Natalia
Menee niin hermot...miehen sukulaiset vie kaiken ilon äitiydestä! Meillä on 1,5 kk vauva ja jo raskausaikana miehen vanhemmat lupasivat olla tuputtamatta neuvojaan mutta kuinkas kävi?!
Joka asiasta ollaan höyryämässä, tupataan 20 vuotta vanhoja hoito-ohjeita ja vielä tyyliin "tehkää näin".
Mummista on ollut meille todella suuri apukin, joten en haluaisi kenenkään mieltä pahoittaa..mutta ahdistaa niin paljon ettei ole tosikaan! Viimeksi kun hän oli täällä, olin syöttänyt juuri vauvan kun rouva päätti että hänen mielestään sillä on vielä nälkä (tyttönen makoili tyytyväisenä ympäristöään ihmetellen) ja alkoi nostamaan vauvaa ja tokaisi minulle"annapa vielä toinen tissi, tällä on nälkä". Kun en alkanut siihen niin hänpä sitten tuumasi miehelleni, että "käypä lämmittämässä korviketta, tällä on nyt varmasti nälkä kun syö tuttia noin kovin"! Sillon mulla alkoi jo ääni hieman kohota, meni turhan pitkälle.
Seuraavana aamuna typy oli sitten mummin kanssa olkkarissa että saisin itse vähän nukkua, olin juuri syöttänyt taas vauvan. Kuuntelin makkarista kun keittiössä alkoi käydä tohina...vauva ei tosin äännähtänytkään, oli vielä olkkarissa. Kohta alkoi kuitenkin meteli kun rouva kävi vauvan nostamassa sieltä, siitä alkoi tietysti itku(oli vissiin ehtinyt juuri nukahtaa) ja alkoi höpöttää "ei mitään hätää, mummi antaa ruokaa". Ja seuraavaksi vauva jo tuotiinkin omaan sänkyyn nukkumaan, oli kuulemma tullut nälkä...just joo. Ja tämä on vaan yksi esimerkki siitä millaista meno on kun appivanhemmat ovat käymässä. Miehen isä on aivan yhtä paha, mitä tahansa sanonkin niin lyö mut matalaksi ja vänkää vastaan! Kauhulla odotan vierailuja, vaikka muuten mukavia ovatkin.
Entäs sitten miehen sisko...naisella itsellään ei ole lapsia, mutta neuvoja tulee (pyytämättä!!) vaikkei muuta sanoisi kuin päivää! Ja aivan älyttömiä, toistelee äitinsä hoitoneuvoja 70-luvulta. JA KAIKKI EDELLEEN MUODOSSA TEHKÄÄPÄ NYT NÄIN!!!
En osaa edes sanoin kuvailla miltä pahimmillaan on tuntunut; monet illat on itketty tällaisten vierailujen jäljiltä. Tuntuu siltä kuin minulta vietäisiin kaikki arvo tämän lapsen äitinä! Välillä mietin kenen lapsi tämä oikeastaan on, kun tuntuu että nämä ihmiset tämän hoitaa ja kasvattaa näköjään, mun yli kävellään ihan miten huvittaa. Asiasta oon vielä sanonutkin miehen äidille, mutta ei vissiin mennyt niin hyvin perille kuin toivoin...tai sitten he ovat vaan niin innoissaan vauvasta, että kaikki unohtuu samantien. MUTTA; tarvitseeko mua silti kohdella kuin imbesilliä joka ei tunne vauvaansa eikä osaa ilman heitä hoitaa?! USKALTAISIN KUITENKIN VÄITTÄÄ ETTÄ MINÄ TUNNEN TÄMÄN LAPSEN PAREMMIN KUIN KUKAAN MUU.
Enhän minäkään mene heitä neuvomaan asioissa jotka he tietävät paremmin kuin minä. Ja eikö sen kuuluisi olla minun ja mieheni, jotka lapsen hoidosta päättävät?!
En tiedä onko mulla sitten tunteet vaan edelleen niin pinnassa, kun tuntuu niin pahalta. Mutta kuten sanottu, tuntuu siltä että he määräävät tämän lapsen asioista ja mulla ei ole mitään arvoa!
Ihan kuin olisin pelkkä synnyttäjä, en äiti. Pahimmillaan tämä tilanne oli jo johtaa eroon, olin niin väsynyt ja loukkaantunut että miehen kanssa tuli todella paha riita jonka seurauksena aloin jopa suunnitella lähtemistä. Onneksi hän lopulta ymmärsi tunteeni ja pitää puoliani - sen kummemmin näihin tilanteisiin puuttumatta kuitenkaan. Tosin nyt on saatu olla muutama päivä ihan rauhassa mikä on helpottanut taas omaa olotilaa..ja tässä käytiin peräti yksi puhelu anopin kanssa joka sujui niinkuin vielä ennen vauvan syntymää, ilman neuvoja joita en ole pyytänyt ja yhtä ystävällisessä hengessä kuin ennenkin. Siitä jäi hyvä mieli.
Sitä täytyy vielä edelleen korostaa, että nämä kaikki ovat ihania ihmisiä jotka ovat alusta asti kohdelleet mua perheensä jäsenenä. Siksikin tuntuu tyhmältä valittaa..mutta ei kai se silti muuta sitä tosiasiaa etteivät he ole tämän lapsen hoitajat ja kasvattajat?!?
Tämä oli nyt pakko purkaa johonkin, kun ei ole oikeastaan ketään kenen kanssa puhua tästä, joka ymmärtäisi nämä tuntemukset ja miten herkkä asia tämä mulle on!!!
Jos joku vielä jaksoi lukea tämän romaanin niin kiitos... =) :flower:
Joka asiasta ollaan höyryämässä, tupataan 20 vuotta vanhoja hoito-ohjeita ja vielä tyyliin "tehkää näin".
Mummista on ollut meille todella suuri apukin, joten en haluaisi kenenkään mieltä pahoittaa..mutta ahdistaa niin paljon ettei ole tosikaan! Viimeksi kun hän oli täällä, olin syöttänyt juuri vauvan kun rouva päätti että hänen mielestään sillä on vielä nälkä (tyttönen makoili tyytyväisenä ympäristöään ihmetellen) ja alkoi nostamaan vauvaa ja tokaisi minulle"annapa vielä toinen tissi, tällä on nälkä". Kun en alkanut siihen niin hänpä sitten tuumasi miehelleni, että "käypä lämmittämässä korviketta, tällä on nyt varmasti nälkä kun syö tuttia noin kovin"! Sillon mulla alkoi jo ääni hieman kohota, meni turhan pitkälle.
Seuraavana aamuna typy oli sitten mummin kanssa olkkarissa että saisin itse vähän nukkua, olin juuri syöttänyt taas vauvan. Kuuntelin makkarista kun keittiössä alkoi käydä tohina...vauva ei tosin äännähtänytkään, oli vielä olkkarissa. Kohta alkoi kuitenkin meteli kun rouva kävi vauvan nostamassa sieltä, siitä alkoi tietysti itku(oli vissiin ehtinyt juuri nukahtaa) ja alkoi höpöttää "ei mitään hätää, mummi antaa ruokaa". Ja seuraavaksi vauva jo tuotiinkin omaan sänkyyn nukkumaan, oli kuulemma tullut nälkä...just joo. Ja tämä on vaan yksi esimerkki siitä millaista meno on kun appivanhemmat ovat käymässä. Miehen isä on aivan yhtä paha, mitä tahansa sanonkin niin lyö mut matalaksi ja vänkää vastaan! Kauhulla odotan vierailuja, vaikka muuten mukavia ovatkin.
Entäs sitten miehen sisko...naisella itsellään ei ole lapsia, mutta neuvoja tulee (pyytämättä!!) vaikkei muuta sanoisi kuin päivää! Ja aivan älyttömiä, toistelee äitinsä hoitoneuvoja 70-luvulta. JA KAIKKI EDELLEEN MUODOSSA TEHKÄÄPÄ NYT NÄIN!!!
En osaa edes sanoin kuvailla miltä pahimmillaan on tuntunut; monet illat on itketty tällaisten vierailujen jäljiltä. Tuntuu siltä kuin minulta vietäisiin kaikki arvo tämän lapsen äitinä! Välillä mietin kenen lapsi tämä oikeastaan on, kun tuntuu että nämä ihmiset tämän hoitaa ja kasvattaa näköjään, mun yli kävellään ihan miten huvittaa. Asiasta oon vielä sanonutkin miehen äidille, mutta ei vissiin mennyt niin hyvin perille kuin toivoin...tai sitten he ovat vaan niin innoissaan vauvasta, että kaikki unohtuu samantien. MUTTA; tarvitseeko mua silti kohdella kuin imbesilliä joka ei tunne vauvaansa eikä osaa ilman heitä hoitaa?! USKALTAISIN KUITENKIN VÄITTÄÄ ETTÄ MINÄ TUNNEN TÄMÄN LAPSEN PAREMMIN KUIN KUKAAN MUU.
Enhän minäkään mene heitä neuvomaan asioissa jotka he tietävät paremmin kuin minä. Ja eikö sen kuuluisi olla minun ja mieheni, jotka lapsen hoidosta päättävät?!
En tiedä onko mulla sitten tunteet vaan edelleen niin pinnassa, kun tuntuu niin pahalta. Mutta kuten sanottu, tuntuu siltä että he määräävät tämän lapsen asioista ja mulla ei ole mitään arvoa!
Ihan kuin olisin pelkkä synnyttäjä, en äiti. Pahimmillaan tämä tilanne oli jo johtaa eroon, olin niin väsynyt ja loukkaantunut että miehen kanssa tuli todella paha riita jonka seurauksena aloin jopa suunnitella lähtemistä. Onneksi hän lopulta ymmärsi tunteeni ja pitää puoliani - sen kummemmin näihin tilanteisiin puuttumatta kuitenkaan. Tosin nyt on saatu olla muutama päivä ihan rauhassa mikä on helpottanut taas omaa olotilaa..ja tässä käytiin peräti yksi puhelu anopin kanssa joka sujui niinkuin vielä ennen vauvan syntymää, ilman neuvoja joita en ole pyytänyt ja yhtä ystävällisessä hengessä kuin ennenkin. Siitä jäi hyvä mieli.
Sitä täytyy vielä edelleen korostaa, että nämä kaikki ovat ihania ihmisiä jotka ovat alusta asti kohdelleet mua perheensä jäsenenä. Siksikin tuntuu tyhmältä valittaa..mutta ei kai se silti muuta sitä tosiasiaa etteivät he ole tämän lapsen hoitajat ja kasvattajat?!?
Tämä oli nyt pakko purkaa johonkin, kun ei ole oikeastaan ketään kenen kanssa puhua tästä, joka ymmärtäisi nämä tuntemukset ja miten herkkä asia tämä mulle on!!!
Jos joku vielä jaksoi lukea tämän romaanin niin kiitos... =) :flower: