Minä uppoan
Seuraa avautumista.
On niin paha olla työpaikan ilmapiirin takia. Olen kokenut kovaa stressiä ja kiirettä töissä vuosia, jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Olen joutunut kuromaan itsestä johtumattomia aikatauluviivytyksiä umpeen terveyteni kustannuksella. Kaikki ei aina ole sujunut mallikkaasti, kiireessä tulee virheitäkin tehtyä, ja uupuneena ei ajatus kulje kirkkaasti. Olen tullut henkisesti teurastetuksi tämän takia; pahan puhumista selän takana, sanomisieni ja tekemisieni tahallista vääristelyä ja katsomista negatiivisessa valossa, tahallisen oloista väärinymmärtämistä, sosiaalisista tilanteista pois sulkemista, epätasa-arvoista kohtelua, asiatonta puhetta esimieheltä, tiuskimista kollegalta jne.
Samalla olen seurannut kuinka toisten kömmähdyksiä katsotaan täysin läpi sormien ja kuinka yksittäiset ihmiset pyörittävät koko ryhmädynamiikkaa miten tahtovat, imevät valon ympäriltään ja mielistelevät niitä joista on heille hyötyä. Työmaailma tuntuu kolkolta hiekkalaatikolta jossa lapsilla on lapion sijasta puukot kourassa, armottomuus on kouriintuvaa.
Nyt olen korjannut parhaani mukaan ne asiat joista olen saanut kuulla, ja tehnyt taatusti oman osuuteni niin hyvin kuin mahdollista. Kellään ei pitäisi olla nokan koputtamista. Minun on kuitenkin vaikea antaa anteeksi selkään puukottamista ja pahansuopuutta jota olen kokenut. Minä, rohkea ja valoisa ihminen, olen ruvennut jännittämään töissä, otan kohtuuttoman paljon stressiä ja pelkään pieniäkin virheitä, vahdin itseäni ja olen jotenkin kutistanut persoonani.
Ahdistun vaikka siitä että olen vahingossa vienyt paperin väärälle pöydälle. Muillekin sattuu tällaista ja se kuitataan vain että "Ai niin, tämähän meneekin ensin Pirkolle", mutta minä en voi enää suhtautua itseeni normaalisti vaan vahdin haukkana tekemisiäni että olisin täydellinen.
Toivon voivani vaihtaa työpaikkaa mutta työpaikkoja ei kasva puissa ja pelkään että itsetuntoni on niin muserrettu että se vaikuttaa jo työni laatuun ja kannan pelkojani mukana seuraavaankin paikkaan. Minulla on vastuullinen työ ja ennen uskoin olevani siinä oikein hyvä, mutta enää en tiedä ketä uskoa. Tiimissäni on ihmisiä jotka katsovat pöyristyneenä sivusta kohteluani ja tukevat minua, se pitää minut hengissä.
Tänään kotimatkalla, vaikka päivä sujui hienosti, olen saanut uusia ihania työkavereita ympärilleni, ja olisin kai kaikenkaikkiaan ansainnut taputuksen olalle edes itseltäni, kyyneleet lähtivät vyörymään, täysin varoittamatta.
On niin paha olla työpaikan ilmapiirin takia. Olen kokenut kovaa stressiä ja kiirettä töissä vuosia, jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Olen joutunut kuromaan itsestä johtumattomia aikatauluviivytyksiä umpeen terveyteni kustannuksella. Kaikki ei aina ole sujunut mallikkaasti, kiireessä tulee virheitäkin tehtyä, ja uupuneena ei ajatus kulje kirkkaasti. Olen tullut henkisesti teurastetuksi tämän takia; pahan puhumista selän takana, sanomisieni ja tekemisieni tahallista vääristelyä ja katsomista negatiivisessa valossa, tahallisen oloista väärinymmärtämistä, sosiaalisista tilanteista pois sulkemista, epätasa-arvoista kohtelua, asiatonta puhetta esimieheltä, tiuskimista kollegalta jne.
Samalla olen seurannut kuinka toisten kömmähdyksiä katsotaan täysin läpi sormien ja kuinka yksittäiset ihmiset pyörittävät koko ryhmädynamiikkaa miten tahtovat, imevät valon ympäriltään ja mielistelevät niitä joista on heille hyötyä. Työmaailma tuntuu kolkolta hiekkalaatikolta jossa lapsilla on lapion sijasta puukot kourassa, armottomuus on kouriintuvaa.
Nyt olen korjannut parhaani mukaan ne asiat joista olen saanut kuulla, ja tehnyt taatusti oman osuuteni niin hyvin kuin mahdollista. Kellään ei pitäisi olla nokan koputtamista. Minun on kuitenkin vaikea antaa anteeksi selkään puukottamista ja pahansuopuutta jota olen kokenut. Minä, rohkea ja valoisa ihminen, olen ruvennut jännittämään töissä, otan kohtuuttoman paljon stressiä ja pelkään pieniäkin virheitä, vahdin itseäni ja olen jotenkin kutistanut persoonani.
Ahdistun vaikka siitä että olen vahingossa vienyt paperin väärälle pöydälle. Muillekin sattuu tällaista ja se kuitataan vain että "Ai niin, tämähän meneekin ensin Pirkolle", mutta minä en voi enää suhtautua itseeni normaalisti vaan vahdin haukkana tekemisiäni että olisin täydellinen.
Toivon voivani vaihtaa työpaikkaa mutta työpaikkoja ei kasva puissa ja pelkään että itsetuntoni on niin muserrettu että se vaikuttaa jo työni laatuun ja kannan pelkojani mukana seuraavaankin paikkaan. Minulla on vastuullinen työ ja ennen uskoin olevani siinä oikein hyvä, mutta enää en tiedä ketä uskoa. Tiimissäni on ihmisiä jotka katsovat pöyristyneenä sivusta kohteluani ja tukevat minua, se pitää minut hengissä.
Tänään kotimatkalla, vaikka päivä sujui hienosti, olen saanut uusia ihania työkavereita ympärilleni, ja olisin kai kaikenkaikkiaan ansainnut taputuksen olalle edes itseltäni, kyyneleet lähtivät vyörymään, täysin varoittamatta.
Miksi haluamme nähdä toiset ihmiset negatiivisessa valossa ja saamme nautintoa siitä? Sanoisin että johtuu omasta epävarmuudesta, mutta se tieto ei teurastettua paljon auta.