Tuntuuko teistä usein siltä että päivät vain eletään väkisin, odottaen jo iltaa että lapse nukahtaisivat.

Kuulostaa niin tutulta! Muuten olisi helppoa, mutta eikoinen on todella uhmakas ja vilkas tapaus! Aamulla alkaa jo kauhea show, kun poika kiipeää tuolin kanssa hakemaan sitä sun tätä ja koko ajan tapahtuu. Nuorempi veli on helppo ja aurinkoinen tapaus ja sitten on vielä vauva. Kahden nuorimmaisen kanssa olisi päivät helppoja ja mukavia, mutta esikoinen tekee niistä raskaita, valitettavasti. Ihana poika muuten on ja rakas. Masentunut en ole, yksinäinen kylläkin. Kkaverit asuu niin kaukana.

Meillä vähän sama homma. Esikko pian 4. Ja sitten taas toisaalta tulee itelle huono fiilis, kun pitää koko ajan hermota sille yhdelle lapselle, ja miettii, että onko itse jotenkin epäreilu tjt...

 

Tänään viimeks oli sellanen olo. Koko päivän poika oli iha mahoton eikä ees kunnolla nukkunu päikkäreitä.... Nyt nukkumaan menoki oli yhtä hulinaa ku oli niin yliväsynyt. Mut ny vihdoin ja viimein se suostu nukkumaan! Hallelujah!

 

Musta toi kuulostaa aika normaalilta, että odottaa sitä iltahetkeä kun lapset VIHDOIN nukkuu. Sitähän odotan vieläkin ja töissä olen ollut 5 vuotta kuopuksen jälkeen. Kotonakin ollesa odotin iltaa, että saa omaa aikaa, mutta yritin kuitenkin nauttia lasten kanssa olosta - kuten nytkin.

 

Joo. Ja johtuu ihan siitä että oon niin väsynyt (4 alle kouluikäistä lasta). Mutta nyt näyttää valosammalta, olen saanut nukuttua paremmin, jättänyt kotityöt minimiin ja touhunnut lasten kanssa. Sillon ne toimii paremmin (lapset siis ) eivätkä ole niin rasittavia rutisijoita. Ja illalla ajoissa iltatoimet, rauhallinen nukkumaanlaitto ja sitten sitä omaa aikaa ja itsekin ajoissa nukkumaan =) Meillä saavat kuunnella satu-cd:tä, jos menevät ajoissa sänkyyn.

 

Ei musta tunnu. Tosin silloin tuntui, kun mies matkusteli paljon työn puolesta ja olin kotiäitinä ja lapset ihan pieniä+vauva.

 

Ai niin ja mulle tulee sitten illalla, kun lapset nukkuu, niin huono omatunto, että kuinka mä olen voinut olla niin pinna kireällä, että... Siis nuo kullanmuruthan on maailman ihanimpia, eikä ilman niitä oikeasti ois enää yhtään mitään...

Tää on tasan tarkkaan kun miun suusta tuo pätkä

 

Kuulostaa niin tutulta! Muuten olisi helppoa, mutta eikoinen on todella uhmakas ja vilkas tapaus! Aamulla alkaa jo kauhea show, kun poika kiipeää tuolin kanssa hakemaan sitä sun tätä ja koko ajan tapahtuu. Nuorempi veli on helppo ja aurinkoinen tapaus ja sitten on vielä vauva. Kahden nuorimmaisen kanssa olisi päivät helppoja ja mukavia, mutta esikoinen tekee niistä raskaita, valitettavasti. Ihana poika muuten on ja rakas. Masentunut en ole, yksinäinen kylläkin. Kkaverit asuu niin kaukana.

Meillä vähän sama homma. Esikko pian 4. Ja sitten taas toisaalta tulee itelle huono fiilis, kun pitää koko ajan hermota sille yhdelle lapselle, ja miettii, että onko itse jotenkin epäreilu tjt...

 

Mun mielestä on pääosin ihana touhuta lasten kanssa, nukahtavatkin helposti, niin ei nukkumaanmenoakaan odota. On huonojakin päiviä, jolloin iltaisin ei jaksa itsekään mitään.

 

Tiedän tunteen, tällä hetkellä hyvinkin. Olenkin tullut siihen tulokseen, että mun on aika pikkuhiljaa kehitellä itselleni duunia jostain.... :|

 

Ei täällä ainakaan masennusta ole, vaan yksinäisyyttä, kun ei oikeasti ole ketään aikuista juttukaveria. Lapsillakin on tylsää, ikätovereita hekin kaipaavat. No isompi on onneksi päiväkodissa ns. virikepaikalla (GGGRRRR; inhoan tuota sanaa!) jottei tarvitse olla yksin, saa kavereita.

Niinä päivinä kun mulla on touhua, tekemistä, kavereita, silloin jaksaa paremmin. Viikonloput on kivoja kun mies on paikalla. Mutta jos ainoat aikuiskontaktit ovat mammakerhon / perhepiirin tasan samat naamat, joiden kanssa ei oikeasti ole mitään juteltavaa, sieltä saattaa löytyä yksi ihminen jonka kanssa vaihdan muutaman sanan.. ja se on siinä, yksinäisyys vaan korostuu näiden käyntein jälkeen.

ja elämä on netissä. Menisi lapset jonnekin että pääsisin nettiin... plaaaah!

toihan oli kuin mun kirjoittama teksti.

Samat sanat!