Ensimmäistä kertaa tänne kirjoitan.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että minä en enää ole täysin lapseton, onhan meillä kaksoset. Jotenkin vaan nyt kun lapsemme ovat jo isoja ja periaatteeessa vauva mahtuisi perheeseen, lapsettomuus taas koettelee mieltäni. On niin tuskallista tajuta ettei ehkä enää lapsia lisää saakaan, eikä uusiin hoitoihin jaksa lähteä. Kaikki alkaisi tavallaan alusta.
Se mitä tällä viestillä nyt haen, kaipaan kai tukea/neuvoja muilta lapsettomilta seuraavaan: meillä olisi ehkä mahdollisuus aloittaa hoidot alusta yksityisellä. Mutta varmasti jokainen hoidoissa ollut tietää mitä se on henkisesti. Ja pelko siitä ettei tärppääkään. Toinen ongelma: yksityisellä on todella kallista, mutta julkiselle emme halua, sillä siellä aloitimme kaiken tämän ja koin oloni kauhean ahdistuneeksi (muitakin syitä on miksi ei). Tottakai asia on ahdistava, mutta yksityisellä oli paljon helpompaa. Jos tietäisin, että vielä yhden lapsen saisin, olisin siitä ehdottomasti valmis maksamaan. Pelko kuitenkin tässä tapauksessa on suuri, ettei enää onnistukaan ja muutenkin kun aika pienituloisia olemme.
Se mikä tässä nyt mietityttää, on se että pitäisikö tyytyä olemaan onnellinen kahdesta lapsesta, ja surra nyt kerralla pois se ettei lisää enää tule. Tottakai olen todella onnellinen ja kiitollinen nytkin!!! Mutta kyllä se vielä oman surunsa vaatii, olisimme kuitenkin enemmänkin lapsia toivoneet. Vai yrittääkö jatkaa hoidoissa, mutta sitten ehkä pettyä ja surra vasta sen jälkeen. Tiedän, että siinä vaiheessa minua myös harmittaisi todella paljon ne menetetyt rahat.
Selvää on se, ettei meille ikinä tule perinteisellä menetelmällä lapsia, sillä nuo kaksikin ovat jo niin suuri ihme. Vikaa löytyy molemmista, ja aivan liikaa. Kaksosten jälkeen oli kolme pas-siirtoa, joista ei tärppiä. Siinäkin yksi syy, että mietin kannattaako enää jatkaa.
On vaan niin tuskallista seurata kun kaikille tutuille syntyy lisää lapsia. Monesti vielä suututtaa kun sellaiset ihmiset niitä saavat -ja ihan tuosta vain- jotka eivät osaa sitä arvostaa. Elämä on joskus todella julmaa.
Mitä te hyvät ihmiset tekisitte tilanteessamme? Jotenkin vain tämä päätös tuntuu nyt niin lopulliselta itsestä. Ajattelin että joko nyt jatkaisimme, tai sitten ei koskaan, sillä tuo surutyö olisi helpompi tehdä kerralla pois. En vain tajua miksi en voisi vaan nauttia ihanista ihmeistäni ja tajuta että olen saanut paljon, sisällä vaan tuntuu se suru.Toivottavasti joku jaksoi lukea.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että minä en enää ole täysin lapseton, onhan meillä kaksoset. Jotenkin vaan nyt kun lapsemme ovat jo isoja ja periaatteeessa vauva mahtuisi perheeseen, lapsettomuus taas koettelee mieltäni. On niin tuskallista tajuta ettei ehkä enää lapsia lisää saakaan, eikä uusiin hoitoihin jaksa lähteä. Kaikki alkaisi tavallaan alusta.
Se mitä tällä viestillä nyt haen, kaipaan kai tukea/neuvoja muilta lapsettomilta seuraavaan: meillä olisi ehkä mahdollisuus aloittaa hoidot alusta yksityisellä. Mutta varmasti jokainen hoidoissa ollut tietää mitä se on henkisesti. Ja pelko siitä ettei tärppääkään. Toinen ongelma: yksityisellä on todella kallista, mutta julkiselle emme halua, sillä siellä aloitimme kaiken tämän ja koin oloni kauhean ahdistuneeksi (muitakin syitä on miksi ei). Tottakai asia on ahdistava, mutta yksityisellä oli paljon helpompaa. Jos tietäisin, että vielä yhden lapsen saisin, olisin siitä ehdottomasti valmis maksamaan. Pelko kuitenkin tässä tapauksessa on suuri, ettei enää onnistukaan ja muutenkin kun aika pienituloisia olemme.
Se mikä tässä nyt mietityttää, on se että pitäisikö tyytyä olemaan onnellinen kahdesta lapsesta, ja surra nyt kerralla pois se ettei lisää enää tule. Tottakai olen todella onnellinen ja kiitollinen nytkin!!! Mutta kyllä se vielä oman surunsa vaatii, olisimme kuitenkin enemmänkin lapsia toivoneet. Vai yrittääkö jatkaa hoidoissa, mutta sitten ehkä pettyä ja surra vasta sen jälkeen. Tiedän, että siinä vaiheessa minua myös harmittaisi todella paljon ne menetetyt rahat.
Selvää on se, ettei meille ikinä tule perinteisellä menetelmällä lapsia, sillä nuo kaksikin ovat jo niin suuri ihme. Vikaa löytyy molemmista, ja aivan liikaa. Kaksosten jälkeen oli kolme pas-siirtoa, joista ei tärppiä. Siinäkin yksi syy, että mietin kannattaako enää jatkaa.
On vaan niin tuskallista seurata kun kaikille tutuille syntyy lisää lapsia. Monesti vielä suututtaa kun sellaiset ihmiset niitä saavat -ja ihan tuosta vain- jotka eivät osaa sitä arvostaa. Elämä on joskus todella julmaa.
Mitä te hyvät ihmiset tekisitte tilanteessamme? Jotenkin vain tämä päätös tuntuu nyt niin lopulliselta itsestä. Ajattelin että joko nyt jatkaisimme, tai sitten ei koskaan, sillä tuo surutyö olisi helpompi tehdä kerralla pois. En vain tajua miksi en voisi vaan nauttia ihanista ihmeistäni ja tajuta että olen saanut paljon, sisällä vaan tuntuu se suru.Toivottavasti joku jaksoi lukea.