Tuplat 2v8kk ja uhma

Olemme siis tyttö ja poika. Meillä molemmilla riittää kiitettävästi tuota omaa tahtoa. Mikään lelu ei ole kiva jos sitä ei saa revittyä toisen kädestä, mitään ei ole kiva tehdä jos ei saa toista suuttumaan, mikään ei ole niin hauskaa kuin mököttää äidille kun on sen ensin saanut suuttumaan kun ei voida uskoa mistä kielletään.
Kivintä on se että saa kokeilla kuinka kauan hermot kestää vanhemmilla, kuinka kauan saa kiskoa toista hiuksista, vaatteista yms.
Surullisinta on se että aina joku suuttuu, itkee, pahoittaa mielensä. Joskus se on äiti, ja silloin meitä surettaa myös melki yhtä paljon. Olemme koittaneet halauksilla lepyttää, mutta aina se ei tehoa äitiin. Onkohan äiti alkanut väsyä meidän temppuihin?
Kukaan ei ymmärrä kuinka kivaa, meillä 2v 8kk on kun saamme tehdä omia pikku kolttosia, jotka lopulta saavat kerrostalon kokoisen tunnelman pieneen tilaan.
Tässä nyt mietimme, pienillä pellavalla peittävillä hapsuillamme. Milloinkahan tämä tympeä elämän vaihde menee ohi ja meistä tulee se "normaalisti aktiivinen lapsi" niinkuin äitini kaveri sanoi käydessään kun hiukan temmelsimme ja näytimme parastamme. Olimme kuulemma ylivilkkaita ja täti kysyi äidiltäni onko lapset normalisti tälläisiä?
Ihmettelimme vähän aikaa sillä äiti näytti aika surulliselle kuultuaan kysymyksen. Mielestämme olemme aika näppäriä, mutta hiukan saatamme joskus unohtaa käytöstavat ja hullaantua kaikesta mukavasta, siis meidän mielestämme.
Kysyisimme, onkohan kaltaisiamme kaksosia täällä ja mitä olette tehneet äidille ettei se nyt...Noh, suuttuisi.

Terkuin, miettiliäät tuplat

 

Ihana :hug: ...en osaa kyllä vastata tohon kun meillä pojat vasta 10.5kk mutta tulevaisuutta ajatellen olis kyllä kiva kuulla miten muilla sen ikäset lapset toimii

 

OOH... ihanaa, on siis muitakin samanlaisia lapsia kuin me!!
Me ollaan myös tuplat, tyttö ja poika. ikää meillä on 2v 3 kk ja me ollaan oltu tollasia jo ainakin kuukausi!!
Äitillä menee "hemmo" välillä mut mitäs tuosta kun keksitään vaan uusia juttuja.
Tuo teidän tarina on ihan kuin meiltä.... me vaan tehdään noita juttuja silloin ku ei ole vieraita paikalla. Vierailijat aina kysyykin äitiltä, että onko teidän kaksoset aina noin kilttejä, ja kun äiti vastaa että EI TODELLA!! niin vieraat katsoo äitiä ihan kuin se liioittelis jutuissaan ja ois vähän mökittynyt....
Mutta siis kiva kuulla että me ollaankin ihan normaaleita kaikki ja vierailevat täti ihmiset on vaan unohtaneet miltä tuntuu olla lapsi

 

Heips! Me ollaan 3v4kk kaksostytöt ja meillä myös tällaista kun yläpuolella olevassa tekstissä.Meillä lisäksi vielä toisen ärsyttäessä toinen kielii kaiken äidille,vaikka se sisko vaan koskisi ohimennen,MUTTA SEHÄN ONKIN IHAN HIRVEÄÄ.Ja kiva on kinata siitä,kumpi on isotyttö ja kumpi pikkuvauva ja taas kieliä äidille.
Mukavaa on myös meidän pikku prinsessojen määräillä,kuka missäkin asiassa aina auttaa,tottahan ne äiti ja iskä meitä tottelevat,välttääkseen isoimmat mököttelykohtaukset mahdolliset syömättömyydet ym..
TRINSESSAT vm-03

 

tällä 2v ja 11k tytöt.. samaa tuo elmämme tuntuu olevan..

 

Mukavaa että yhtä vilkkaita naperoita löytyy muitakin. Me kerrottiin tää mammalle ja se huokas aikasta helpotuksesta.

 

Hei!

Me ollaan just 3 vuotta täyttäneitä tyttöjä. Meistäkin on kiva pitää äitiä ja isiä hieman varpaillaan. Samoin 4-vuotiasta isoveljeä. Jos äiti komentaa jostakin, me juostaan heti itkien isin luo ja kerrotaan, että äiti kiusaa. Jos taas isi komentaa, niin sitten me kerrotaan itku kurkussa äidille, että isi kiusaa. Jos me ollaan suuttuneita äidille, niin äiti ei saa pukea meille vaatteita. Jos se kuitenkin pukee meidät, niin me riisutaan kaikki vaatteet pois ja viedään ne isille ja sanotaan, että isin pitää pukea meidät. Me syödään itse aika hienosti ateriamme, mutta jos isi sattuu tulemaan töistä kotiin just kun me ollaan syömässä, niin me heti unohdetaan itse syöminen ja huudetaan isille: isiiii, tuu syöttämään! Ja isin on pakko tulla, muuten me ei syödä enää mitään.

Muuten me ollaan kyllä pieniä enkeleitä! :saint: :saint:

 

Myö ollaan kanssa huomattu että on paljn mukavempi ruokailla kun isi tai äiti syöttää. Tottahan me osataan jo itsekkin laipoida sitä ruokaa, mut ei se ole niin mukavaa itseskseen.
Minä pieni tytön tylleröinen, tykkään kieliä aina ja kaikki äidille ja isille mitä velipoikani touhuaa. Äiti välillä sanoo että oletpas sinä rollikello, onks se sama kun ruokakello?
Veljeni tykkää puetuttaa itsensä, minä taasen tykkään jo itse pukea. Siinä nyt menee tovi kun samalla tykkään laulella kaiken maailman "tuiki tuiki tähtösiä" ja sitten huomaan että välihousut jäi ja alan riisuuntumaan ja uppista kun mamma sanoo että ei mitään kiirettä tyttöseni mutta joutua pitäs
Mutta onnneksi meillä on paljon myös hetkiä jolloin kavutaan mamman syliin, suukotellaan posket märiks ja halitaan ja nakasetaan. Sillon se mamma on yltiö onnellinen ja hymyilee koko loppu päivän...Melkein

 

tänään me saatiin äiti itkemään... kun oikein kovasti kaksi tuntia töitä sen asian eteen tehtiin.
Itse asiassa aloitettiin äipän väsytys jo eilen päikkäri aikaan, puoltoista tuntia kesti meitin nukutus ja nukuttiin sit vajaa tunti. illan äiti oli yksin meidän kanssa ku isillä oli menoa ja kyl me iltakin saatiin aika risaiseksi ja nukkumaan mentiin taas aika vauhdikkain rituaalein.

No tänään päikkäri aikaan pantiin taas parastamme. toinen pystyyn ku äiti hakee toista ja kun toinen on sängyssä on toinen jo pois ja kun toinen on sängyssä on toinen jo pois. Ei auta miettimis tuolit kun ei äiti kerkiä olemaan kahdessa huoneessa kahden tuolilla istujan vahtina. ei torut hetkauta kun nauretaan vaan ja kun huomataan et äitiltä alkaa mennä hermo niin pistetään lisää vauhtia.... heitetään tyynyt, peitot, lakanat....
Lopulta kahden tunnin jälkeen äiti pillahti itkuun.....

Sit äiti sanoi okei, repi patjat meidän sängyistä lattialle ja laittoi meidät nukkumaan ilman patjoja, silloin meille tuli itku ja kun lopulta äiti antoi meille patjat, tyynyt ja peitot takaisin niin sitten oltiin kiltisti hiljaa, kunnes nukahdettiin.

Kuultiin kun äiti meni toiseen huoneeseen itkemään ja miettimään onko hänestä äidiksi ollenkaan, kun huutaa ja reuhuaa lapsille, vajoaa samalle kaksi vuotiaan tasolle ja säikyttää omat lapsensa..... ja tosiaan on kymmenen vuotta ollut lastenhoitajana joten pitäisi kyllä tietää mitä lasten kanssa tehdään tai että millaiseen hommaan on ryhtynyt kun lapsista alkoi haaveilemaan.... ei se tiedä, ei.. siltä on nyt oikeesti keinot loppu!!
:ashamed:

 

:'( täällä tämä äiti tuntee suurta myörätuntoa ja antaa suuren halin sinulle! :hug:

Äidin puheenvuoro:

Tiedän täsmälleen miltä tuonkailtainen tilanne tuntuu. Viimeiseen asti koittaa, yrittää silyttää malttinsa. Sovittelee, ehdottelee tekee kaikkensa että asiat menisivät, no suht mutkattomasti.
Itselläni ei ole aikaisempia lapsia. Lapsia olen aina rakastanut, haaveillut omista. Vuoden päivät näitä kullanmuruja yritettiin ennekuin ilmoitus heistä tuli, tuplana.
Tänä päivänä, kun lapset ovat elementissään, välillä tuntuu että todellisuuden raja häilyy. Väsymys painaa päälle, elämä menee vaudilla ympärillä ja otetta ei tunnu saavan. Konemaisesti tekee kaiken mitä päivään kuuluu. Illalla huomaa olevasa aivan poikki, ei jaksa miehen kanssa viettää yhteistä aikaa. Nauttia omasta ajasta, omista lempisarjoista telkkarista. Nukkumatti kutsuu ja turhan usein nykyään kun on niin väsynyt ei uni tule. Kello menee aamupuolella, lopulta herään aamulla lasten ääniin ja mietin nukuinko ollenkaan.
Yritän käydä samalla töissä. Mieheni tekee pitkää päivää, silloin kun on kotona hänellä on omia askareita joissa aikansa pitkälti kuluttaa. Tuntuu että olen äiti, taloudenhoitaja, työläinen, rakastaja. Mutta kaikki se mitä itelleni haluan on tulevaisuudessa.
Tänään kysyin mieheltäni, miksi olen niin surullinen aina, minulla on ihannimmat lapset, rakastava mies, upea koti. Elämän pitäisi olla ihanaa, onnellista, nautittavaa.
Miksi siis en tunne niin... :'(
Enää en jaksa valittaa, surkutella elämääni muille. Kuulen vain että liioittelet asiaa...Ehkä se on niin, en tiedä. Mutta sen tiedän että viikon loma, jossain paikassa missä olisi kynttilöitä, vaahtoava kylpy, rauhoittava musiikki taustalla. Nauttisin siitä. Nauttisin jopa päivästä yksin, hiljaisuudesta. Olenko huono äiti. En tiedä. Kaikesta huolimatta rakastan lapsiani, päivääkään en vaihtaisi pois. Miksi siis valitan, en tiedä. :ashamed:

 

kiitos haleista =) nyt on jo vähän parempi olo. Mies pisti lapset tänään yö unille. yllätys yllätys... ilman huutoa tietty! Kiltisti menivät.
Tyttö sano vielä ennen pesuille menoa et " älä sä äiti tule, jää alas.." :'(
Taidettiin kaikki säikähtää päivällä pahasti.
Mä en tiedä mitä teen ton huomisen päikkärin kanssa. yritänkö edes, jos menee hankalaksi ni kyllä luovutan. En ala lapsiani piinaamaan sellaisella hirmu äidillä.

Sepäse onkin kun en ymmärrä tätä mun toimintaani nyt ollenkaan. Näitä lapsia tehtiin seitsemän vuotta ja ainokaisia ovat. Rakastan lapsiani yli kaiken, niin mikä saa mut niin suuttumaan.
Mun on nyt vaan kerättävä itseni taas kasaan ja alettava nauttimaan siitä että saan olla heidän kanssa kotona vielä syksyyn asti.

Ja uuden vuoden lupaus lapsille: Äiti alkaa ottamaan omaa aikaa jumpalla tai jossain, hitsi meillä on koirakin, jonka kanssa en ole jaksanut lenkille mennä ilman että on vaunut mukana....
Pakko löytää omat ajatukset takaisin, ei muuten ihmekkään jos sekoaa.
Tuota on mun mies hokenut mulle jo vuoden, mut mä vaan olen sanonut jaksavani, just :headwall:

 

Mä ihan tippa linssissä luen näitä juttuja. Vaikka tuo kaksosten pikkulapsivaihe ja uhmaikä ovatkin välillä raskaita niin silti niitä aikoja kaipaa aivan älyttömästi. Lapset on semmosiakin huumorinkylväjiä että niiden jutuilla pahakin päivä kirkastuu. Kaksi lasta keksii aina kaksinverroin enemmän tuhmuuksia tms. mutta on niillä kyllä sitten sen edestä myös hauskaakin.

 

Sehän on aivan kertakaikkisen totta, että tuplasti on myös onnen ja ilon hetkiä. Meidän perheessä tytsy on sellanen pikku aikuinen, "minä iso tyttö olen" kuuluu tuon tuosta, mitäpä siihen sanomaan
Poika on kanssa niin näppärä sanankäänteissään että välillä jää suu auki ja tuijottaa vaan lastaan, sulkee suun ja koittaa taas sanoa jotain.

Ehkä meillä tilanne on "kärjistynyt" siitäkin että minä, äiti, olen hyvin pitkälti lasten kanssa. Pidän päivän kuosissa ja ohjat käsissä. Eilen illalla sanoin miehelleni että sun huki laittaa nukkuun. Suukot ja halit annettuani ja pienet kädet kaulalta pois koittaen saada siirryin 45minuutiksi olohuoneeseen kuuntelemaan itkua, huutoa siitä miks äiti ei tule nukuttamaan.
Monasti asiat menee niin että äiti tekee, äiti antaa... Toisaalta se tuntuu hyvälle.
Mä kanssa olen havahtunut tuohon omaan aikaan. Mulle sitä saattas olla parina iltana viikossa tunti pari. Mutta, en ymmärrä kuinka mulle tulee mielettömän huono-omatunto jos lähen johki yksin. Siis ei ole luottamuspulasta silloisen lasten kanssa olijaan yms, mut jotenkin tuntuu ettei viettämäni aika muualla kuin lasteni kanssa kotona ole oikeutettua.
En tiiä. Taidan olla aika tupajumi mamma joka ei itekkään enään tiedä mitä haluaa...

 

Ihana olo!!
Vein lapset päikkäreille vasta vähän ennen kahta ja nukahtivat alta kymmenen minuutin. Luettiin satu ja juteltiin mukavia. Poika vaihtoi sänkyä vähän väliä... oma sänky, meidän sänky ja ajattelin et katotaan kuin käy, lopulta sammui omaan sänkyyn.

Täytyy varmaan muuttaa tota päikkäri aikaa ja katsoa enempi lasten olotilaa, eikä vaan orjallisesti noudattaa "mun aikataulua"

Tupajumittaja äiti mäkin olen. jos lapset jää isin kanssa kotiin ku meen vaikka kaupoille, ni kaameella hopulla mä siellä asioin, ku ajattelen et miten mies jaksaa ku silläkin on raskas työ. Mies aina sanoo, et ole rauhassa ja jos asiat kaupungilla loppuu ni jää vaikka ajelemaan autolla ni saat omaa aikaa.
No minä näppäränä tulen pikaiseen kotiin ja mies ajattelee etten luota häneen.... ihan ymmärrettävää, vaikka luotan häneen satakymmenen prosenttia, tekoni antaa hänelle oikeuden ymmärtää toisin

Ja onhan se lastenkin oikeus olla ilman äitiä, ihan vaan kolmistaan isin kanssa, ja ei ole kyllä hyväksi kellekkään se, että ollaan liiaksi äidissä kiinni.

Voimia kaikille lasten vanhemmille ja kiitos kun sain purkautua....
(mulla alkoi muuten eilen illalla menkat, jos se nyt mitään mun käytöstä selittää, ei se ainakaan oikeuta käyttäytymään huonosti!)

 

Kiitos myös kun tämä mamma sai avautua Helpottaa kummasti kertoa ajatuksiaan sellaisille jotka ymmärtävät melki yhdestä sanasta mitä tarkoittaa.
Mä luotan myös oman mieheni pärjäämiseen lasten kanssa. Ja monasti huomaan kuinka kivaa heillä on. Naurun äänet raikaa talossa kun isi leikkii heppaa sun muuta majan rakennusleikkiä naperoiden kanssa.
Ehkä tämä kaikki on kiinni vain omasta ajatusmaailmasta ja siitä että osaa hiukan laskea irti lapsistaan. Napanuoraa ei vissiin katkastukunnolla
Yks päivä mietin kun istuin ja katselin lapsia kun he nukkuivat, että onpas aika mennyt nopsaan, vielä vähä aika sitten he olivat sitterissä ja pärisivät ja heluttelivat käsiä ja jalkoja.
Nyt jo kovalla tohinalla tuodaan omat ajatukset julki ja touhutaan pää kolmantena jalkana.
Pitäs vaan osata hiljentyä, nauttia näistä hetkistä. Vuoden menee nopeaan ja kuinka ollakkaan, lapset lähtee kouluun muualle, perustaa perheen...
No ei onneksi aivan lähivuosina ellei kehitys ole huimempaa kuin omassa nuoruudessani =)
Suuren suuria voima haleja kaikille äideille.
Ja mun turhautumiseen varmasti vakuttaa tämä ilma. Vettä sataa, on pimeetä ja loskaa...Talvi muka...Pah... :/

 

me 15v kaksoset ja meillä 1½v kaksosveljet :hug:

 

ihan samanlaista meillä, tosin nämä kaksoset ovat vasta vähän alle 2 vuotiaita, taitavat olla varhaiskypsiä.
onneksi on niitä hyviäkin hetkiä sen tappelun lomassa... =)

jaksamista kaikille :hug:

 

Meillä pojat vasta 2v1kk, mutta tuntuu että uhma olisi kestänyt vaikka kuinka kauan... Todellisuudessa vain reilu pari kuukautta. Tuntuu niin tutulta, kun lukee edellisiä kirjotuksia. Meillä uusi juttu on tuo pureminen, kun huuto ei auta ja veikka ei anna lelua. Onneksi sentään uhmataan "vaan" veikkaa ja äitiä, iskää silloin tällöin, mutta 10kk vanha sisko on saanut olla rauhassa. Siskolta ei oteta mitään eikä sitä lyödä eikä purra. Asiaa ei auta sekään, että pojat ei juurikaan puhu...

Kyllä sitä täälläkin äiti alentuu lapsien kanssa samalle tasolle, valitettavasti . Vaikka kuinka päättää ettei enää koskaan... Kun lapset on saatu päiväunille, miettii kuinka toimi typerästi (yleensä se itkukin pääsee... :'( ) Tuntuu, että päätä hakkaa seinään päivästä toiseen, eikä viisaammaksi tule!!!
:headwall:
Paljon haleja ja jaksamista kaikille! :hug: :hug: :hug:

 

Tää elämä on aikasta hektistä tuplien kanssa. Tää päivä on mennyt hyvin, vaikka molemmat nuhassa. Suuremmilta kinastetuilta on vältytty. Tuntuu niin lupsakalta
Monasti kyllä olen miettinyt kun ihmiset pävittelee kuinka sinä kahden kanssa jaksat, kaksoset?Kyllä sinulla riittää työtä heidän kanssaan. Onhan se totta, mutta naapurissa on pojat joiden ikä ero on vuoden. Siinä nostin äidille hattua kun sai vauvan syötettyä ja samalla vahdittua vilkasta poikaa joka oppinut kävelemään.
Omat sentään aikansa pysyi samaan aikaan samassa paikassa.

Ja nyt kun alkaa olla näillä omaa tahtoa, oma persoona tulee enemmän esiin. Toinen tykkää tästä, toinen tuosta. Huomaa että minulla on kaksi aivan erilaista lasta. Molempia tulisi huomioida heidän omalla haluamallaan tavalla. Ennen oli niin helppoa tehdä kaikki tuplana, samalla tavalla.
Korvat helisee välillä kun vaaditaan jakaantumaan kahteen eripaikkaan samaan aikaan. Tekemään eriasioita samaan aikaan. Toinen loukkaantuu jos ei heti ole vaadittu asia käsillä...Vielä jos luoja sois toisen käsiparin niin tää mamma kiittäs ja kumartas