Tuomitkaa vaan, mutta kesäkolli mouruaa mun mielessä...

Ja se on ahdistavaa, kamalaa ja ihanaa samaan aikaan. Ja ah niin syyllistävää.. Oon raadellu itteni henkisesti verille, tämä villi tunne ei oo tervettä! Oon perheellinen, rakastan omaa kultaani ja lapsiani yli kaiken. Mutta menin sitte ihastua täräyttämään perskules... Ja vielä nuorempaan. Tavattiin eka kertaa jo pääsiäisen aikoihin, jutusteltiin ihan normaali asioita. Kuukausi sitten tanssittiinki, ja viikko sitte teki jo tiukkaa pitää näppejä erossa. En unelmoi yhteisestä elämästä. En. Mulla on hyvä elämä. Mutta unelmoin muutamasta kuumasta yöstä, mikä on ihan hullua. Meillä miehen kanssa on erinomaisen ihana ja kuuma rakkauselämä.. Paranee vaan vanhetessaan.

Mutta silti ihastuin. Miksi? Kaipa tämä hulluus joskus loppuu. Onneks kesäkolli käsittää ja kunnioittaa perhesuhdettani, eikä me olla yhteyksissä. En aio unelmiani toteuttaa, mutta jotenki tyhjäksi ne oman kauniin elämäni tällä hetkellä tekevät. Olen riivattu

 

Sitä sattuu, ihastuksia nääs, mutta kyllä siitä selviää.

 

Sitä sattuu, ihastuksia nääs, mutta kyllä siitä selviää.

Juu, sitä sattuu, mutta se sattuu myös. Elämä heittelehtii, ulkona raiteiltaan. Pää pilvissä, jalat tiukasti arjessa. Tunteet haalenee onneksi, mutta eivät unohdu.