Minulla oli tuulimuna elokuun alussa (4 viikkoa sitten sunnuntaina). Tuolloin olisi viikkoja ollut 9+4 (ensiraskaus). Vuoto alkoi ruskeana tihkumisena jo perjantaina. Lauantaina tuli sitten jo jonkin verran kirkasta verta ja sunnuntaina alkoi kunnon vuoto. Menin tuolloin lääkäriin, jossa tuulimuna todettiin. Kahtena seuraavana yönä yönä minulla oli hillittömät vatsakivut, jotka menivät ohi panacodilla. Kolme päivää myöhemmin sain sairaalassa kourallisen lääkkeitä (suun kautta), joiden oli tarkoitus poistaa loputkin kohdussa olevasta roinasta. Tuolloin kipuja ei enää ollut normaalia menkkakipuja enempää, ja nekin vähät menivät ohi panadolilla.
Ensimmäinen ajatukseni tiedon saatuani oli silmitön ketutus. Harmitti, kun oli toivonut ja odottanut turhaan parisen kuukautta. Halusin kaiken vuodon olevan ohi mahdollisimman nopeasti, jotta voisin jatkaa taas nollasta, aloittaa alusta. Seuraava ajatus oli masennus, epäily siitä, että olin jotenkin sen itse aiheuttanut. Viikkoa myöhemmin tunteisiin tuli silmitön pelko siitä, että en enää koskaan voi tulla raskaaksi. Tai että seuraavankin kerran käy näin. Pelko oli pahinta aamulla juuri heräämisen jälkeen. Olisin halunnut jutella asiasta siitä tietävien kanssa. Kaipasin tietoa tuulimunasta sekä uusista, onnistuneista raskauksista tapahtuneen jälkeen. Ilmeisesti kuitenkin tämä on sen verran arka asia, ettei siitä haluta puhua "julkisesti". Ole kuullut monesta lähteestä, että useampi tuulimunatapaus peräkkäin on harvinaista. Silti tällaisia tapauksia tulee esiin melko monia. Tämä ahdistaa entisestään (tieto tuskaa lisää?)
En olisi ikinä voinut kuvitella, että juuri minulle käy näin. Kun mieheni kanssa kerroimme anopille odottavamme perheenlisäystä, hän totesi: "tuulimunahan se on kuitenkin". Voitte vain kuvitella, kuinka katkera olin myös hänelle tuulimunan sitten tapahduttua. Vaikka se ei olekaan missään määrin hänen vikansa, en silti halua nähdä tuota ihmistä pitkiin aikoihin.
Myös raskaudestani tietäneiden ihmisten kohtaaminen oli todella vaikeaa aluksi. Minusta tuntui, kuin olisin pettänyt heidät jollain tavoin. Onneksi mieheni on ollut tukenani todella hienosti. Hän on lohduttanut minua sanomalla, että tällainen on ihan luonnollista. Tiedänhän sen toki itsekin, mutta silti sen haluaa kuulla ihmiseltä, joka on kaikkein lähin. Seuraavaa mahdollista raskautta en varmasti uskalla edes testata ennenkuin menkat ovat olleet poissa vähintään pari, kolme kuukautta.
Vasta tällä viikolla olen päässyt jälleen omien ajatusteni herraksi. Pelko tulevasta on silti voimakkaasti taustalla. Odottelen siis menkkoja alkavaksi. Toivoisin, että ne alkaisivat pian, jotta voisimme yrittä uudelleen raskautumista. Tiedän, että pelon tunteet ovat pinnalla niin kauan, kunnes tulen uudelleen raskaaksi ja kunnes sekin on jo niin pitkällä, että suurin keskenmenon vaara on ohi. Olen myös alkanut tavallaan pelätä jokaista pientä kipuilua ja nippailua vatsassa. En tiedä, mitä pelkään, mutta joku kammo tuosta kaikesta taustalle jäi myös tässä suhteessa.
Tiedän tuskasi ja epätoivosi. Yritä vaan selvitä kaikesta päivä kerrallaan. Kyyneleet kuivuvat aikanaan ja sitten pystyt taas katsomaan tulevaisuuteen kirkkain silmin. Älä lannistu äläkä ana periksi.
