja hyvän kodin perheellemme.

Taas kului aikaa tutuissa merkeissä kunnes olin tarpeeksi monta kertaa suuttunut siitä että hän vaati minulta osallistumista kaikkiin hänen menoihinsa, alkoi vaatimukset oman auton saamisesta.

Ei olisi ollut mitään järkeä ostaa toista autoa mutta junailin raha-asiat niin että hän sai oman auton joka on suomalaisella mittapuulla vielä oikein hyväkin. Ajattelin että sillä hän saisi sitä vapautta liikkua.

Eipä montaa kuukautta mennyt kun alkoi kiukuttelut että auto on paska ja hän haluaa uuden jne. jne. ja itseasiassa auton ostaminen aiheutti sen että nyt hän ravaa jatkuvasti shoppailemassa ja kuluttaa tolkuttomia määriä rahaa (meillä on yhteiset rahat).

Tämä tarina jatkuisi vaikka kuinka pitkään, kiukuttelut on olleet jo vuosia päivittäisiä, huutaa minulle ihan kaikesta mahdollisesta ja olen saanut jopa lempinimen Paskarenki.
Mielenkiintoista on että käytös ei ikinä muutu, syy vain vaihtuu, eli jos teen ja parannan jonkun asian mistä olemme keskustelleet että hiertää, mikään ei muutu. Hän jatkaa samaa raivoamista ja vaatimista mutta eri syystä.

Keskusteluyhteyttä meillä ei ole minkäänlaista, minä haluaisin puhua asiat halki ja selvittää riidat mutta heti jos asia sivuaa mitenkään sitä että syytä voisi olla vähän myös hänessä tai jos se liittyy hänen jatkuvaan raivoamiseensa, asia huudetaan hiljaiseksi ja ollaan kun mitään ei olisi tapahtunut.
Saan myös hirveät raivot niskaan jos sanon mitään siitä miten pahalta minusta tuntuu tai että hänen sanomansa loukkaa minua. Minä olen ainut joka pyytää anteeksi, hän saattaa todeta anteeksi kun olen itse ensin omasta tahdosta pyytänyt.

Koskaan ei myöskään voi minulla olla rankempaa kuin hänellä, hän valittaa jatkuvasti kaikesta mahdollisesta, muut autoilijat typeriä, asiakkaat idiootteja, puhelin paska, auto paska, keli paska, vittu kun joutui hakemaan kaupasta jotain omia juttuja. Syitä löytyy iiiiiiiiiiiihan mistä vaan, kunhan saa olla naama norsun vitulla ja kiukutella.

Auta armias jos minä tulen esim. 6 kauppakassin kanssa kotiin ja hymähdän että olipa raahamista, vastaus on tyyliin ”no tollastahan se on, hyvä että säkin jotain teet”, jos kysäisen että niin koskas sinä voisit käydä kaupassa, vastauksena on taas järjetön kilari joka päättyy siihen että minä olen paska ja teen hänen olostaan paskan

 

[Tyrannin mies]

En jaksa enää edes kirjoittaa kaikkea tätä paskaa mitä täällä seinien sisällä tapahtuu, niin uskomatonta kuin se onkin, vaimo on ulkopuolisten silmin oikein mukava ja unelmavaimo.
Koskaan ei kiukuttele tai puhu ikävästi kenenkään ulkopuolisen nähden tai kuullen, jos meillä on vaikka vieraita, paapoo ja passaa ja on niin mukavaa ja seurallista, kun vieraat lähtee ja ovi sulkeutuu, alkaa minulle ja lapsille huutaminen ja raivoaminen.

Olen ollut jo vuosia todella alakuloinen ja vain varjo entisestä iloisesta itsestäni, olen ajatellut sen johtuvan kovasta uraputkestani mutta toisaalta taas olen ihmetellyt miksi se työstä olisi kun rakastan työtäni. Työpaikkaakin olen vaihtanut useamman kerran kun ajattelin syyn olevan siellä.
Kävin viimeksi viime keväänä psykologilla burnoutin takia, hän sai hieman silmiäni auki kun alkoi kyselemään parisuhteestamme ja oli aivan hämmästynyt miten voin jaksaa nauraa ja olla kaikesta niin positiivinen vaikka kotona on tilanne jo täysin kuoliossa.

Tämän jälkeen minulle sattui viime vuonna useampia isoja vastoinkäymisiä, kalliitakin, mutta minä en niistä hätkähdä koska aina olen selvinnyt ja tulen selviämään. Vaimolta ei kuitenkaan herunut pienintäkään henkistä tukea mihinkään.
Ajatuksiini tuli kuitenkin näiden myötä että miten yksin olen kaiken vastuun kanssa, olen hoitanut kaikki raha-asiat, järjestänyt vaimon asiat ja jopa hänen työpaikkansakin, hoitanut paljon lapsia ja kotitöitä, vienyt lapsia lääkäreihin ja harrastuksiin jne jne.

Näistä alkoi sitten tulemaan tappelua jo minunkin puoleltani kun aloin vaatimaan vaimolta ryhtiliikettä, ei tuon ikäinen perheellinen nainen voi käyttäytyä kuin mikäkin helvetin prinsessa.

Olen henkisesti aivan romuna, ajattelin että vastuunsa kantava ja muita ihmisiä arvostaen kohteleva rehellinen kiva mies olisi unelmien täyttymys, mutta ei. Tuntuu todella epäreilulta että olen saanut järjestettyä elämämme suorastaan kadehdittavan hyväksi, upea iso oma koti, ei rahahuolia, ihanat lapset, pari hyvää autoa pihassa, ihanat lemmikit, materian puolesta kaikki mitä toivoa voi mutta pienintäkään kiitosta et ikinä saa. Koskaan en raivoa, en vaadi, en kiukuttele tai mökötä, haluan puhua asioista, pussaan, kokkaan, hoidan lapsia jne. Toki huonojakin puolia on, välillä otan väkisin omaa aikaa välittämättä vaimon mielipiteestä yhtään mitään, joskus en jaksa osallistua kotitöihin vaan saatan pari päivää vain löhötä. Vuosien varrella on myös alkoholi alkanut maistumaan enemmän ja enemmän, nykyisin sitä menee viikollakin pari neljä per ilta ja viikonloppuisin sitten tuplasti. En kuitenkaan humalassakaan ole koskaan agressiivinen tai muutakaan, päinvastoin nauran ja olen iloinen.

Ehdotin hiljattain että nyt on pakko lähteä pariterapiaan, tämä laiva on jo uppoamassa kovaa vauhtia. Vastaus oli taas sitä tasoa että niskavillat pamahti pystyyn, ”en mä sinne lähde kuuntelemaan miten sulla muka on rankkaa”, yritin selittää tilannetta ja totesi ”järjestä sitten mutta kato sellanen aika että mua huvittaa mennä ja et sitten puhu mitään”

Enkä edes vielä kirjoittanut miten hän käyttää valtaa, aseina lapset, seksi jne.


Jos suutun kunnolla niin hän muutaman päivän hyvin kiltisti, tekee hyvää ruokaa ja hellii mutta palaa sitten ”pölyn laskeuduttua” ennalleen.

 

[Tyrannin mies]

Viimeisin riitamme oli taas hyvä esimerkki. Oli viikonloppuna keittiössä ja otin jääkaapista oluen, hän tuli viereen raivoamaan että monesko taas menossa jne. Suutahdin että ihan ensimmäinen ja mitähän vittua se sulle kuuluu, en minäkään kyttää monta pullaa vedät joka ilta, saatikka huomauttele siitä (vaimo oli erittäin timmissä kunnossa kun aloimme seurustelemaan mutta nyt mässyttää vaan pullaa ja karkkia ja lihonnut 100 kiloiseksi muodottomaksi taikinapaskaksi)
Noh, hän kilahti tietenkin tapansa mukaan täysin mutta yritti käyttää sellaisia asioita aseena jotka pystyin hyvin rauhallisesti torjumaan helposti, kun huomasi ettei saa minusta niskalenkkiä, aloitti taas julman pelin ja meni huutamaan lasten huoneiden eteen, lapset olivat siis jo nukkumassa ja oli keskiyö. Hän tietää hyvin että vihaan sitä että hän huutaa ja raivoaa lapsille sekä sitä että haukkuu ja kiroilee minulle lasten edessä, joten hän sitten raivoamalla meni herättämään lapset ja veti heidät mukaan riitaan. Lapset itkivät taas hysteerisenä kun äiti huutaa heidät hereille ja kurkku suorana kiljuu kuinka paska luuseri kusipää isänsä on kun ei voi tuoda kuuta taivaalta.

Huutaa ja vaatii myös lapsilta täydellistä tottelemista ja äärimmäistä siisteyttä jne. koko ajan pitäisi elämää suorittaa hänen kaavojensa mukaan ja jos jokin asia ei mene just miten haluaa niin helvetti on irti.
Lapset oireilee mm. välillä itkemällä että kun ei osaa olla kiltti vaikka yrittää kuinka ja kun äiti aina suuttuu ja kieltää kaiken. Minä sitten sydän verta itkien yritän raukkoja tsempata että ovat täydellisiä juuri noin.

Olen muuten huomannut myös että anopissani on samanlaisia piirteitä, melkoinen kiukutteleva päsmäri ja kyykyttää appiukkoani, mutta toisaalta taas hän osaa käyttäytyä useimmiten rationaalisesti eikä vedä överiksi. Toisaalta taas appiukkoni ei puhua pukahda mistään vaikeista asioista, ikinä. Äärimmäisen harvoin suuttuu, aina puree vain hammasta sanomatta mitään mutta sitten kun suuttuu, räjähtää heti ja täysillä ja katoaa paikalta mököttämään. Vaimon kiukuttelun takia on monesti myös anoppilassa saatu oikein kunnon sota aikaiseksi kaikkien aikuisten kesken, mutta appivanhemmat osaavat keskustella ja sopia asiat lopuksi, vaimo ei.


MÄ HAJOAN TÄHÄN! Voinko vaan pakata reppuni ja häipyä? Rakastan lapsiani yli kaiken enkä todellakaan ole heidän elämästään häipymässä mutta tämä parisuhde tappaa minut.

Olenko täys mulkvisti jos häivyn?

Ja älkää ymmärtäkö väärin, minä en ole mikään hiljainen tohvelisankari vaan pidän puoliani rajustikin koska ihan kynnysmattoa minusta ei saa mutta vaimon järjestelmällinen vuosien itsetunnon tuhoaminen rapisuttaa vastarinnan hitaasti ja varmasti.


Anteeksi pitkä ja todella sekava sepustus, meinasin ensin kirjoittaa vaan muutaman lauseen mutta ensimmäisten rivien jälkeen tätä tekstiä vaan tulee ja tulee ja tulee, tulisi edelleen vaikka ja kuinka.

 

[vierailija]

Jätä se sika

 

[vierailija]

Sori mutta en jaksanut lukea. Tsemppiä elämääsi kuitenkin.

 

[vierailija]

Jätä tuo nainen. Yritä saada lapset myös itsesi mukaan koska lapset ansaitsee hyvää kohtelua ja onnellisen lapsuuden ettei myöhemmin tule ongelmia elämässä.

 

[vierailija]

Voi hyvä mies Miten annat kohdella itseäsi noin?!
Jo lähes ensimmäisten virkkeiden aikana tiesin että ero olisi ehdottomasti paras vaihtoehto. Joten hoida asiat kuntoon, hanki asunto ensin itsellesi ja sitten ilmoitat että talo menee myyntiin tai vaimo saa lunastaa sinut siitä ulos (tuskin on rahaa siihen). Lapset kyllä tottuu ja selviää isoistakin asioista, varmasti myös erosta. Yleensä se narsisti on mies, joista täällä kirjoitellaan mutta tässä kuviossa se on perheen nainen, ja ÄITI, joka käytöksellään haavoittaa myös pieniä viattomia lapsianne. Juokse siis vielä kun voit!!

 

[Tyrannin mies]

Ei kai tässä vaihtoehtoja tosiaan ole, mutta löytyykö sitä onnea sitten joskus vielä tulevaisuudessa? Onko normaaleita naisia jotka arvostaisivat mukavaa ja helppoa arkea, olemassakaan? En minä yksin olemista pelkää, päinvastoin rakastan välillä olla vain ihan yksin ja vaikka viikko mökillä yksin omien ajatuksien kanssa olisi oikein luksuslomaa. Olen kuitenkin vasta reilu kolmekymppinen niin kyllähän tässä vielä rinnalleen naistakin kaipaa

 

[Tyrannin mies]

Ja tuo kysymys, miksi annan kohdella itseäni näin, erittäin hyvä kysymys ja vaatii minulta paljon pohdiskelua. Minua arvostetaan todella paljon niin tuttavien toimesta kuin bisneselämässäkin juuri sen takia että olen suoraselkäinen, rehellinen ja vahvalla itsetunnolla varustettu.
Kotona sitten näköjään annan käsitellä kuin patalappua.
Oikeastaan tajusin vasta kun luin kirjoitukseni, miten pohjalle mies voikaan antaa itsensä polkea. Olen ihan ällistynyt tilanteestani

 

[vierailija]

Luin kirjoituksesi. Surullista ja säälittävää vaimosi kohtelu sinua kohtaan! Ansaitset paljon parempaa.älä menetä elämänhaluasi tyrannin kanssa!
Lähde pois aivan varmasti löydät sielun kumppanin rinnallesi jonka kanssa elämä sujuu.
Olet vielä nuori ja sain käsityksen että vielä mukavakin ja taloutesi on kunnossa.
Siis kunnollinen mies.
Varmasti lapsesikin hyväksyvät.
Vaatii vähän rohkeutta lähteä mutta varmasti muutos on hyväksi kaikkien kannalta.
Hyvä opetus myös tyranni vaimolle että oppii arvostamaan ja kunnioittamaan.
Kaikkea hyvää sinulle ja rohkeutta elämän muutokseen!

 

[vierailija]

Rupesi kuristamaan kurkkua oikeen kunnolla tossa kohtaa, kun kerroit vaimosi herättäneen lapset huudollaan. Toiset herää kesken unien paniikissa aikuisen ihmisen kiljumiseen, oksettavaa! En ikinä, IKINÄ, hyväksyisi puolisoltani noin kamalaa käytöstä lapsiani kohtaan. Ja että muutenkin tuo nainen on mitä on, ei tolla tavalla kasvateta lapsista onnellisia, tasapainoisia ihmisiä.
Sun tehtävä aikuisena on nyt pistää toi peli poikki. Sä olet isä, se on sun tehtävä turvata sun lapsiesi elämä.
Teidän perhe tarvii apua ammattilaisilta, yksin tota sotkua on vaikea selvittää. Ota yhteyttä heti seuraavana arkipäivänä lastensuojeluun, neuvolaan, perheneuvolaan tms. ja selitä heille tilanne. Sä tarvit apua, sun vaimo tarvii apua ja ennen kaikkea teidän lapset tarvii apua. Toi ei ole normaalia elämää.

 

[vierailija]

Provo oltava koko kirjoitus. Ei kukaan tollasessa helvetissä 12v ole..

 

[vierailija]

Provo oltava koko kirjoitus. Ei kukaan tollasessa helvetissä 12v ole..

Voi kuule, kyllä näitä tapauksia vaan on.
Itse tiedän tapauksen, jossa samanlaista helvettiä jatkui vuosikausia, kunnen mies joutui soittamaan poliisit. Vaimolla oli mielenterveysongelmia, jotka kuitenkin saatiin hoidettua lopulta niin, ettei menettänyt lapsiaan ja kiltti (tossu?) mieskin antoi kaiken vielä anteeksi ja jäi. Edelleen ovat yhdessä.
Etenkin miehille on melko vieras käsitys hakea apua ulkopuolisilta tahoilta. Sitten sitä vaan jäädään ja kestetään sitä paskaa.

 

[feger]

Jätä se pystyynnostettu kakkaläjä! Tuollainen on vahingollinen myös lapsille, harmi, että yleensä huoltajuusasioissa isä on heikoilla.

 

[pilipali]

Lähde ja yritä saada lapset mukaan. Itse en ainakaan tuollaiselle lapsia jättäisi.

 

[vierailija]

Jarjesta itsellesi ja lapsille uusi koti ja lahde. Ota yhteys lastenvalvojaan ja yrita jarjestaa laosien asiat niin, etta saat heidat mukaasi. Jos jatat lapset vaimollesi, voit hyvin arvata millaiset helvetin han tekee lasten elamasta. Yrita nyt toki ensin saada todistusaineistoa (nauhoitteita jne.) miten han kohtelee lapsia (oiset raivoamiset jne.) jotta sinun on helpompi saada huoltajuus.

 

[Tyrannin mies]

Provo oltava koko kirjoitus. Ei kukaan tollasessa helvetissä 12v ole..

Kyllä tämä valitettavasti vain on totta ja meidän perheessä tapahtuva asia.
Minulle on perhe ollut alusta asti todella tärkeä ja rakas, myös vaimo, ja jotenkin sitä vain on koko ajan ripustautunut niihin hyviin hetkiin "kyllä tämä tästä vielä" tyylillä.
Vuosien varrella jotenkin sokeutunut tuolle käytökselle mutta nyt tuo hiljattain tapahtunut lasten herättäminen ja aseena käyttäminen oli viimeinen niitti.
Kirjoittaminen auttoi todella paljon, tajusin oikeasti miten huonoon jamaan olen koko tilanteen päästänytkään.

Tänään kun vaimo tulee kotiin, täällä on avioeropaperit valmiina ja vakavan keskustelun paikka. Jos ja varsinkin kun, tämä taas tästä eskaloituu niin minä tukin turpani, pakkaan kamani ja teen maanantaina lastensuojeluun ilmoituksen.

Että ottaa päähän, aina puhutaan että suhteen pystyy korjaamaan kun itse antaa positiivista kierrettä siihen.
Vastapuoli kun on tuollainen tunnekylmä despootti niin harmittaa tosissaan etten pysty pelastamaan lasten ydinperhettä

 

[vierailija]

Provo oltava koko kirjoitus. Ei kukaan tollasessa helvetissä 12v ole..

Ei välttämättä.

Oma mies eli kauan tuollaisessa liitossa. Vaimo esim. puukotti häntä, ei onneksi kovin pahoin. Vaimolla oli ja on edelleen pahoja mielenterveysongelmia. Lapsetkin sai pelätä usein omaa äitiään. Suljetulla se nainen on ollut hoidossa muutaman kuukauden. Nainen ryyppäsi ja petti. Lopulta mies otti eron ja sai lasten huoltajuuden. Lapset nykyään täysi-ikäisiä eivätkä tapaa äitiään kovinkaan usein.

Eikä tämä ole vain miehen mulle kertomaa vaan olen tuosta hänen ex-vaimonsa touhusta kuullut monelta ihmiseltä ja jo ennen kuin tutustuin miehen kanssa.

 

[vierailija]

jatkossa kannattaa myös miettiä miksi päädyit yhteen tuollaisen naisen kanssa, ennen kuin menet uuteen suhteeseen. ota aikaa itsellesi ja hengähdä, ettet vie vanhan suhteen painolasteja uuteen suhteeseen. vaimosi on narsisti, persoonallisuushäiriöinen. on osittain perinnöllistä, osittain opittua, kuten anopistasikin kerroit, niin siellä varmaan juyri syy vaimosi käytökseen.
Lapsille olisi kehityksen kannalta nyt tärkeää päästä pois tuollaisen ihmisen vaikutusvallasta, koska usein käy niin, että lapsesta kasvaa joko narsisti tai pelokas ihminen jota on helppo käyttää hyväksi ja päätyvät narsisti vanhemman kaltaisen puolisoksi.

 

[vierailija]

Ei hertsykkeli.
Ei jaksa lukee tollasta romaania.
Oisko taas joku kirjailijanalku vailla foorumia.

 

[0oo0]

Ota lapset ja lähde!

Tai siis ÄLÄ HELVETISSÄ jätä lapsia sinne kun lähdet!

 

[vierailija]

Ei hertsykkeli.
Ei jaksa lukee tollasta romaania.
Oisko taas joku kirjailijanalku vailla foorumia.

Oletko koskaan lukenut ainuttakaan romaania? Sitä paitsi ei tuo edes ole pituudeltaan mikään romaani vain vaan lyhyt novelli.

 

[vierailija]

Oletko koskaan lukenut ainuttakaan romaania? Sitä paitsi ei tuo edes ole pituudeltaan mikään romaani vain vaan lyhyt novelli.

Olen. Monta. Jos haluaa saada asiansa kuuluviin järkevästi pitää osat tiivistää. Tämä mikään nyyhkynovellipalsta ole.