Turhaa jossittelua ja haikeaa utopiaa

Oletko miettinyt minkälaista elämäsi olisi nyt jos kaikelta tältä olisi säästynyt ja kaikki olisi alunalkaenkin mennyt normaalisti ja juuri niin kuin haluttiin?

En pääse eroon ajatuksista, että nyt oisin neljän (ehkä jopa viides ois tulossa) lapsen onnellinen suurperhearkea viettävä äiti, ja asuisimme isossa rivitalokämpässä perheellisten alueella (missä oikeesti jaksoin/oli varaa asua vaan puoli vuotta), koskaan tuskin oltais miehen kanssa erottu, enkä olisi tällänen katkera, kyyninen, kateellinen ja sosiaalisesti eristäytyny masentunu paska :ashamed: :'(

 

Jep, tuttuja mietteitä. Tai olisiko asiat mennet toisin jos oltaisiin aloitettu vauvapuuhat aiemmin? Kirjoituksesi pisti miettimään kauanko jaksan tätä rivariasumista. Haluaisin niin pakata kamat ja muuttaa johonkin suurkaupunkiin toiseen maahan jossa ei olisi ketään tuttua muistuttamassa omasta helvetistä.

Muistan aina miten leikkimielisesti kinasteltiin haluttaisiinko kaksi vai kolme lasta...ja haluaisiko sitä ekaksi tytön vai pojan ja saisiko ne mitä piirteitä... Miten sitä saisi entisen iloisen ja nauravan itsensä takaisin? Milloin voisi taas köllötellä sängyssä ja suunnitella tulevaisuutta? Mitä jos vastaus on ei koskaan?

Nyt elämä on taas "pausella" syksyyn asti kun ehkä pääsee seuraavaan hoitoon. Noin kuusi kertaa kai kannattaa yrittää, eli jos laskisi että vuodessa olisi 3 hoitoa niin koko tulevaisuus on siis noin 1 vuosi 3 kk... katkerako?

 

jep, tuttuja ajatuksia. Mä laskin, että olisin jo saanut 2 lasta nyt ja olisin todennäköisesti rento ja psyykkisesti täysin tasapainoinen ihminen. Minulla olisi kavereita, joita en olisi ehtinyt kadottaa ja ihmisten ei tarvitsisi varoa jokaista sanaa edessäni.

 

Kun mä tapasin mun miehen, meillä oli molemmilla avioero päällä" yms.Jossain vaiheessa oli oikein pelko että jos nyt tulikin raskaaks..Voi eipä silloin tienny mitä elämällä on meille vielä varattuna.samoin kun toivuin avioerosta ja työuupumuksesta,ajattelin että selviän MISTÄ VAIN...Nyt en ole enää ollenkaan varma :'( Sanoin miehelle tänään, että mä en ikinä hyväksy mahdollista lapsettomuutta.mitä sitten kun rahat loppuu ja se päätös hoitojen lopettamisesta on pakko tehdä :'(

 

Olisin varrmaan ainakin 2 lapsen onnellinen äiti.Parisuhde voisi paremmin ja sängyssä olisi juhlaa

En olisi kyllä ikinä uskonut että tämä lapsen saanti voi olla näin vaikeeta.
meillä rahoituksen vuoksi tulee olemaan niin että 1hoito/vuosi eli seuraavat 3 vuotta kait tässä pitäis yrittää.

Kyllä muuten vitutti ankarasti kun luin jostain vauva-lehdestä kun siinä mammat halusi lapset pienillä ikäeroilla että "kyllä paras asia mitä voit lapselle antaa on antaa hänelläe sisarus pienellä ikäerolla niin on seuraa lapsista toisellee"
Vittu kun se olis niin helppoa,
Niin sitten tehdään lapsia 5 eri miehen kanssa ja juostaan sossussa kun rahat loppu.

 

Voi miten tutulta kuulostaa.. Meilläkin olisi jo ainakin kaksi lasta ellei kolmekin. Olisin kotiäitinä tai tekisin puolikasta päivää töissä. Meillä olisi seksiä ilman pakkoa ja epätoivoista yrittämistä.
En ajattelisi joka kerta kun ajaisin meidän farmari autolla että miksi veessä ostimme tämmösen perhe auto kun olisi perhe. En pettyisi joka kuukausi alkaviin menkkoihin. Hymyilisin, nauraisin ja olisin sellainen kuin ennen ulospäinsuuntautunut, puhelias ja ystävällinen.
En koko ajan kiroaisi alimpaan helvettiin asuinkaupunkiani, jossa ei ole kuin vanhuksia ja lapsiperheitä. En olisi kateellinen, kyyninen ja itsestään viihtyvä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Karmilla Mäkin olen miettinyt että en varmaan koskaan hyväksy tätä lapsettomuutta ja se tuntuu aika kamalalta, jotenkin sitä toivoisi että tälle tulisi jossain vaiheessa loppu... ei vain jaksaisi ainaista toivomista ja pettymistä.