Tuntuuko teistä usein siltä että päivät vain eletään väkisin, odottaen jo iltaa että lapse nukahtaisivat.

Ja saisi omaa rauhaa. En tiedä, ei tämä ainakaan kovin kivalta elämältä tunnu kun päivät ovat oikeasti yhtä paskaa... Tappelua lasten kanssa ja kun ei oikein jaksaisi mitään. Iltaa odottaen päivät läpsyvät ja huomaa että olisi varmastikin kannattanut elää toi eilinen päivä täysillä eikä näin. En mä tiedä, olenko tulossa hulluksi vai onko kellään muulla vastaavaa tuntemusta?

 

Joo, tuntui joskus.

Nyt tilanne on toinen, kun kuopuskin on hoidossa.

 

Voi,kyllä minusta ainakin tuntuu tuolta!Se on vähän kausittaista.Välillä taas on sitten parempia jaksoja.Mutta kait se on ihan normaalia,kun on vaan lasten kanssa kotona päivät pitkät,että välillä tuntuu,ettei enää jaksa sitä samaa aina vaan.Ja varsinkin,jos syystä tai toisesta on vaikka ulkoilut tai unet jäänyt vähille,niin kyllä sitä odottaa sitä iltaa,että saa muksut unten maille.Minkäs ikäisiä lapsia sulla muuten on?Meillä on 1v ja 3v.

 

Masennusta? Lapsetki vaistoaa sen ja käyttäytyvät vielä huonommin... Voimia!!!! :hug:

 

Jotkut päivät on tuollasia. Katon kelloa ja toivon, että se yks kaks loikkais muutaman tunnin eteen päin ja enää ois edessä porukan hiljennys ja sammutus. Joinain päivinä vaan mikään ei onnistu. Sitä keittää kahvitki ilman puruja tai vettä tai pannua ja mukulatki pistää parastaan... Sillon tekis mieli huutaa ikkunasta, että AUTTAKAA!!!!!!

 

joka maanantai-ilta, kun lapsikin protestoi sitä, ettäviikonloppu ohi..

tiistaisin huomattavasti helpottaa

 

Mulla oli aivan samaa tossa vähän aikaa sitten. Lapset vaan kiukkusi ja minä mukana.... aamulla toivoi et olis jo ilta ja sais laittaa lapset taas nukkumaan. Mut nyt on jotenkin helpottunu.... välillä on ihan kivaakin päivällä

Kuuluuhan sitä arkeen noita aikoja, mut tietty jos aina vaan ja jatkuvasti on vaikeeta ni eihän sellasta jaksa kukaan.... Toivon, et säkin löytäisit elämästäni jotain valoa joka auttaa jaksamaan...

 

mulla tuntuu ihan samalta..joskus iltapäivällä jo haaveilee siitä nukkumaan meno hetkestä

 

Aika tuttua minullekin, nyt kyllä eri myös kun poika on tarhassa ja itte koulussa. Mutta ennen ku kouluun pääsin ja olin pojan kanssa kahdestaan kotona niin ajatukset oli ihan samanlaiset kuin ap:llä.

 

Oi niin tuttua, niin tuttua...

 

joo joskus, aina välillä, useasti silloin kun on muutenkin kiukkunen olo =)

 

sitkun se jo alkaa aina
aamusta toi tappelu niin halleluujaa!

 

Ei täällä ainakaan masennusta ole, vaan yksinäisyyttä, kun ei oikeasti ole ketään aikuista juttukaveria. Lapsillakin on tylsää, ikätovereita hekin kaipaavat. No isompi on onneksi päiväkodissa ns. virikepaikalla (GGGRRRR; inhoan tuota sanaa!) jottei tarvitse olla yksin, saa kavereita.

Niinä päivinä kun mulla on touhua, tekemistä, kavereita, silloin jaksaa paremmin. Viikonloput on kivoja kun mies on paikalla. Mutta jos ainoat aikuiskontaktit ovat mammakerhon / perhepiirin tasan samat naamat, joiden kanssa ei oikeasti ole mitään juteltavaa, sieltä saattaa löytyä yksi ihminen jonka kanssa vaihdan muutaman sanan.. ja se on siinä, yksinäisyys vaan korostuu näiden käyntein jälkeen.

ja elämä on netissä. Menisi lapset jonnekin että pääsisin nettiin... plaaaah!

 

sitkun se jo alkaa aina
aamusta toi tappelu niin halleluujaa!

aamen tälle!!

 

sitkun se jo alkaa aina
aamusta toi tappelu niin halleluujaa!

aamen tälle!!

Pari pistettä ja huutomerkki..!!

 

Joo, tuntuu kyllä. Mutta rakastan lapsia valtavasti mutta tiedän syynä olevan sen, että ollaan aina lasten kanssa. Kukaan ei ota hoitoon ja kuopus niin pieni etten vierasta halua ottaa

 

Kotiäitinä on välillä tollaisia päiviä, varsinkin silloin, kun lapset olivat 1 ja 2 vuotiaat, oli ite usein aika fiinaalissa iltaisin. Ja se oli kuin joku maali, että päästään unille

 

Mulla samaa. Tosi usein odottaa vaan iltaa. Vaikka mulla on kyllä kavereita ym. Mutta on niin turhauttavaa tapella "isojenki" kanssa samoista perusasioista päivästä toiseen.

 

OI kyllä. Juuri nyt (kin ) tiedän täsmälleen mitä tarkoitat.

 

Joo, tuntuu kyllä. Mutta rakastan lapsia valtavasti mutta tiedän syynä olevan sen, että ollaan aina lasten kanssa. Kukaan ei ota hoitoon ja kuopus niin pieni etten vierasta halua ottaa

Mua ainakin helpottaa, jos pääsen vaikka yksin kauppareissulle tjt. pientä, niin että mies katsoo sen ajan. Sitten jaksankin taas monta päivää olla yksinkin lasten kanssa(mies paljon poissa). Mutta siis ei kai niitä varsinaisesti hoitoon tarvi laittaa, jos mies vaikka antais sulle omaa aikaa välillä?

 

Kuulostaa niin tutulta! Muuten olisi helppoa, mutta eikoinen on todella uhmakas ja vilkas tapaus! Aamulla alkaa jo kauhea show, kun poika kiipeää tuolin kanssa hakemaan sitä sun tätä ja koko ajan tapahtuu. Nuorempi veli on helppo ja aurinkoinen tapaus ja sitten on vielä vauva. Kahden nuorimmaisen kanssa olisi päivät helppoja ja mukavia, mutta esikoinen tekee niistä raskaita, valitettavasti. Ihana poika muuten on ja rakas. Masentunut en ole, yksinäinen kylläkin. Kkaverit asuu niin kaukana.

 

Ai niin ja mulle tulee sitten illalla, kun lapset nukkuu, niin huono omatunto, että kuinka mä olen voinut olla niin pinna kireällä, että... Siis nuo kullanmuruthan on maailman ihanimpia, eikä ilman niitä oikeasti ois enää yhtään mitään...

 

Välillä tuntuu. :/

 

Ei täällä ainakaan masennusta ole, vaan yksinäisyyttä, kun ei oikeasti ole ketään aikuista juttukaveria. Lapsillakin on tylsää, ikätovereita hekin kaipaavat. No isompi on onneksi päiväkodissa ns. virikepaikalla (GGGRRRR; inhoan tuota sanaa!) jottei tarvitse olla yksin, saa kavereita.

Niinä päivinä kun mulla on touhua, tekemistä, kavereita, silloin jaksaa paremmin. Viikonloput on kivoja kun mies on paikalla. Mutta jos ainoat aikuiskontaktit ovat mammakerhon / perhepiirin tasan samat naamat, joiden kanssa ei oikeasti ole mitään juteltavaa, sieltä saattaa löytyä yksi ihminen jonka kanssa vaihdan muutaman sanan.. ja se on siinä, yksinäisyys vaan korostuu näiden käyntein jälkeen.

ja elämä on netissä. Menisi lapset jonnekin että pääsisin nettiin... plaaaah!

toihan oli kuin mun kirjoittama teksti.

 

Joo, tuntuu kyllä. Mutta rakastan lapsia valtavasti mutta tiedän syynä olevan sen, että ollaan aina lasten kanssa. Kukaan ei ota hoitoon ja kuopus niin pieni etten vierasta halua ottaa

Mua ainakin helpottaa, jos pääsen vaikka yksin kauppareissulle tjt. pientä, niin että mies katsoo sen ajan. Sitten jaksankin taas monta päivää olla yksinkin lasten kanssa(mies paljon poissa). Mutta siis ei kai niitä varsinaisesti hoitoon tarvi laittaa, jos mies vaikka antais sulle omaa aikaa välillä?

Juu, kyllä mä omaa aikaa saan mutta ei ole kavereita täällä niin ei pahemmin huvita lähteä. Ja kun kaivattaisiin nimenomaan yhteistä, edes joskus. Vaikka 2 kertaa vuodessa, kerranhan me ollaan syömässä käyty vauvan syntymän jälkeen..Vauva nyt 10 kk