Tyhjä syli

Kärsin itse tyhjän sylin ongelmasta eli lapsettomuudesta...

Kaikista rankinta tässä asiassa on se, ettei meissä kummassakaan ole löytynyt ainakaan vielä mitään syytä sille, ettei meidän kodissamme kuulu biologisten lastemme iloisia ääni ja pikkuisten jalkojen tassutuksia.

Joka kuukausi tunnen saman tyhjyyden tunteen, vaikka yritänkin olla sitä tuntematta. Joka kuukausi itken samat itkut ja vannon itselleni, etten enää ala edes toivoa sitä, että meidän perheeseen voisi tulla biologisia lapsia.

Lähtiessäni hakemaan apua tähän ongelmaan olen saanut useamman kerran paskaa silmilleni...

- Olen saanut kuulla, että olen alkoholisti, kun silmäni ovat punaiset, eivätkö valvotut yöt ja itkut voisi selvittää niitä? Enkä todellakaan ole käyttänyt alkoholi ikuisuuksiin.

- Hakiessani kunnalliselta puolelta hoitoa sain kuulla, että kaikkea ei saa mitä haluaa, kun hoitohenkilökunta teki virheen varatessaan minulle aikaa lääkärille, joka ei pystykään tekemään työtään.

Toivoisin löytäväni sellaisen ihmisen, joka olisi läpi käynyt tämän saman helvetin. Ehkä sillä tavalla voisin päästä yli pahimmista tunteistani. Sen olen huomannut, ettei näitä tunteita ymmärrä kunnolla kuin sellainen ihminen, joka on läpi käynyt samat ongelmat, sillä minulle lapsettomuus on todellakin ongelma, isolla O:lla!
:'(

 

Et sinä ole yksin Ongelmasi kanssa. Minä olen kanssa sellainen joka toivoo ja unelmoi joka kuukausi, että nyt se on tapahtunut ihme, mutta joka kuukausi sitä vaan tippuu korkeammalta ja korkeammalta todellisuuteen. Meillä kävi niin että tilatessani aikaa terveyskeskukseen, että saataisiin lähete jatkotutkimuksiin, niin hoitaja kysyi, että ollaanko me sitten harrastettu seksiä, minä hänelle sanoin ihan suoraan että ei kun pyhällä hengellä myö kuvitellaan että lapset syntyy. :hug: Joka kuukausi minä itken ja parun, mutta onneksi minulla on ihana mies joka ottaa syliin ja lohduttaa. Asian tekee vielä vaikeammaksi se että veljeni sai lapsen puoli vuotta sitten, mutta hän ei tuo sitä vanhempieni luo, vaikka he odottavat että saisivat olla lapsenlapsensa kanssa. Ja sitten minä joka haluaisin antaa vanhemmilleni sen jota he kaipaavat, en voi sitä heille antaa. Kyllä elämä on sitten niin kamalan epäoikeuden mukainen paikka. :'(

 

Meitä on täällä valitettavasti paljon, jotka kaikki tiedetään kuvailemasi tunteet. Jokainen varmasti jossain vaiheessa käy ihan pohjalla näiden asioiden kanssa painiskellessa, mutta jostain toivottavasti aina löytyy uudelleen voimia jatkaa taistelua. Itse olen saanut valtavasti tukea ja voimia jatkaa yritystä näiltä ihmisiltä täältä. Tule rohkeasti mukaan, kaikki me ollaan "samassa veneessä"!

 

Niimpä niin..tuttuja tunteita..TAAS TÄNÄÄN,kun menkat alkoivat,kun joka kuukatinen keskenmeno :'(
Mieheni ei osaa minua tukea,hänellä on yksi lapsi, eikä hän koe asiaa samalla tavalla kuin minä.Pelkään miten liitollemme käy jos minä en pääse asian yli millään tavalla

 

karmilla :hug: sama (verinen) homma täällä tänään.

Tosin mä taida olla siihen jo niin turtunu etten enää jaksa odottaakaan luomukierroilta yhtään mitään...huomaan etten enää edes osaa pettyäkään niistä, kaipa sen tietää aina jo etukäteen niin varmasti? Onkohan tässä taas jonkun yhden vaiheen yli menty vai onko tää vaan tilapäisesti välillä ns.helpompaa? No yhtään pallomahaa en näinä päivinä välittäs nähä kun itellä hikinen rätti kalsareissa..

Muillekin voima :hug: :hug: !!

 

Onhan se tietysti ikävää nähdä sellaisia naisia, jotka odottavat lasta. Tiettynä aikana kuukaudesta sitä on vaikeinta ymmärtää.

Itseäni kiusaa kauheasti, että monet ihmiset puhuvat siitä, kuinka lapsia tehdään! Eihän se niin mene... Minusta se on etuoikeus, kun voi saada lapsia...

Ystäväni ja sisarukseni ovat saaneet lapsia... Minä osaan kyllä nauttia heidän onnestaan... Itseasiassa mieheni ihmetteleekin, kuinka voin iloita toisen onnesta?! Hänelle nuo toisten onnistumiset eivät merkitse sanalla tavalla kuin minulle... Minä aina ajattelen, kun tiedän miten vaikeaa on tulla raskaaksi, että hienoa, että edes nämä ihmiset ovat onnistuneet...

 

Onhan se tietysti ikävää nähdä sellaisia naisia, jotka odottavat lasta. Tiettynä aikana kuukaudesta sitä on vaikeinta ymmärtää.

Itseäni kiusaa kauheasti, että monet ihmiset puhuvat siitä, kuinka lapsia tehdään! Eihän se niin mene... Minusta se on etuoikeus, kun voi saada lapsia...

Ystäväni ja sisarukseni ovat saaneet lapsia... Minä osaan kyllä nauttia heidän onnestaan... Itseasiassa mieheni ihmetteleekin, kuinka voin iloita toisen onnesta?! Hänelle nuo toisten onnistumiset eivät merkitse sanalla tavalla kuin minulle... Minä aina ajattelen, kun tiedän miten vaikeaa on tulla raskaaksi, että hienoa, että edes nämä ihmiset ovat onnistuneet...

Itse en valitettavasti edes ajatellut etten voisi saada lapsia, ja siksikin olen ehkä tippunut kovaa ja korkealta :'( Ikää on jo 34 ja miehellä 39 joten ei tässä enää mitään nuoria olla

 

Onhan se tietysti ikävää nähdä sellaisia naisia, jotka odottavat lasta. Tiettynä aikana kuukaudesta sitä on vaikeinta ymmärtää.

Itseäni kiusaa kauheasti, että monet ihmiset puhuvat siitä, kuinka lapsia tehdään! Eihän se niin mene... Minusta se on etuoikeus, kun voi saada lapsia...

Ystäväni ja sisarukseni ovat saaneet lapsia... Minä osaan kyllä nauttia heidän onnestaan... Itseasiassa mieheni ihmetteleekin, kuinka voin iloita toisen onnesta?! Hänelle nuo toisten onnistumiset eivät merkitse sanalla tavalla kuin minulle... Minä aina ajattelen, kun tiedän miten vaikeaa on tulla raskaaksi, että hienoa, että edes nämä ihmiset ovat onnistuneet...

Itse en valitettavasti edes ajatellut etten voisi saada lapsia, ja siksikin olen ehkä tippunut kovaa ja korkealta :'( Ikää on jo 34 ja miehellä 39 joten ei tässä enää mitään nuoria olla

Tulin surulliseksi puolestanne...

:'(

Yrittäkää jaksaa yrittää, vaikka se vaikeaa onkin... Itse en tiedä mistä löydän aina voimia jaksaa seuraavan kuukauden ja taas seuraavan kuukauden... ja sitten vielä kuunnella kaikenlaisia asioita lääkäreiden tai kätillöiden/sairaanhoitajien suusta... :headwall:

 

Mulla alkaa tilanne ohjata elämää vähän liikaa... Facebookissa pistän pois kaikki raskaana olevien uutiset. Taas tänään tajusin yhden olevan raskaana... Tekee niin kipeää... Perhejuhliin en halua mennä. Näitä juttuja odotan yleensä innolla, mutta kun siellä on aina raskaana olevia... Kohta on jäätävä neljän seinän sisään, kun en kestä mitään vauvauutisia enää, ja niitähän vain satelee!

Oon ollut raskaana kaksi kertaa, mutta ne on päättyneet varhaiseen keskenmenoon. Yritetty on yli puolitoista vuotta. Eihän näin ilmaistuna toivo ole mennyt, mutta kun on PCO, on syytä pelätä, että keskenmeno vie seuraavatkin vauvanalut :'(

Joka tapauksessa... Koti tuntuu tosi tyhjältä. Ja ne raskaana olevat kaverit ja siskoni... En kestä enää, en kestä enää yksiäkään kuukautisia. Jos menkat vielä tulee, pelkään tekeväni kohta itselleni jotakin. Vihaan kroppaani, joka vain tappaa kaiken sinne tulevan elämän!!! Voisin tappaa kroppani!!

Ja ne kyselevät ihmiset... Olisin voinut antaa turpaan sille neuvovalle naiselle, joka muistutti, ettei naisen kannata liian kauaa lykätä lapsentekoa...

 

Itse en valitettavasti edes ajatellut etten voisi saada lapsia, ja siksikin olen ehkä tippunut kovaa ja korkealta :'( Ikää on jo 34 ja miehellä 39 joten ei tässä enää mitään nuoria olla

Karmilla, ootte samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Munkin miehellä yksi lapsi, mulla ei yhtään. Oon myös 34-vuotias.

Oon kuullut omalta lääkäriltäni, että hedelmällisyys laskee dramaattisesti 35-39 vuoden välillä, joten tilastojen perusteella sulla ei pitäisi olla hätää - vielä. Tosin en tiedä, onko sua tutkittu miten. Mulla katsottiin ultralla, kehittyykö munasoluja, ja niitä näytti kehittyvän niin paljon vuosi sitten, että todettiin vaihdevuosien olevan vielä kaukana. Joten tämä ei itselläni ole ongelma, kunhan vain ei menisi kesken...

:'(

 

Ystäväni ja sisarukseni ovat saaneet lapsia... Minä osaan kyllä nauttia heidän onnestaan... Itseasiassa mieheni ihmetteleekin, kuinka voin iloita toisen onnesta?! Hänelle nuo toisten onnistumiset eivät merkitse sanalla tavalla kuin minulle... Minä aina ajattelen, kun tiedän miten vaikeaa on tulla raskaaksi, että hienoa, että edes nämä ihmiset ovat onnistuneet...

Ihmettelen myös, miten pystyt... Itse olen niin kateellinen, että näkyy varmaan kilometrien päähän! Ja alan itkeä ja huutaa, kun tajuan tuskallisesti, mitä itseltäni puuttuu. Tää on todella kamalaa! En tajua, miten selviän, jos todella jään lapsettomaksi! En todellakaan tajua! En edes tiedä, miten otan seuraavat verenvuodot...

 

Hei kaikille!
Teidän tunteet kosketti niin syvästi että halusin itsekkin kirjottaa..!! Mulla tuntuu täysin samalta. On todella paha olla! Meillä yritystä alkaa olemaan kohta 3vuotta. Ja totta on, että ei lapsia tehdä! Niitä saadaan lahjana! Mullakin justii kuukautiset olivat. Nekin oli myöhässä ja oireet viittasivat raskauteen, mutta niin ne menkat sitte alko. Olin nii pohjalla. Itkin kokoajan enkä voinut nukkua. Onneksi minullakin on mahtava mies joka lohduttaa ja halaa, muuten en jaksaisikaan..

Totta on että täältä saa hirmuisesti tukea! tämä palsta on kullanarvoinen.

Itse usein mietin että miksi voi miksi meille ei lasta ole kuulunut. Kokoajan semmonen tunne että elämästä puuttuu jotain. Muuten kaikki on täydellisen hyvin.. Mutta tämä suuri asia ei ole muuksi muuttunut vaikka hoidot ollaan aloitettu..! Pelkään niin kovin että jäädään lapsettomiksi... Mietin usein että kuka meitä vanhana käy katsomassa, mitä kun kaikki perheet järjestävät ja tekevät yhdessä kaikkea kivaa. Reissaavat ja käyttävät lapsia huvipuistoissa ja nauttivat heidän ilostaan. Emmekö me koskaan saa kokea jotain semmosta?? Entä se kun oman vasta syntyneen vauvan saa syliin. Se suuri rakkaus..! Ja se että uskoisin olevani hyvä äiti. tekisin lapseni hyväksi mitä vain! Voi tämä on niin vaikeaa..
tämä tekstikin varmaan poukkoilee ja vaikka mitä mutta jotenkin piti saada kirjotettua ja kertoa että täälläkin päin murehditaan ihan samaa asiaa! Meitä on monta ja tukekaamme täällä toisiamme! Sylintäydeltä plussatoivotuksia, jospa mekin kaikki vielä jonakin päivänä saataisiin oma ihana nyytti syliin!! oikein paljon voimia ja jaksamista! :heart:

 

Meitä ihmisä on ikävä kyllä paljon joiden syli on täysin tyhjä.

Me menetimme jälleen pienokaisemme rv21 kesäkuun alussa....edellinen lapsemme menehtyi rv25 2005. Meillä ei ole eläviä lapsia ja lääkärien epäilyksien mukaan emme tule ehk koskaan lapsia saamaankaan... :'(
Raskaudet olivat samanlaisia ja samat istukan viat löytyivät...syytä ei tiedetä eikä myöskään hoitokeinoa. Lääkärit sanoivat, että voidaan kokeilla verenohennuslääkettä, mutta kun tupostaipumus testit ovat olleet normaalit niin ei anna edes mitään takeita. Vauvatoiveita meillä ollut pian 5-vuotta ja myös raskaaksi tuleminen tuottaa ongelmia.

Mä vaan mietin mistä tämä kaikki epäonni voi johtua...muut ympärillä saavat lapsia ja tulevat kuin ajatuksen voimalla raskaaksi...

Kuulin vasta, että siskoni on taas raskaana...hän onneksi ymmärsi laittaa uutisen tekstiviestinä...viestin kun luin niin älytön itkuhan siinä tuli...miksi muut saavat vain miettiä montako lasta saavat/tekevät ja me ei saada edes sitä ainokaista elävää...

Mikä mussa on vikana kun kaikki mun sisälläni kuolee?

Kunhan olen toipunut...jos nyt koskaan enää toivun menetyksistä niin alkaa miettiminen siirrymmekö suoraan adoptioon...sillä en usko, että enää koskaan kykenen kokemaan enää yhtään menetystä ja olen aika varma, että jos vielä yritämme niin sama toistuu... :'(

Voimia meille kaikille, jotka taistelevat tulemaan äidiksi!!!

 

Itse en myöskään pysty iloitesmaan yhdenkään "pallomahan" (kuten risupesä osuvasti kuvaili), puolesta. Mua niin ärsyttää kaikki lillerilallerit mahoineen! :ashamed:
Yritin kyllä silloin alkuaikoina, mutta katkeruus synnyttää itsekkyyttä. Ei muiden tarvitse rääkätä itseään piikityksillä ja levittelemällä jalkojaan vieraille ihmisille useita kertoja kuukaudessa.
Onneksi on tämä vertaistukiryhmä! Kiitos. Ja voimia!

 

Mua ahistaa niin kympillä TAAS :'( Kävin miehen tädillä ja hän aina puhuu kuinka mieheni teki lapsensa kanssa sitä kun x oli pieni jne.
Oon ehkä vähän kateellinenkin hänelle kun hän saa kokea isyyden ja minä en äitiyttä.
Pelkään myös katkeroituvani ,oireita" siitä on jo!

 

Nyt parina päivänä on ollut vähän parempi fiilis... Mutta eihän se lapsen kaipuu mihinkään lähde. Olin viime torstaina Kättärillä, jossa todettiin, että hcg:t laskeneet, kohtu tyhjä. Myönteistä tässä paskassa on työkaveri ja esimies, jotka suosittelivat ottamaan perjantainkin surupäiväksi, eli sairaslomaksi. Lähdin mökille päiväksi, ja tarvitsin sitä enemmän kuin tajusinkaan itse. Huomenna on tarkoitus mennä töihin.

Mulla on myös yksi pappi, joka tukee. Ehdotin, että näkisin häntä n. kerran kuussa. Hän suostui. Hän on itse kokenut keskenmenon ja lapsettomuuden ongelmat (tosin sai sitten lapsia ihan luomuna). Mieheni saa ilman apua liian paljon paskaa niskaan, varsinkin, kun menkat alkaa... Ja vaikka raskautuisinkin, ja raskaus ei ainakaan ihan heti mene kesken, eläisin pelossa varmaankin pitkään. Joten apua tarvitaan silloinkin.

Karmilla, pelkään itsekin, että minusta tulee vanha, katkera ämmä, jos ei ala mitään onnistumisia tapahtumaan tällä saralla. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten tällaisesta voi selvitä! En tajua! Toisten myötätunto (mm. se pappi ja esimieheni) auttaa jaksamaan päivä kerrallaan...

Mieheni ei aikaisemmin ollut yhtään myötämielinen lapsettomuustutkimuksiin oman kroppansa osalta. Nyt hän on, kun näki itkuni. Minun vuokseni hän suostuu, vaikkei haluaisi. Mutta hänen ei varmaankaan tarvitse lunastaa lupaustaan, koska pari kertaa on kuitenkin tärpännyt (siis mennyt sitten kesken), ja hänellä on jo yksi lapsi.

 

Mulla alkaa tilanne ohjata elämää vähän liikaa... Facebookissa pistän pois kaikki raskaana olevien uutiset. Taas tänään tajusin yhden olevan raskaana... Tekee niin kipeää... Perhejuhliin en halua mennä. Näitä juttuja odotan yleensä innolla, mutta kun siellä on aina raskaana olevia... Kohta on jäätävä neljän seinän sisään, kun en kestä mitään vauvauutisia enää, ja niitähän vain satelee!

Oon ollut raskaana kaksi kertaa, mutta ne on päättyneet varhaiseen keskenmenoon. Yritetty on yli puolitoista vuotta. Eihän näin ilmaistuna toivo ole mennyt, mutta kun on PCO, on syytä pelätä, että keskenmeno vie seuraavatkin vauvanalut :'(

Joka tapauksessa... Koti tuntuu tosi tyhjältä. Ja ne raskaana olevat kaverit ja siskoni... En kestä enää, en kestä enää yksiäkään kuukautisia. Jos menkat vielä tulee, pelkään tekeväni kohta itselleni jotakin. Vihaan kroppaani, joka vain tappaa kaiken sinne tulevan elämän!!! Voisin tappaa kroppani!!

Ja ne kyselevät ihmiset... Olisin voinut antaa turpaan sille neuvovalle naiselle, joka muistutti, ettei naisen kannata liian kauaa lykätä lapsentekoa...

Niinhän ne monet ihmiset neuvovat, ettei liian kauaksi aikaa kannata vauvan tuloa lykätä... Mutta kaikki ei todellakaan ole itsestä kiinni... Lapsia ei tehdä, vaan ne ovat suuria lahjoja!

Toivottavasti sinä jaksat vielä elää ja yrittää, vaikka toivottomaltahan tuo kuulostaa... Olen hengessä mukana! Voimia!

 

Ystäväni ja sisarukseni ovat saaneet lapsia... Minä osaan kyllä nauttia heidän onnestaan... Itseasiassa mieheni ihmetteleekin, kuinka voin iloita toisen onnesta?! Hänelle nuo toisten onnistumiset eivät merkitse sanalla tavalla kuin minulle... Minä aina ajattelen, kun tiedän miten vaikeaa on tulla raskaaksi, että hienoa, että edes nämä ihmiset ovat onnistuneet...

Ihmettelen myös, miten pystyt... Itse olen niin kateellinen, että näkyy varmaan kilometrien päähän! Ja alan itkeä ja huutaa, kun tajuan tuskallisesti, mitä itseltäni puuttuu. Tää on todella kamalaa! En tajua, miten selviän, jos todella jään lapsettomaksi! En todellakaan tajua! En edes tiedä, miten otan seuraavat verenvuodot...

Voimia aina jostakin syvältä sisältäni tunnen saavani... En kyllä tiedä mistä niitä löytyy, mutta aina yksi kuukausi mennään eteenpäin ja uudet surut koetaan...

 

Nyt parina päivänä on ollut vähän parempi fiilis... Mutta eihän se lapsen kaipuu mihinkään lähde. Olin viime torstaina Kättärillä, jossa todettiin, että hcg:t laskeneet, kohtu tyhjä. Myönteistä tässä paskassa on työkaveri ja esimies, jotka suosittelivat ottamaan perjantainkin surupäiväksi, eli sairaslomaksi. Lähdin mökille päiväksi, ja tarvitsin sitä enemmän kuin tajusinkaan itse. Huomenna on tarkoitus mennä töihin.

Mulla on myös yksi pappi, joka tukee. Ehdotin, että näkisin häntä n. kerran kuussa. Hän suostui. Hän on itse kokenut keskenmenon ja lapsettomuuden ongelmat (tosin sai sitten lapsia ihan luomuna). Mieheni saa ilman apua liian paljon paskaa niskaan, varsinkin, kun menkat alkaa... Ja vaikka raskautuisinkin, ja raskaus ei ainakaan ihan heti mene kesken, eläisin pelossa varmaankin pitkään. Joten apua tarvitaan silloinkin.

Karmilla, pelkään itsekin, että minusta tulee vanha, katkera ämmä, jos ei ala mitään onnistumisia tapahtumaan tällä saralla. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten tällaisesta voi selvitä! En tajua! Toisten myötätunto (mm. se pappi ja esimieheni) auttaa jaksamaan päivä kerrallaan...

Mieheni ei aikaisemmin ollut yhtään myötämielinen lapsettomuustutkimuksiin oman kroppansa osalta. Nyt hän on, kun näki itkuni. Minun vuokseni hän suostuu, vaikkei haluaisi. Mutta hänen ei varmaankaan tarvitse lunastaa lupaustaan, koska pari kertaa on kuitenkin tärpännyt (siis mennyt sitten kesken), ja hänellä on jo yksi lapsi.

Miehet kyllä pääsevät loppujen lopuksi helpolla noissa lapsettomuustutkimuksissa... Naisen kroppa siinä on kovimmalla koetuksella, kun tehdään miljoonia kokeita... mahan päältä, verikokeita eri kierron aikoina, ultraamista jne. Toivottavasti miehesi tajuaa, kuinka pienellä asialla voi parantaa sinun oloasi ja näyttää, että välittää oikeasti sinusta ja teidän tulevaisuudestanne äitinä ja isänä... Ymmärtäisi nyt kuinka tärkeää se onkaan sinulle...

 

Hei kaikille!
Teidän tunteet kosketti niin syvästi että halusin itsekkin kirjottaa..!! Mulla tuntuu täysin samalta. On todella paha olla! Meillä yritystä alkaa olemaan kohta 3vuotta. Ja totta on, että ei lapsia tehdä! Niitä saadaan lahjana! Mullakin justii kuukautiset olivat. Nekin oli myöhässä ja oireet viittasivat raskauteen, mutta niin ne menkat sitte alko. Olin nii pohjalla. Itkin kokoajan enkä voinut nukkua. Onneksi minullakin on mahtava mies joka lohduttaa ja halaa, muuten en jaksaisikaan..

Totta on että täältä saa hirmuisesti tukea! tämä palsta on kullanarvoinen.

Itse usein mietin että miksi voi miksi meille ei lasta ole kuulunut. Kokoajan semmonen tunne että elämästä puuttuu jotain. Muuten kaikki on täydellisen hyvin.. Mutta tämä suuri asia ei ole muuksi muuttunut vaikka hoidot ollaan aloitettu..! Pelkään niin kovin että jäädään lapsettomiksi... Mietin usein että kuka meitä vanhana käy katsomassa, mitä kun kaikki perheet järjestävät ja tekevät yhdessä kaikkea kivaa. Reissaavat ja käyttävät lapsia huvipuistoissa ja nauttivat heidän ilostaan. Emmekö me koskaan saa kokea jotain semmosta?? Entä se kun oman vasta syntyneen vauvan saa syliin. Se suuri rakkaus..! Ja se että uskoisin olevani hyvä äiti. tekisin lapseni hyväksi mitä vain! Voi tämä on niin vaikeaa..
tämä tekstikin varmaan poukkoilee ja vaikka mitä mutta jotenkin piti saada kirjotettua ja kertoa että täälläkin päin murehditaan ihan samaa asiaa! Meitä on monta ja tukekaamme täällä toisiamme! Sylintäydeltä plussatoivotuksia, jospa mekin kaikki vielä jonakin päivänä saataisiin oma ihana nyytti syliin!! oikein paljon voimia ja jaksamista! :heart:

Oikein paljon voimia ja jaksamista sinullekin miehesi kanssa! Toivotaan, että meillekin kaikille mahdollistettaisiin se elämän suurin lahja...
:hug:

 

Nyt parina päivänä on ollut vähän parempi fiilis... Mutta eihän se lapsen kaipuu mihinkään lähde. Olin viime torstaina Kättärillä, jossa todettiin, että hcg:t laskeneet, kohtu tyhjä. Myönteistä tässä paskassa on työkaveri ja esimies, jotka suosittelivat ottamaan perjantainkin surupäiväksi, eli sairaslomaksi. Lähdin mökille päiväksi, ja tarvitsin sitä enemmän kuin tajusinkaan itse. Huomenna on tarkoitus mennä töihin.

Mulla on myös yksi pappi, joka tukee. Ehdotin, että näkisin häntä n. kerran kuussa. Hän suostui. Hän on itse kokenut keskenmenon ja lapsettomuuden ongelmat (tosin sai sitten lapsia ihan luomuna). Mieheni saa ilman apua liian paljon paskaa niskaan, varsinkin, kun menkat alkaa... Ja vaikka raskautuisinkin, ja raskaus ei ainakaan ihan heti mene kesken, eläisin pelossa varmaankin pitkään. Joten apua tarvitaan silloinkin.

Karmilla, pelkään itsekin, että minusta tulee vanha, katkera ämmä, jos ei ala mitään onnistumisia tapahtumaan tällä saralla. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten tällaisesta voi selvitä! En tajua! Toisten myötätunto (mm. se pappi ja esimieheni) auttaa jaksamaan päivä kerrallaan...

Mieheni ei aikaisemmin ollut yhtään myötämielinen lapsettomuustutkimuksiin oman kroppansa osalta. Nyt hän on, kun näki itkuni. Minun vuokseni hän suostuu, vaikkei haluaisi. Mutta hänen ei varmaankaan tarvitse lunastaa lupaustaan, koska pari kertaa on kuitenkin tärpännyt (siis mennyt sitten kesken), ja hänellä on jo yksi lapsi.

Miehet kyllä pääsevät loppujen lopuksi helpolla noissa lapsettomuustutkimuksissa... Naisen kroppa siinä on kovimmalla koetuksella, kun tehdään miljoonia kokeita... mahan päältä, verikokeita eri kierron aikoina, ultraamista jne. Toivottavasti miehesi tajuaa, kuinka pienellä asialla voi parantaa sinun oloasi ja näyttää, että välittää oikeasti sinusta ja teidän tulevaisuudestanne äitinä ja isänä... Ymmärtäisi nyt kuinka tärkeää se onkaan sinulle...

Hän tuntui ymmärtävän sen, kun näki itkuni ja lupasi voivansa mennä tutkimuksiin minun vuokseni. Mutta kuten todettu, tuskin hänen tutkiminen on edes tarpeellista meidän tilanteessa. Silti tuo lupaus merkitsi paljon minulle, ja yksi taakka putosi harteiltani. Huomautin kyllä jo aikaisemmin hänelle siitä, miten paljon helpommalla miehet näissä pääsee.

Nyt olisi parhaimmat päivät, mutta en jaksa yrittää.. eikä miehenikään. On varmaan pakko odottaa tää yksi kierto, vaikka lääkäri antoi luvan yrittää. Emme taida henkisesti jaksaa vielä... Mieheni oli kipeänäkin ja nyt olen minä. En oo edes saanut aikaiseksi ostaa ovulaatiotestejä.

Ehkä sitten neljän viikon päästä uudestaan...

 

Kyllä. Tiedän oireistani, että menkat alkavat huomenna tai viim. ylihuomenna. Ei voi mitään. Pelkäänpä huomenna olevan sellainen päivä, ettei kannattaisi paljoa ihmisten ilmoille mennä...

 

Just just... Multakin kyseltiin häiden jälkeen, onko lapsi jo tulossa. Silloin emme edes yrittäneet - onneksi. En edes voi kuvitella, miltä tuo on tuntunut... Kyllä ihmiset on joskus niin h------tin ajattelemattomia!!