tyhjä olo:(

Pakko vähän jakaa omia tuntoja kanssanne, kun kenelllekään muulle en viitsi asiasta kertoa.

Mieheni on ollut todella ilkeä ja provosoiva viime aikoina. Kysyinkin eilen häneltä, että mikä ihme nyt risoo kun käyttäytyy kuin pieni lapsi. Vastaus oli, että "mä oon katkera". Kysyin sitten, että mistä? Johon vastaus "Siitä, että menin naimisiin, vaikka en olisi halunnut, koska sinä painostit" ja "siitä, että meillä on lapsi, vaikken sitä vielä halunnut".

Voitte uskoa, että menin sanattomaksi. Koko 8v menneisyys tuntui turhalta ja suloisen pienen pojan puolesta kuristi kurkusta. Ei kai nyt kukaan voi isoa miestä pakottaa naimisiin? Jos toinen sitä haluaa enemmän kuin toinen, ei se tarkoita, että siihen täytyisi säälistä suostua. Mikä taas tulee lapseen, niin mies kyllä itse jätti ehkäisyn pois -ehkä ajtellen ettei tässä nyt kuitenkaan raskauduta - mutta sanoi myös ääneen ajatuksen, että jos raskautuu niin sitten raskautuu.

En tiedä miten jaksan hoitaa lasta tämänkään päivän kun itkettää vaan koko ajan.

 

osaan kuvitella fiiliksesi mutta älä ota miehesi kommentteja kirjaimellisesti. älä vaivu synkkyyteen vaan nyt kova kovaa vasten ja käske miehesi olemaan mies ikuisen vellihousun sijaan. Miehesi on Itse valintansa tehnyt ja jos on niin vellihousu ettei osaa mielipidetään sanoa ajoissa tai tekee noinkin isoja päätöksiä muka toisen mieliksi niin ei voi kuin itseään syyttää. Kun Pappi on kysynyt että tahdotko... niin tuskin sinä häntä aseella uhaten pakotit vastaamaan tahdon. Saatikka pitäisi aikuisen miehen tietää että jos ehkäisemättä siemenet jonnekin laskee niistä saattaa tulle jotain tulosta. Tollasia sanomisia tulee varmasti avioliiton aikana vastaan kerran jos toisenkin,niitä ei kannata ottaa aina kirjaimellisesti. mutta mun mielestä todella lapsellista käytöstä mieheltäsi. Samaten voit sanoa hänelle että "jos sinä et meitä halua niin ovi on tuolla, mekään ei tarvita sua! paperit tulevat allekirjoitettavaksi myöhemmin ja tilinumeron elatusmaksuja varten voin toimittaa vaikka tekstiviestillä."

Voimia kuitenkin sinulle! Älä pahoita mieltäsi miehesi oikuista, miehesi todennäköisesti laukoi jotain ajattelematonta ja ei tarkoita sitä niin pahana. Veikkaan että sanat kuulostivat pahemmilta mitä niillä loppujen lopuksi tarkoitettiin.

 

Ehkä miehesi miettii jotain ja haluaa nyt pahoittaa mielesi, pysäyttää sinut totaalisesti? En jaksa uskoa, että hän ajattelisi aivan noin kuten sanoit. Me ollaan ainakin mieheni kanssa usein puhuttu siitä, että minä olin monessa suhteessa "valmiimpi" ennen häntä. Menemään naimisiin ja saamaan lapsen. Kyllä minä koen vähän painostaneeni häntä, jos sitä sanaa pitää käyttää. Kerroin hänelle avoimesti toiveistani ja hän toteutti ne. Ja hän kertoi avoimesti, ettei hänellä niin kiire vielä. Miehet ainakin meidän tuttavapiirissä tulee vähän hitaampaa tahtia näissä asioissa. Mutta hän halusi toteuttaa minun toiveeni ja kyllä samat asiat oli hänenkin mielessään, hän olisi ehkä edennyt vähän hitaammalla aikataululla. Voisiko teilläkin olla niin? Puhu miehesi kanssa. Kysy, mitä hän sitten olisi halunnut ja ennenkaikkea mitä hän haluaa jatkossa. Älä sure. Kyllä meillä kaikilla on pahimpina hetkinä hyvinkin raadollisia ajatuksia. Toiset sanoo ne ääneen, toiset ei. En usko yhtään, että miehesi ajattelee juuri niin kuin sanoo. Voi kyllä olla, että parisuhde ja lapsen hoito eivät ole vastanneet hänen odotuksiaan ja hän on jotenkin pettynyt. Puhukaa!

 

Juu, yhdyn edelliseen selitykseen.
Miehesi varmaan läpi käy nyt jotain omaa kriisiään elämässä ja se purkautui nyt sinuun noin. Voihan olla, että hän käy läpi sitä kuuluisaa vaihetta, että "tässäkö tämä nyt sitten oli"... Kaikki kiva ja jännittävä on takanpäin. Lisäksi taustalla saattaa olla mustasukkaisuutta esim. sinun menettämisetä lapselle. Äitihän antaa kaikki huomionsa lapselle ja se on joillekin miehille paha paikka. Eli kyseessä voipi olla myös mustasukkaisuutta pienokaiselle. Siksi kommentti lapsesta. Tuskin hän nyt sentään katuu omaa lastaa, on huomannut vain, että ei saakaan itse samaa huomiota kuin ennen.
Osaan kyllä kuvitella senkin,että sinusta tuntuu nyt tosi kurjalle. Äitinä kun kaikki lapsiin kohdistuva arviointi osuu suoraan äitiin.

Yritä olla murehtimatta asiaa liikaa ja keskittyä ihanaan pieneen poikaasi. Asioilla on taipumus järjestyä. Voi olla hyväkin asia, että miehesi sai sanottua häntä ahdistavia asioita ääneen. Häntä on saattanut ne asiat mieltä painaa ja on kai hyvä, että sai sanotuksi. Siinä olen kyllä tosin samaa mieltä, että älä ota liian kirjaimellisesti hänen sanojaan. Nyt voi olla hyvä hetki jutustella hänen kanssaan rauhassa, että mites on, mitä teidän pitäisi tehdä, että arkeen tulisi onni takaisin.

Yrittäkää keskustella vaikka siitä, kuinka voisitte ottaa omaa aikaa keskenänne ja laittaa pikkuinen hoitoon, vaikkakin vain hetkeksi, se tekee varmasti hyvää. Löytää sieltä sitten se mieskin onnen hetken ja sinut ja huomaa, kuinka onnekas sitä sitten ollankaan.

Tsemiä!

 

Kiitos!

Varmasti on totta, ettei pitäisi ottaa mieheni sanoja niin kirjaimellisesti. On totta, että hänellä on ollut jo pidemmän aikaa kriisi, lähinnä omaan lapsuuteensa liittyen. Tuntuu vaan silti niin kamalalta olla miehen mielestä"se päältäpäsmäri vaimo, joka halusi lapsen ja varasti oman ajan ja poikamiespäivät".

Tuntuu siltä, että koko avioliitto on niin hataralla pohjalla, jos mies ei sitä ylipäätään ole halunnut. Miten lähteä rakentamaan parempaa avioliittoa, jos koko asiaa ei pitäisi edes olla? Tuntuu, että minua on huijattu, kun asiat on tehty minun mielikseni ja nyt ne kaadetaan minun syykseni. Huoh.

kiitos tosi rakentavista kommenteistanne

 

älä nyt luovuta!! Viimeisestä viestistäsi kuultaa sellainen luovuttamisen olo.
Tiedän, että on ärsyttävää olla se isompi ihminen ja kaiken lisäksi vahvempi, vaikka kaikki kakka onkin heitetty sinun niskaasi ja sinulla olisi oikeus olla nyt loukkaantunut ja oikeasti se olisi niin, että mies saisi tulla kukkapuskan kanssa kotiin... Ikävä kyllä se ei vaan mee niin... nim. kukkapuskia kotiin odotellut ja ei niitä ole ikinä näkynyt...

Joku joskus meidän töissä sanoi, että välillä voi olla avioliitossa jopa vuosi niin, että menee ihan päin prinkkalaa... Hui! Mutta tuo lause on jäänyt jotenkin mieleeni. Eli älä lannistu ja ota vaan ihan hitaasti nyt. Mitään päätöksiä ei kannata nyt koko avioliiton suhteen tehdä. Miehelläsikin on varmasti paha olo töksäyttelemisistään. Nyt nekin kalvaavat varmasti häntä muiden juttujen lisäksi. Ja suomalaismiehet tuntien, eihän ne osaa tulla itkeen ja pyytään anteeksi.... Eli älä nyt pety

Juttele vaikka tilanteestasi neuvolassa, sieltä voi saada apua, esim pääset juttelemaan murheistasi vaikka psykologin kanssa. Itsekin olen aikanaan palvelua hyväksi käyttänyt.

Niin ja monissa paikoissa toitotetaan sitä, että ylipäätään niin onnellinen juttu kun se oman lapsen saaminen onkin, niin lapsen tulo perheeseen on kriisi ja se pitäisi kuulemma olla tyyliin laissa, että aviopuolisot eivät saa erota lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana. Niin suuri muutos se on ja sen ajan se ainakin ottaa, kun kaikki lähtee sujumaan.
Vaikka en sinua tunne, niin siliti on sellainen "huoli", että toivottavasti asiasi kääntyvät parhain päin ja sinulle tulisi hyvä mieli.
Tulepa kertomaan tänne miten asiat lähtevät suttaantumaan.
Hengessä mukana!
T: äityskeskustelupalstakamu ;D

 

Minun miehelläni oli samanlainen vaihe, kun tyttömme oli 4-5kk. Mieheissä ja naisissa on se ero, että miehet sanovat tunteensa ääneen, vaikka ne olisivatkin vain ohimenevät senhetkiset fiilikset. Nyt tytttömme on 8kk ja mieheni sanoi itseasiassa eilen, että hän ei kaipaa enää entistä elämäämme, ja viettää tytön kanssa aikaa ihan hirveästi, vaikkakin odottaa kovasti että tyttö kasvaa, jotta voivat tehdä yhdessä jotain konkreettista.
Meillä oli karmea alku vauvan kanssa ja itsekin kaduin milloin koko parisuhdetta ja milloin vauvanhankintaa ja milloin mitäkin. Jos olisin sanonut kaikki ajatukseni ääneen, minut olisi varmaan passitettu hoitoon.. =) Välillä vieläkin tulee, tosin aika lieviä ahdistuskohtauksia, jotka koskevat milloin parisuhdetta, milloin elämää yleensä, milloin töihinpaluuta yms yms. Luulen, että miehelläsikin on ollut hetkellinen ahdistuneisuus. Hän onkin tajunnut, että tätä tämä nyt on tämä elämä. Lapsensaanti ja avioituminen ovat isoja askeleita, jotka saattavat herättää miesporukassa vaikka minkämoisia ajatuksia. Jospa miehelläsi on ollut asiasta kavereidensa kanssa puhetta ja joku "ikuinen poikamies" on sanonut kantansa miehesi elämäntilanteeseen (jota monet monet kadehtivat!).
Usein ajatellaan, että lapsensaantiin liittyvä masentuneisuus on "naistentauti", mutta yhtälailla miehetkin kokevat suuret elämänmuutokset välillä hyvinkin rankoiksi. Ongelma vaan on se, kun miehet ovat niin kovin huonoja puhumaan tunteistaan ajoissa ja sitten mielenilmaisut kärjistyvät. Minä uskon vakaasti, että miehesi ei pidemmän päälle tarkoittanut mitä sanoi, on vaan niin pirun helppo syyttää toista, kun itsellä on paha olla. Kyllä se siitä, usko pois!! Rakkaus voittaa!

 

Hei,

meillä tämä meni ihan toisin päin: mies oli koko ajan valmiimpi sitoutumaan, hankkimaan lapsia jne. Minä harasin vastaan, arkailin ja stressassin ja vastustin. Mutta toisaalta tuntui hyvältä ja ihanalta, että toinen niin kovasti halusi minua, ja kanssani elämän ja perheen. Mutta sen myöntäminen oli kumman vaikeaa, ihan kuin olisi luopunut jostain omasta ja itsenäisyydestä myöntämällä, että alkoi itsekin kallistua samaan suuntaan.

Ja niinhän siinä kävi, että samalla lailla "kriiseilin" kun lapsi oli puolivuotias. Oli niin kauhean helppoa syyttää miestä "painostamisesta" ja teki vaan mieli purkaa pahaa oloa loukkaamalla toista. Kai suurin pahan olon syy oli siinä, että tunsin olevan niin kauhean sidottu lapseen ja mieheen ja elämään, joka oli onnellista mutta sittenkin kävi mielessä tosiaan tuo "tässäkö se nyt sitten on". Ikäkriisikin se taisi olla: tunsin itseni 30+risat ikälopuksi.

Häpeän nyt lapsellisuuttani. Kiitos miehen joka jaksoi mun purkauksia ja pahaa oloa ja paniikkia ja kypsymättömyyttä ja yhtä sisukkaasti kuin "painosti" naimisiin ja lapsen hankkimiseen, painosti siihen, että elämä jatkuu - ja todennäköisesti olen vasta kolmasosan taivaltani maallista vaellustani, joten ehdin tehdä vielä vaikka mitä: elämä ei suinkaan ole takana päin, eikä kaikki mahtavat mahdollisuudet mennyttä. Päinvastoin!

Nyt on taas kaikki hyvin, reilu vuosi tästä "kriisistä". Itse vahvistuin ja kasvoin ihmisenä aimo harppauksen: jollaikin se kasvu vaan kestää pidempään. En siis mitenkään puolustele miestäsi, hänen käytöksensä on yhtä julmaa ja itsekästä kuin minun oli, mutta toiv. tämä vähän luo valoa synkkyyteen, että sieltä suostakin voi vielä nousta ja toisesta kasvaa aikuinen.

Voimia sinulle. Edessä on varmaan vaikeita aikoja, mutta sisulla selviää, oli lopputulema mikä vain, niin varmasti kaikki kääntyy hyväksi, sillä elämä tosiaan on vielä edessä, eikä vaan takana.

 

Onpas täällä ihania auttajia. Tarinoita on lohduttava lukea. Näin saa itsekkin omiin kriiseihinsä apua. Toisten kommentit ovat todella hyviä. Onpas onnistunut ketju. Toivottavasti alkuperäinenkin on kokenut, että on saanut lohsutusta muiden vastaavista kokemuksista ja kommenteista.

 

Kuulostipas tutulta. Tosin meillä minä jätin ehkäisyn pois -en salaa vaan asiasta oli puhuttu jo ½vuotta ja ilmoitin vielä tyyliin ..nyt aloitan viimeisen laatan, nyt laatta loppui tms.. siis itse riemuitsin asiasta.....ja luulin että niin hänkin.
Todennäköisesti kaikki edellä mainitut ovat oikeassa. Kriisi aikuiseksi tulemisessa, mustasukkaisuus tms.. Jotku miehet vaan käyttäytyvät kuin esikoislapset kakkosen syntyessä. Minä koitan jaksaa vielä muutaman kuukauden, koita sinäkin! :/
Voimia , haleja ja uskoa tulevaisuuteen!

 

Kiitos tosi paljon ihanista, kannustavista vastauksistanne!

Tänään mies halusi jutella, ja pyyteli anteeksi eilisiä tylyjä sanojaan. Hän oli kokenut, että ennen itsensä löytämistä (siis niistä lapsuuden kivikoista) hänellä ei ollut tarpeeksi omaa tahtoa, eikä tietoa mitä haluaisi tehdä. Nyt kun lyhyehkön terapiajakson aikana hän on löytänyt itsensä, hän kokeekin tarvetta "mennä ajassa taaksepäin" ja tehdä niitä tekemättömiä asioita. Naimisissa ja pienen pojan isänä kaikki ei vaan ole siinä määrin mahdollista, kuin hän haluaisi.

Tilanne on nyt kuitenkin tämä mikä on ja kai tästä täytyy vaan alkaa rakentaa uutta ehyempää suhdetta ja perhettä näillä eväillä. Kumpikaan ei kuitenkaan halua erota. olisi vaan niin paljon ihanampaa jos voisin kokea olevani naimisissa miehen kanssa, joka todella HALUSI naimisiin kansssani ja joka HALUSI lapsen. Kaikkea ei voi kuitenkaan saada. Onneksi mies kuitenkin pystyy täysillä rakastamaan poikaanasa ja nauttimaan hänen seurastaan, ilman että katkeruus paistaisi läpi.

Ihana kuulla, etten ole ainoa, joka ei elä täydellistä ruususen perhe-elämää, jossa molemmat kokevat olevansa juuri täydelliset toisilleen ja lapsetkin ovat enemmän kuin molempien haluamia.

Täällä on kiva jakaa tällaisia parisuhde/perheasioita, joista ei viitsisi puhua oikein läheisille ystävillekään. Kiitos "korvana" olemisesta ja lohduttavista sanoista!

 

meille lapsi oli "vahinko", oltiin luotettu varmoihin päiviin... mies sisäänrakennetun velvollisuudentunnon vuoksi meni naimisiin kanssani, minä en olisi kokenut tarpeellisena, mutta jotenkin olin "sekaisin". molemmille oli selvää, ettei aborttia mietitäkkään. lapsi oli todella toivottu, mutta turhan alussa (seurusteltu vasta puolisen vuotta kun tulin raskaaksi) ja ei suunniteltu (olisi ollut tärkeää insinööri-miehelleni).
Koko avioliitto (nyt 3v) on ollut ihanaa ruusuilla tanssimista ja sitten taas katkeraa oloa. kuitenkin ilman näitä kokemuksia olisin todella heikko. tulevaisuus voi olla mitä vain ;-)
tsemppiä teillekin...