Tunnesuhteet uusioperheessä

Minun, sinun ja meidän lapset vai vain meidän lapset? Tätä kysymystä on meidän perheessä pyöritelty paljonkin ja keskusteluja luettuani, ilmeisen paljon muissakin uusioperheissä.
Uusioperheemme on muodostunut melko nopealla aikataululla (nyt reilut 2,5 vuotta yhdessäoloa, josta yhteisasumista takana noin 2 vuotta), joskin siis täysin suunnitellusti ja samojen haaveiden/toiveiden pohjalta. Perheeseen kuuluu tytöt 6 ja 10 v., joista nuorempi minun ja vanhempi mieheni, sekä yhteinen poika 5 kk. Koko yhdessäasumisen ajan, on ollut melko selkeä "työnjako" tyttöjen suhteen, kumpikin hoitanut omansa (esim. iltatoimet). Olen tehnyt jatkuvasti töitä, että tilanne saataisiin tasaantumaan niin, että perheen kumpikin aikuinen voi toimia suhteessa toisen lapseen, mutta mieheni on luontaisesti ottanut selkeän vastuun omasta tyttärestään. Tästä huolimatta minun välit mieheni tyttäreen on läheiset ja lämpimät, ja tytöt tulevat keskenään erinomaisesti toimeen. Tytöt ovat pääsääntöisesti samanaikaisesti tässä kodissa, mutta myös eriaikaan. Oma tyttäreni on erittäin vilkas ja temperamenttinen, ja välillä osaa olla 6 -vuotiaan ahdistuksessa haastavakin, kuten ehkä jokainen eskarilaisen vanhempi tietää! Pieni poika on kaikkien silmäterä ja siskot ovat veljestään onnessaan.

Ongelmana on ainoastaan mieheni suhtautuminen tyttäreeni. Alkuun heidän suhteensa näytti kaikin puolin toimivalta ja mieheni leikki ja puuhaili tyttäreni kanssa, ollen hyvinkin tärkeä henkilö tytölleni.Viimeisen vuoden aikana on tilanne muuttunut ja heidän suhteensa vaikeutunut. Mieheni suhtautuminen on tylyä ja useimmiten hän jättää lapseni täysin huomioitta, ellei sitten ole kyse jostain negatiivisesta kommentista. Nykyisintyttäreni niin ihaileva suhtautuminen onkin vaihtunut pelkoon ja varomiseen. Itsekin huomaan olevani puskurina tyttäreni ja mieheni välissä. Mieheni ei huuda eikä ole millään tavalla fyysisesti uhkaava, mutta kertakaikkisen tyly. Suhtautuminen korostuu tietenkin, koska ero suhtautumisessa "omiin" lapsiin on niin huomattava. Lisäksi tyttäreni on erittäin herkkä ja tarkka aistimaan tunneasioita, ja omaa myös hyvin vahvan oikeudentajun. Hän kokee tilanteen syrjivänä, mitä se toki onkin, mutta välillä myös ylireagoi ja liioittelee, kuten tuon ikäinen normaalistikin tekee.

Asiasta on käyty paljon keskusteluja ja mieheni myöntää puuttuvan tunnesuhteen lapseeni, ja ymmärtää myös, että se on vakava ongelma.Hän on kertonut saman ongelman ilmenneen aiemmassa suhteessaan, jossa ei myöskään kyennyt kiintymään avopuolison lapseen. Hän on luvannut muuttaa käytöstään ja hakea tarvittaessa ammattiapua, mikäli muu ei auta. MUTTA... Mitään suurta muutosta en ole havainnut, ja lapseni kokee tilanteen edelleen pelottavana ja arastelee isäpuoltaan. Arastelu vaikuttaa myös suhteeseen pikkuveljeä kohtaan. Mieheni ollessa läsnä, tyttäreni ei uskalla kunnolla touhuta pikkuveljen kanssa, koska pelkää mieheni paheksuntaa. Kauanko voin odotella tilanteen korjaantumista, ennenkuin patistan miestäni hakemaan apua? Taustalla on toki stressit työtilanteesta, vauvan syntymä ja monet muut tekijät, mutta se, että mieheni kaataa omaa ahdistustaan tyttäreni niskaan, on täysin sietämätöntä! Huomaan, että se on vaikuttanut rakkauteeni miestäni kohtaan, ja olen asettunut voimakkaasti puolustuskannalle monessa asiassa, ehkä turhankin herkästi välillä.

Tyttärelläni on rakastava isä, jonka luona asuu vuoroviikoin, ja toki täälläkin on pääsääntöisesti mukavia hetkiä yhdessä perheenä. Kovasti vaan on alkanut huolettamaan, pystyykö mieheni todella muuttumaan/luomaan positiivisen tunnesuhteen lapseeni? Onko ylipäätään liikaa vaadittu, että uusioperheessä vallitsisi tasa-arvo ja tunnesuhteet olisivat olemassa joka suuntaan...? Onko muilla vastaavia kokemuksia uusioperheen suhteen? Omille lapsilleen mieheni on rakastava ja hellä isä, joka viettää huomattavan paljon aikaa perheen ja lasten parissa. Myös veljiensä lapsille hän on hauska ja rakastettu setä, jota odotetaan kovasti kylään.

Mutta vertaistukea/-kokemuksia kiitos

 

Tässä vähän myöhäinen vastaus, toivottavasti vielä luet tämän.
Kerron vähän omaa taustaani aluksi. Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 7 vuotta. Hänellä on 8- ja 10-vuotiaat pojat entisestä suhteesta ja meillä on sen lisäksi yhteinen 4-vuotias tytär.

Olen alusta saakka tullut ihan hyvin toimeen poikien kanssa. Teen heidän kanssaan asioita, kuten pelaan pelejä, ulkoilen, luen kirjoja, käyn elokuvissa, jne. Osallistun myös muutenkin heidän hoitoonsa, eli kuljetan tarvittaessa kouluun ja esim. 2 viikkoa kesälomastani olin yksin heidän (ja tyttäremme) kanssaan.

Kaikki sujuu siis ihan hyvin. Mutta, en voi kuitenkaan sanoa, että meillä olisi varsinaista tunnesidettä. En rakasta mieheni poikia. En kaipaa heitä, kun he ovat poissa. Joskus minua jopa ahdistaa ajatus siitä, että he tulevat meille. Siihen ei ole mitään järkevää syytä, koska, kuten sanoin, tulemme hyvin toimeen. Minä vain en tunne heitä kohtaan kiintymystä tai lämpöä.

Tytärtämme rakastan enemmän kuin mitään muuta, ja tunnen syyllisyyttä siitä, etten kykene osoittamaan lämpöä mieheni poikia kohtaan.

Tässä siis minun tilanteeni. Toisaalta, kävin jokunen vuosi sitten juttelemassa asiasta psykologin kanssa (tilanne todella ahdisti minua) ja hän sanoi, että tunteeni/tunteettomuuteni on aivan luonnollista. Ei rakkauden tunteita toisten lapsiin voi odottaakaan noin vain, vaan hienoa on sekin, jos pitkällä tähtäimellä tulen toimeen heidän kanssaan. Ja tämä psykologi oli itsekin uusperheen äiti. No, tämä oli tietenkin vain hänen näkemyksensä.

En tiedä, mitä tässä tilanteessa pitäisi tuntea ja mitä ei. Mitkä ovat kohtuullisia odotuksia? Itse yritän kohdella mieheni poikia asiallisesti ja hyvin, ja ennen kaikkea reilusti suhteessa tyttäreemme. Eli, kaikilla on samat säännöt eikä ketään lellitä. Ja teen edelleen asioita mieheni poikien kanssa, se ei ole muuttunut tyttäremme syntymän jälkeen. Pyrin olemaan luotettava, turvallinen aikuinen, joka kuitenkin myös antaa sääntöjä ja rajoja. Olen keskustellut asiasta myös mieheni kanssa, ja hän on tilanteeseen tyytyväinen. Itse tosin tunnen edelleen syyllisyyttä tunnekylmyydestäni ja ajoittaisista negatiivisista tunteistani...

Mutta niin se vaan on, että tunteita ei voi feikata, et voi pakottaa miestäsi rakastamaan tytärtäsi. Mutta, käyttäytymistääänn voi kyllä ohjata. Eli miehesi pitäisi pystyä kohtelemaan tytärtäsi ystävällisesti ja tasapuolisesti muihin lapsiin nähden. Muuta et voi oikeastaan toiselta vaatia.

Tässä nyt tällaista oman ja muidenkin asioiden pohdintaa , toivottavasti oli jotain apua. Olisi kiva kuulla kokemuksia ja ajatuksia myös muilta!

 

Kiitos vastauksestasi! Tuota vaatimustasoa olen paljon edelleen pyöritellyt mielessäni, koska tunteitaan ei toki voi pakottaa... Ongelma ei varmaan olisikaan suuri, jos se ei vaikuttaisi käytökseen. Mutta mikäli se vaikuttaa, ja lapsen kohteluun heijastuu negatiivinen/välinpitämätön suhtautuminen, on se ongelma. En uskokaan, että toisen lasta koskaan rakastaisi samoin, kun omaansa, en minäkään rakasta, mutta silti mieheni tytär on minulle tärkeä! Olennaisinta on tietenkin se tasavertainen suhtautuminen, minkä mainitsit, ja sen olen vaatinut. Ja melko hyvin se on toteutunutkin! Harmillista vaan on, että jos joskus haluaisi vaihtaa ajatuksia lapseen liittyen tai miettiä käytännön asioita, heijastuu negatiivisuus ja perheestä "ulkoistaminen" kommentteihin... Mies ei kykene miettimään lapsen etua vaan lähinnä omaansa :-(, mikä käytännössä on se, että lapseni olisi mahdollisimman vähän läsnä. Mutta pikkuaskelin eteenpäin, toivoisin!